Tällä palstalla on (ymmärrettävistä syistä)paljon keskusteluja yllättävistä tunteista ja niiden seurauksista.
Millaisena pidät itseäsi: enemmän tunne- vai järki-ihmisenä? Harkitsetkö yllättävän rakastumisen hetkellä olosuhteita ja onnistumisen mahdollisuuksia, vai annatko tunteen viedä? Noin yleensä...
Tuntuuko, että oma tapasi tekee onnelliseksi? Vai kadutko usein jälkeen päin ratkaisujasi?
Millaisena pidät itseäsi: enemmän tunne- vai järki-ihmisenä? Harkitsetkö yllättävän rakastumisen hetkellä olosuhteita ja onnistumisen mahdollisuuksia, vai annatko tunteen viedä? Noin yleensä...
Tuntuuko, että oma tapasi tekee onnelliseksi? Vai kadutko usein jälkeen päin ratkaisujasi?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kun rakastun, elän täysin tunteella.
Silti en ole kovin rohkea toteuttamaan haaveitani. Ei se jarru ole järki vaan ujous ja pelko. En tiedä mistä se johtuu, kun en ole kauheasti pettymyksiäkään kohdannut. Kun ei uskalla, ei petykään :(((
...mutta tunteet lopulta voitti! Pitkän aikaa menin hyvin pitkälti järjen voimin, mutta kun tunteet kävivät riittävän suuriksi, ei järjen ääni enää voittanut. Nyt järjellä ajateltuna olen tullut siihen tulokseen, että tunteita on turha yrittää estää, vaikka järki sanoisi jotain ihan muuta. Minkäs sille voi, jos kaksi ihmistä toisiaan rakastaa!!!
Tällä hetkellä olen ainakin sen järjen johdateltavana. En sitten tiedä, että olenko sen vuoksi kovinkaan onnellinen, mutta en haluaisi pilata toistenkaan onnea tunkemalla väliin.
Olen sitä mieltä, että joskus kyllä kannattaa antaa tunteidenkin vain viedä. Jos tunteet johtaa harhaan, seuraavan kerran tietää, että kannattaa miettiä ensin.
Löysinhän mie sut! Hämäläinen! Perhana! Mie menen nyt ihan sijoiltani! :) Et oo koskaan chatissa! Ei oo nähty tosi pitkään aikaan :( Yhäkö samat tunteiden ja järjen taisto kyseessä kuin viimeksi...?
No ei ku sä et oo koskaan chatissa...ei ku me vaan siis ei satuta sinne samaan aikaan :)
älä ihmeessä sijoiltas mee kun pikaliimalla ei voi korjata tommosia sijoiltaanmenojuttuja x)
Joo se sama taisto käynnissä edelleen...en mä siitä eroon pääse, vaikka haluaisinkin (jos haluan).
tunneihminen ku olla ja voi. Kyllähän mulla järkikin juoksee, mut mitä rakastumiseen tulee, niin yhtä tunnemylläkkäähän se on ja järki on tipotiessään...
Tottakai mie olen tunneihminen. Tosin onneksi olen kehittyny sen verran, että pystyn nykyään tuntemaan usempaa tunnetta yhtä aikaa enkä jumitu vain yhteen. Järkeä tulee tottakai käytettyä, muttei koskaan ns. kylmää älliä. Tarkoitan, että ainaki mulla järkikin perustuu lopulta tunteisiin ja sitä kautta mennään koko ajan ympäri ja ympäri. Olen aika hyvin tasapainossa tällä hetkellä. Sitten vasta vauhkoonnun, kun Lordi voittaa ne euroviisut. Sisäinen vanhoillislestadiolaiseni herää. "TE ÄPÄRÄT!" xD
Sanoisin että olen melkein täysin tunne-ihminen.Ja tämä ei kyllä aina ole hyvä juttu.Monasti on saanut "kärsiä" kun on antanut mennä tunteella ja unohtanut järjen kokonaan.Mutta en silti mitään ole katunut koska mielestäni mennyttä on turha katua ja harmitella koska sitä ei voi enää muuttaa.
Olen kuitenkin huomannut että järki-ihmiset saattavat olla hieman tylsiä eivätkä jotenkaan osaa elää täysillä (tämä siis koskee vain omaa ystäväpiiriäni).Olen ihan tyytyväinen siihen että annan yleensä fiiliksen viedä.Mutta täytyy nyt sen verran myöntää että kyllä minussakin järki-ihminen elää...kun tunneasioista on kysymys niin yritän aina ensin ajatella järkevästi mutta loppujen lopuksi kuitenkin tunteet vievät voiton.Ihmekkös ihmissuhdeasiani ovat aina päälaellaan!:D
Olen aika lailla samanlainen näissä tunneasioissa kuin adalmiina.
Tuokin, että "kun tunneasioista on kysymys niin yritän aina ensin ajatella järkevästi mutta loppujen lopuksi kuitenkin tunteet vievät voiton.Ihmekkös ihmissuhdeasiani ovat aina päälaellaan!:)" Allekirjoitan.
Muuten kyllä osaan (ainakin luulen niin) ajatella ja pohtia asioita järkevästi ja loogisesti, mutta ihmissuhteissa järki yleensä heittää häränpyllyä ja kuuntelen tunteitani ensisijaisesti.
