Alkoholismia voi mm. selittää sillä, että kysymyksessä on sairaus. Sairauskäsitteen edelläkävijä on AA-liike, joka tukeutuu siihen omassa toipumisohjelmassaan. Alkoholismin virallinen sairausluokitus puolestaan lähti liikkeelle USA:sta 1950-luvun puolivälissä.
Alkoholismia voi tietysti myös selittää siten, että kysymyksessä on yksinkertaisesti vain huono tapa, laiskuus, luonteen heikkous, luonnehäiriö, jne.
Näkemyksiä ja selityksiä riittää, puolesta ja vastaan. Seli-seli, ehkä sekin yksi alkoholismin tunnemerkkejä? Mutta vakavasti, muutama kysymys tähän iäisyysaiheeseen liittyen:
Onko alkoholismin sairauskäsite mielestänne alun perin räätälöity pelkästään alkoholistien huonon omantunnon helpottamiseksi?
Onko alkoholismin sairauskäsite kainalosauva, jonka avulla alkoholismista on "helpompi" toipua?
Mitä "ylimääräisiä" esteitä toipumisen tielle voisi tulla, jos alkoholisti ei suostu tai kykene sisäistämään alkoholismin sairauskäsitettä?
Alkoholismia voi tietysti myös selittää siten, että kysymyksessä on yksinkertaisesti vain huono tapa, laiskuus, luonteen heikkous, luonnehäiriö, jne.
Näkemyksiä ja selityksiä riittää, puolesta ja vastaan. Seli-seli, ehkä sekin yksi alkoholismin tunnemerkkejä? Mutta vakavasti, muutama kysymys tähän iäisyysaiheeseen liittyen:
Onko alkoholismin sairauskäsite mielestänne alun perin räätälöity pelkästään alkoholistien huonon omantunnon helpottamiseksi?
Onko alkoholismin sairauskäsite kainalosauva, jonka avulla alkoholismista on "helpompi" toipua?
Mitä "ylimääräisiä" esteitä toipumisen tielle voisi tulla, jos alkoholisti ei suostu tai kykene sisäistämään alkoholismin sairauskäsitettä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Täällä asiasta vallitsee vain yksi totuus, ja siitä poikkeaminen saa helposti riidan aikaiseksi. Itse olen sitä mieltä, että alkoholismi, sen enempää kuin mikään muukaan riippuvuus ei ole sairaus itsessään sen enempää kuin tupakointikaan, vain sen seuraukset, ja että itse riippuvuus on ihmiselle annetun oman vapaan tahdon avulla kontrolloitavissa. Tässä kuitenkin yksi määritelmä sairaudelle (ote Tampereen ylopiston psykologian laitoksen oppimateriaalista). Nappasin linkin http://www.uta.fi/laitokset/psyk/opiskelu/opetus/opetusmateriaalia/psyhair_1999/a7_8.htm tältä palstalta, kun asiasta puhuttiin aiemmin (eli tämä ei taida olla uutta tietoa).
Sairauden määrittäminen on sinänsä vaikeaa. Sairauksiahan on paljon ja ne ovat luonteeltaan kovin erilaisia: diabetes, verenpaine, syöpä, keuhkokuume, Parkinsonin tauti, tuberkuloosi, astma, jne. Monissa määritelmissä esitetään neljä yhteistä ominaispiirrettä:
1. Sairaus on jotakin tahatonta, jotakin joka "sattuu".
2. Sairaus on jotakin, joka haittaa, vaivaa tai häiritsee.
3. Sairauteen liittyy fyysisten rakenteiden muutoksia.
4. Sairauteen liittyy tiettyjä oireita.
Määritelmä on niin väljä, että lasten ja aikuistenkin kokemilla traumoilla ja menetyksillä on vaikutuksia, jotka jossain määrin todella ovat sairauden kaltaisia. Tiede ei voi sanoa mikä on sairaus, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Kysymys on sopimuksenvaraisesta asiasta. Länsimaisessa kulttuurissa sairaussanan käyttö on koko ajan laajentanut. Sillä on sekä huonoja että hyviä seurauksia. Hyvää voi olla se, että ihminen voi saada asiantuntija-apua ongelmiinsa (jos sellaista on tarjolla). Huonoa taas se, että sairaustulkinta vie ihmiseltä usein hänen oman vastuunsa. On usein hyvä, että viedään ihmisen vastuu itse ongelmasta, mutta samalla viedään vastuu myöskin sen ratkaisemisesta. Näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan.
