Onko muita jotka ei tajua miten joku voi nauttia raskaudesta? Oon aika loppusuoralla, vauvan liikkeistä jne huolimatta oisin ihan valmis perumaan päätökseni hankkia lapsia! On tuntunu tältä jo parikymmentä viikkoa. Mulla ei ole hetkeäkään hyvä olla, tuntuu että mieskin syytää kaiken p****n mun niskaan ja ite nauttii täysin siemauksin tilanteesta. Oon jutellu ammattilaisen kanssa mut tuntuu ettei se auta mitään... haluisin vaan kääntää aikaa taaksepäin 5-7 vuotta ja nauttia omasta elämästäni!!!! Tietääkö kukaan voinko naimisissa olevana yksin tehdä päätöstä antaa lasta adoptoitavaksi? Entä vastuuni äitinä jos synnytän lapsen, jätän isälle ja häivyn? MÄ en jaksa tätä hormoonihelvettiä enää päivääkään!!!!!!!!!
Ihana odotus????
Mommy 2006
4648
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuules nyt. Puhaltele kaikki höyryt pihalle rauhassa ja unohda hetkeksi se, mitä tapahtuu kun vauva syntyy. Jos sinusta tuntuu siltä, että et jaksa hoitaa omaa vauvaasi, niin ehdit tehdä sen päätöksen synnytyksen jälkeenkin. Unohda adoptio hetkeksi, sillä sinun ei tarvitse päättää asiasta juuri tällä hetkellä.
Mielestäni sinun olisi tärkeämpää nyt keskittyä itseesi kuin vauvaan tai mieheen. Olisiko sinun mahdollista lähteä kotoa joksikin aikaa, vaikka viikoksi. Pääsisitkö vanhempiesi, sisarustesi tai jonkun ystäväsi luokse hengähtämään? Miten olisi edes pari yötä jossakin hotellissa? Jos seinät tuntuvat kaatuvan päälle, niin maisemanvaihdos usein auttaa. Tiedän kokemuksesta, etteivät miehet kerta kaikkiaan aina ymmärrä hormonivaihteluita.
Minusta on hyvä, että olet selvinnyt tähän asti vahingoittamatta itseäsi tai lastasi. Jotkut äidit epätoivoissaan sortuvat siihenkin hormonihelvetissä. Kaikki on siis vielä hyvin, kun mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.
samoja tuntemuksia, mutta varmaan aika normaalia... Itsekin kadun välillä ja mietin mitä menetän lapsen takia tai, että olisin vielä halunnut olla ja mennä niin kuin huvittaa mutta toisaalta taas luulen tietäväni ettei se elämä siihen vauvan tuloon lopu. Muuttuu vaan. Ja turha sitä on tosiaan murehtia tulevaa kun et voi yhtään tietää mitä sitten tunnet kun vauvan syliisi saat :) Pää pystyyn :)
Ei raskaus ja vauvat ole pelkkää ihanaa vaaleanpunaista unelmaa. Se on totisinta totta ja karua sellaista. Itse en tätä tajunnut ennenkuin olin raskaana. Jos olisin tiennyt niin olisin vielä odottanut enkä hankkiutunut raskaaksi ihan vielä. Pahimman pahoinvoinnin aikana puhuin miehelle välillä abortistakin, mutta nyt tuntuu taas siltä että jaksaa. Tosin synnytys pelottaa,en halua että paikkojani leikellään. Miksei koulun terveydentiedon tunneilla puhuttu mitään raskaudesta ja synnytyksestä? Kuitenkin molemmat ovat luonnollinen osa ihmisen elämää, jonka monet saavat/joutuvat kokemaan. Eikö näistä asioista valistaminen olisi yleissivistystä?
...ei ihan noin pahasti vielä ainakaan mätä tämä raskaus, mutta välillä tulee mieleen, että tulikohan tämä asia nyt mietittyä ihan loppuun asti. Tähän asti on ollut niin mukavaa olla kahdestaan, kun on voinut extemporee lähteä ajelemaan minne vaan. Kun vauva tulee, ei noin vaan lähdetäkään... Eikä tämä ainainen "leviäminenkään" näin rantakelien koittaessa mieltä kohenna...
Myös vastuu pelottaa välillä suunnattomasti. Ja sekin mietityttää, että pärjäämmekö sittenkään vanhempina, vaikka kaikki tuttavat ja sukulaiset ovatkin sitä mieltä, että me jos ketkään olemme kuin luodut vanhemmiksi.
Tämä kaikki kuuluu raskauteen. Edessä on niin suuri elämänmuutos, ettei sitä voi edes kunnolla tajutakaan! Kaikki tulee olemaan uutta ja tuntematonta ja sehän se onkin, mikä pelottaa. Suurimman osan ajasta olen onneni kukkuloilla, mutta epävarmuus tuntuu vaanivan joka nurkan takana ja iskevän heti, kun pikkaisenkaan sille tilaisuutta suo...
Eiköhän se tästä, tsemppiä sinullekin päätöksesi kanssa, oli se sitten mikä tahansa. :)
Rv 19 (18 3)