Yhdyn puolestani siihen kun sanoit että muuten osaat ajatella loogisesti ja järkevästi..paitsi tunneasioissa.Olen tässä jopa pohtinut sitä että haluanko (tahallisesti tai tahattomasti) sysätä järjen syrjään kun on kyse tunneasioista..Jotenkin tunteisiin vetoaminen on helpompaa kuin järjellä ajatteleminen.Ikään kuin siitä saisi verukkeen toimia niin kuin toimii..Mutta enpä usko että siltikään tulen koskaan muuttumaan täysin järki-ihmiseksi..Olenhan sentään horoskoopiltanikin kalat!:D
vaikeaa sinäästi sanoa kumpi olisin, koska elän todellakin tunteiden vietävänä mutta jollain tavalla myös järki pääsee kuvioihin mukaan. riudun siis tunteissani, mutta järjen avulla pidän asiat todellakin itselläni.
ihminen oon,tosin oon oppinut että terveen järjen käyttökin on sallittua.
Täytyy sanoa että kokemusten kautta on järki tullut kuvioihin enemmän mukaan.Yleensä sellasen tapauksen jälkeen kun oon saanut siipeeni,mua ei kovin helposti saa tunteiden vietäväksi.No se on sitä tervettä itsesuojeluvaistoa,mutta aikaa kun vähän kuluu niin taas tunteella mennään ja lujaa.
ompas tällä palstalla paljolti tunneimmeisiä :-)
tunteet on hieno asia. joku tolkku tarvii kuitenkin olla. ja kuuluuhan tunteisiin mm. se, ettei halua satuttaa (esim. kolmatta osapuolta). silloin pitää järjellä punnita ne tunteet, laittaa vaakakuppeihin.
tai sitten tunteella mennä vaan, rynnistää puuta päin ja toivoa että kaikki menee hyvin ;-D.
täytyy sanoa että olen mutu-pohjalta tehnyt kaikki isot ratkaisut elämässäni ja yleensä aika vauhdilla vielä. (opiskelupaikkojen valinnat, rakkaudet, yhteenmuutot jne jne)
suurin osa noista hypyistä on johdattanut juuri oikeaan paikkaan. osa on mennyt vähän vikaan mutta kaikesta on opittu. en todellakaan osaa katua. elämä ottaa vastaan, kun vaan luottaa.
ei se tosin tarkoita sitä että voisi vastuutta tuolla huitoa.
ja kyllä ,valehtelin, tunnen huonoa omaatuntoa kahdesta rakkauteen liittyvästä: siitä kun kuuntelin järkeä, enkä halunnut mennä kahden ihmisen väliin (vieläkin menee jalat alta kun näen tuon ihmisen - uskon että se johtuu vain valtavasta määrästä torjuttuja tunteita!) ja siitä, kun tunne oli niin hurja ja lopullisen tuntuinen, että vaikka yritti jarrutella, mitään ei ollut tehtävissä. siinä kolmas osapuoli kärsi, ja vaikka se ei ollutkaan minun "vastuullani" on se silti mahdottoman kipeä paikka.
jos haluaa, että elämä antaa, täytyy olla valmis ottamaan vastaan. niin hyvää kuin pahaa..
"..kuuluuhan tunteisiin mm. se, ettei halua satuttaa (esim. kolmatta osapuolta)."
Ei se, että on tunneihminen, tarkoita sitä että on itsekäs ja ajattelee vain OMIA tunteitaan. Tunteella voi paneutua myös toisen asemaan ja ymmärtää hänen tunteitaan.
Siinä tunteiden punnitsemisessa voi sitten olla jo järjen paikka.
mäkin oon, mut en ole koskaan oikein osannut ihastumisiani näyttää siten, että läähättäisin kieli pitkällä jonkun perässä, vaikka kuin olisin rakastunu...mä sinnittelen sit vaik yksikseni, jos olen epävarma, koska pelkään et mua satutetaan enkä itsekään diggaile siitä, jos joku vuodattaa heti kaikki tunteensa...no joo, en tiedä menikö asian vierestä, mut näin mä kelailen...
Olen aina halunnut olla järki-ihminen,
ehkä siksi, että jos olen avautunut tai jos olen antautunut tunteiden vietäväksi, niin olen usein pettynyt.
Fiksu ihminen selviytyy tilanteista joihin tunteet ovat johtaneet hänet.
Ylpeys ja ennakkoluulot estää pahimmat mokat.
Entäs se tunneäly?
Olen huomannut, että tilanteissa, joista minulle on ennestään kokemuksia tai ovat samankaltaisia kuin mihin ennekin olen tärmännyt, järjen ääni kertoo enemmän ja paremmin kuin tilanteissa, joihin joutuu yhtäkkiä ja yllättäen.
Tähän meneessä olen rakastunutkin jo useampaan kertaan niin, että tiedän, mitä rakastumisen jälkeen tulee ja mitä ja ketä pitää ottaa huomioon myös rakastumisvaiheessa. Eli järki ei katoa kokonaan päästä, vaikka mieli myllertäisi kuinka tunteiden vallassa. Joskus olisi tehnyt tetysti mieli heittää kaikki ja vain kulkea tunteittensa viemänä, mutta mutta... Ne sitoumukset, ne sitoumukset...
Tunteet voivat sanella ehtojaan niin kauan, kun on vapaa, ilman puolisoa ja lapsia. Varsinkin lasten myöstä ei jokaisen tunnemyllerryksen myötä voi elämää pistää uusiksi.
Varmaan oikein pahimmasta päästä, eli tunnen kaikki tunteet hyvin vahvasti. Kun olen iloinen, liitelen taivaissa ja kun surullinen, kaikki maailman murheet ovat minun harteillani.
Annan tunteen viedä, mutta osaan silti hillitä tekojani. Jos rakastun, niin nautin siitä kyllä koko sydämestäni ja annan itselleni luvan rakastua, mutta en välttämättä vie asiaa yhtään pitemmälle. Tosin on sekin tullut koettua, että vaikka järki sanoo jotain ihan muuta, annan mennä täysillä eteenpäin.
Olen hyvä just näin. En kadu.