Hassulta minusta kuulostaa ajatus, että tiede sanoisi jotain. Eikös tiede ole ihmisten tekemää tutkimustyöhön perustuvaa päättelyä erilaisista ilmiöistä? Sikäli kuin tiedän, niin useimmat sairauksiksi määritellyt oireyhtymät tai miksi niitä sitten halutaankin nimittää, perustuvat johonkin löytyneeseen poikkeamaan ihmisen fysiikassa tai psyykkeessä. Paljon on myös sellaisia sairauskoodin saaneita ilmiöitä, joita ei pystytä tarkkaan määrittelemään, mutta silti sairauksiksi tulkitaan (sekamuotoisia tms.)
Myös alkoholismisairauden takana taitaa nykyisin olla löydetty geeni, ei niinkään ne oireet, mihin runsas alkoholin käyttö johtaa. Luulen, että esim. alkoholin käytöstä johtuvat haimatulehdukset ja maksakirroosit sekä vastaavat muistakin sairauksista seuraavat ilmiöt ovat saavat ihan itsenäisen vaikkakin ehkä toissijaisen sairauskoodin. Puhutaan perussairaudesta ja toissijaisista... Olen elävässä elämässä nähnyt mm. lukemattoman määrän diagnooseja potilaskertomuksessa, jossa perussairautena on syöpä, mutta monta muutakin juttua on sen seurauksena aiheutunut - ja noilla seurannaisillakin on omat koodinsa, vaikka ovatkin perussairauden aiheuttamia.
Mutta se, että joku henkilö saa diagnoosin alkoholismi (oli häneltä sitten ao. geeni löytynyt tai sitä ei ole edes tutkittu), ei mielestäni vapauta kyseistä yksilöä vastuusta sen enempää kuin mikään muukaan sairaus. Hoitovastuu on potilaalla itsellään - aina niin kauan kuin hän on tajuissaan. Se, että lääketiede ei vielä ole löytänyt hoitomuotoa, jolla kyseiseen geeniin voitaisiin vaikuttaa ei ole mikään selitys sille, ettei asialle yksilön itsensä tarvitsisi mitään tehdä.
Valitettavaa on se, että monet lääketieteen edustajat ratkaisevat ongelman niin, että ryhtyvät potilaan tilaa hoitamaan rauhoittavilla lääkkeillä - mikä on mielestäni vain oireiden hoitamista, ei perussairauden. Mutta toisaalta, kun muutakaan lääketieteellistä hoitoa ei voida antaa, varsinkaan, kun luulen, että moni alkoholisti tai runsaasti alkoholia käyttävä ei ole halukas minkäänlaiseen psykiatriseen hoitoon siinä vaiheessa, kun ensimmäisiä kertoja hakee lääkäriltä apua tilanteeseensa. Tämäkin on vain oma luuloni asiasta, että moni apua hakeva, suorastaan pyrkii salaamaan juomisensa ja etsii ensiapua erilaisiin psykosomaattisiin oireisiin. Tarkkasilmäinen lääkäri tietysti tunnistaa, mistä oikeastaan on kyse, mutta kovin helppoa on siitäkin huolimatta ratkaista ongelma kirjoittamalla resepti ja ehkä käydä lyhyt keskustelu alkoholin käytön tarkkailusta.
Mutta olikohan vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen, että kyllä, alkoholismi on sairaus, mutta sen hoitovastuu on aina potilaalla itsellään, eikä diagnoosin saaminen siis vapauta ketään itsensä hoitamisesta. On sitten jokaisen oma valinta, minkälaiseen hoitoon pyrkii hakeutumaan. Jättääkö sairauden hoidon vain oireiden hoitamiseen vai yrittääkö tehdä jotain sellaista, että oireitakaan ei olisi... Jos jättäytyy kokonaan hoidon ulkopuolelle, niin todennäköisesti jonain päivänä tulee hetki, jolloin myös yhteiskunta puuttuu asiaan sen seurauksena, kuinka runsaasti alkoholia käyttävä henkilö käyttäytyy.
...sanoo, että alkoholismi on sairaus. Siitä oli kysymys. Teksti ei ollut omia päätelmiäni vaan lainaus Tampereen yliopiston opetusmateriaalista, mutta omasta kokemusmaailmastani käsin allekirjoitan sen kyllä täysin.
Itämainen lääketiede kieltäytyy pitämästä riippuvuuksia sairautena. Esimerkiksi kiinalaisen käsityksen mukaan liiassa läträämisessä on kyse vinoutuneista energiavirtauksista; qin vapa virtaus on estynyt. Uskokoon ken haluaa. Ultrarationalistinen länsimainen ihminen helposti teilaa kaiken, mikä ei ole hänen oman mikroskooppinsa alla ja kaavoin todennettavissa. Toisaalta alkoholismin suhteen näin ei ole voitukaan tehdä; se on vain sopimuksenvaraisesti sairaus. Tekeekö se sitten toisenlaisesta näkökannasta automaattisesti väärän? Nyt länsimaisessa kulttuurissa toitotetaan alkoholismin olevan sairaus (ja lääketeollisuus hieroo odottavaisena kartunnankärkkäitä käsiään), mutta kuka tietää, mihin kelkka kääntyy tulevan sadan vuoden aikana?
Mielestäni koko kysymyksenasettelu on sinällään aavistuksen irrelevantti, hedelmällisempää olisi ehkä pohtia selviytymisen keinoja kuin juomakierteeseen johtaneita syitä. Koska en ole laajemmin perehtynyt aiheeseen, enkä varsinkaan niihin lukuisiin tutkimuksiin joissa alkoholismin psyykkisiä ja fysiologisia syitä on pyritty selvittämään, voin puhua ainoastaan omasta kokemuksestani. Itse en ole kokenut ikinä alkoholiriippuvuuttani sairautena, vaikka elämäni pitkäksi aikaa juomalla pilasinkin. Riippuvainen alkoholista olin kyllä, juopottelun loppuaikoina niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Terveyden petettyä viikon pakollinen katko sairaalassa oli kuitenkin minulle riittävä nykäys pois suosta. En omasta mielestäni ole sairas, poden kyllä edelleen huonoa omaatuntoa ryyppäämiseni itselleni ja läheisilleni aiheuttamasta vahingosta, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja virheistä pitää oppia. Nykyään pidättäydyn alkoholin käytöstä lähes kokonaan, en juodessani ikinä nauttinut alkoholia siksi että olisin nauttinut pelkästään jonkin juoman mausta, kyseessä oli aina päättäväinen päihtymistarkoitus. Niinpä nykyään ainoa nauttimani alkoholijuoma on pari prosenttia sisältävä Perhekalja. Oiva ruokajuoma ja menee mukavasti janoonkin. Suhtaudun omaan juomiseeni ja sen lopettamiseen samalla tavalla kuin tupakasta luopumiseen. Poltin vuosikaudet liki kolme askia päivässä, mutta terveydellisistä syistä lopetin ja pääsin riippuvuudestani eroon. En pidä itseäni sairaana ja siitä huolimatta olen mielestäni päässyt eroon alkoholista ja toipunut alkoholismistani niin hyvin kuin siitä omalla kohdallani on mahdollista toipua.
Minäkin vertaan juopotteluani ja siitä irti pääsyäni toiseen tappavaan riippuvuuteen, tupakointiin, josta siitäkin pääsin irti omalla tahdolla ja sinnikkyydellä. Kukaan ei sanonut minulle, että olen sairas, koska poltin, mutta juoppouden takia minua kyllä kutsuttiin sairaaksi. Uskoin siihen itsekin ja pitkään vielä raitistuttuanikin, kunnes aloin todella ajatella asioita. Vasta sen jälkeen, kun lakkasin pitämästä isteäni päivästä päivään parantumattomasti sairaana, elämä muuttui täysin ja aloin nauttia siitä täysin siemauksin selvin päin.
Selviytymisen keinoja (myös toipumisriippuvuudesta) olivat terapia, harrastukset, elämän kohdistaminen navasta ulospäin, vapaaehtoistyö ja - tätä voi olla vaikea monen uskoa kohdallani - kirkko. Rippi-isän kanssa käydyillä keskusteluilla oli todella suuri merkitys. Kirjoitin eilen poistetussa keskustelussa, että raittius/kohtuus ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin opetusten noudattamista ja selkärankaa.
Kirjoitit: "Mielestäni koko kysymyksenasettelu on sinällään aavistuksen irrelevantti, hedelmällisempää olisi ehkä pohtia selviytymisen keinoja kuin juomakierteeseen johtaneita syitä."
Kyllä minun on täytynyt esittää iso MIKSI-kysymys ja myös saada vastaus siihen. Eli on täytynyt selvittää, mikä tässä tai eletyssä elämässä on ollut niin vammauttavaa, etten ole kestänyt sitä turruttamatta itseäni viinalla, huumeilla, lääkkeilä, ylensyönnillä, läheisriippuvuudella, pakonomaisella seksillä, työnarkomanialla, ketjupolttamisella... Elämäni lähtökohdat olivat onnettomat, ja varhaislapsuudessani tapahtui jotain, mitä ei kenellekään lapselle soisi tapahtuvan. Siihen geeniperimä päälle ja avot. Kesti vuosikaudet ennen kuin tajusin ja hyväksyin, että elämä ei ole menneisyyden kauhuissa vaan tässä päivässä ja tulevaisuudessa. Siksi (anteeksi vain) aa-ohjelmakaan ei ole minua varten, koska elämä tässä pävässä tarkoittaa minulle myös sitä, että riippuvuuden kahleet tulee katkaista täysin. Elää ei voi omaa menneisyyttä jatkuvasti kelaten ja peläten.
Siinä aa-ohjelma on oikeassa, että menneisyyden painolasti täytyy tavalla toisella selvittää, muuten syyllisyys jää vaivaamaan. Minulle siihen auttoi keskustelut rippi-isän kanssa ja katumuksen sakramentti (saakohan tätä kertoa, menee uskonnon puolelle). Erotuksena aa-ohjelmaan on se, että koen saaneeni menneen anteeksi - "mene äläkä enää syntiä tee" - mutta aa-palavereissa minun mielestäni vanhoihin "synteihin" piti palata kerta kerran perään.
Varmasti juuri tuon suuren kysymyksen esittäminen ja siihen järkeen käyvän vastauksen löytäminen on oleellinen osa toipumista laajemmassakin mielessä kuin pelkkiä riippuvuuksia ajatellen. Lähestyin itse asiaa omasta subjektiivisesta näkökulmastani, ja tietysti ajatteluuni vaikuttaa se tosiasia että kysymyksen esitettyäni en ole löytänyt siihen vastausta. En ole löytänyt menneisyydestäni mitään sellaista mikä selittäisi järjettömän ja itsetuhoisen juomiseni. Ensin join koska se oli hauskaa ja kun se lakkasi olemasta hauskaa en halunnut silti tosissani lopettaa, kaiketi koska ajatus elämisestä selvin päin oli muuttunut aavistuksen pelottavaksi vuosikausien kännäämisen aikana. Tuon katumuksen sakramentin olen itse käynyt läpi jonkinlaisena omana, uskonnottomana versionani. Olen tullut siihen tulokseen ettei jatkuvalla menneitten vatvomisella ja alituisella väärien tekojen ja valintojen muistelemisella ole yhtään ainoaa myönteistä ja toipumista edistävää vaikutusta. Olen antanut itselleni anteeksi väärät tekoni itseäni kohtaan sekä pyytänyt ja saanut anteeksi läheisiltäni joita tekoni ovat loukanneet. Ne asiat on käyty läpi, elämä jatkuu eikä menneeseen ole tarvetta palata. Mukava huomata että asian voi uskonnollisen vakaumuksen omaava ja kaltaiseni agnostikko nähdä samalla tavalla.
Ehkäpä tärkeää on ollut juuri tuo tietyn vakaumuksen löytyminen, vaikka en olekaan millään lailla erityisen uskonnollinen ihminen. Luulenpa, että kaikille on tärkeää löytää Ratkaisu, jossa sielu lepää, on se sitten Ateismi, Uskonto tai Ikuinen Epäily. Oikeastaan voisi sanoa, että agnostisuus sitä vahvinta uskoa onkin. Usko on tie, ja agnostikko on koko ajan matkalla sen sijaan, että pysähtyisi ja pölyyntyisi.
Minulle oli yllätys havaita, että Ratkaisu löytyi ihan tästä jalkojen juuresta - siitä, mikä minulle oli aikoinaan annettu - kaikkien haahuilujen jälkeen. Eli olo on kuin kotiinpalanneella tuhlaajapojalla. Voin usemman vuoden todella huonosti erään askelohjelman ohjeilla (nissä oli mielestäni koko ajan jotain pahasti vialla, ehkä vapautus - mielen ylösnousemus - puuttui), ja kun olin jo tekemäisilläni jotain epätoivoisen lopullista, kömmin viimeisillä voimillani ensimäistä kertaa sitten nuoruuden Uspenskin katedraaliin - ja naps, siinä se oli.
Hyvä kysymys?
Itse olen huomannut olevani alkoholista riippuvainen. Riippuvaisuus on mielestäni kuitenkin jotenkin kokonaisvaltaisempaa ja erilaista kuin muut riippuvuudet, joita minulla ehkä on ollut.
Itse ajattelin vielä muutama vuosi sitten, että alkoholin liikakäyttö on vain luonteen heikkoutta tms. Enää en tästä voi olla omien kokemuksieni perusteella enää lainkaan varma. Luulenkin, että "luisuminen" alkoholismiin voi olla sosiaalisten yms. syiden selittämää, mutta luulen, että kun jokin näkymätön raja alkoholismiin ylittyy ( ja tämä lienee yksilöllistä ), siitä tulee jotain muuta kuin normaali riippuvuus, kaiketi sairaus, tai ainakin jotain hyvin elimellistä ja myös psyykkistä.
En ole tässä kommentoimassa itselleni. Teen sen lyhyesti ja Teille kaikille yhdessä:
Kauniita, levollisia, harmonisia näkemyksiä.
Aika monet sairaudet ovat sellaisia, että ihminen on itse osallistunut sairautensa syntymiseen. Mielenterveyshäiriöistä masennus on alkoholismin kaltainen. Tai entäs syömishäiriöt, kuten anoreksia, bulimia tai ahmimishäiriö, jonka seurauksena lihotaan yli kaikkien terveysrajojen.
Masentuneelle voi sanoa, että yritäppä piristyä ja anorektikolle, että koettappa syödä, bulimikolle että syö kohtuudella, niin ei tarvitse oksentaa, lenkkeillä tai käyttää peräruiskeita ja liikalihavalle, että lopeta hyvä ihminen ja syö edes alle 3000 kaloria päivässä.
Sanomiset ei auta. Ei auta myöskään alkoholistia, kun hänelle sanotaan että joisit kohtuudella.
Mikä nyt sitten on sairautta? Jos kerran masennus tai muu neuroottisuus ja sairaalloinen liikapaino hyväksytään sairauksiksi, niin onhan silloin selvää, että alkoholismikin on sairaus.
Masennuksen takana on paitsi psykososiaalisia myös biologisia, fyysisiä tekijöitä. Näissa jälkimmäisissä tapauksissa masennus ihan varmasti on sairaus, jota ei pysty tahdonvoimalla - saati 12 askeleen ohjelmalla - hallitsemaan.
Tässä bulimiasta linkki. Siitä voi itse kukin päätellä, onko se oikeasti sairaus - sen enempää kuin alkoholismikaan.
http://www.cs.helsinki.fi/u/ruohomaa/oma/TV/bulimia.html
Olet oikeassa, että vakavassa masennuksessa havaitaan aivotoiminnan muutoksia ja poikkeamia aivojen kemiassa. Sitä ei tiedetä, aiheuttavatko nämä muutokset masennuksen, vai aiheuttaako masennus muutoksia aivoissa. Stressi vaikuttaa masennuksen syntyyn, mutta miksi toiset kestävät stressiä hyvin ja toiset ahdistuvat, lamaantuvat ja masentuvat lopuksi?
Ja aika vaikea on osoittaa mitään sairautta, millä ei olisi jotain sosiaalipsykologisia ulottuvuuksia. Ikä, yleiskunto, varallisuus, asumisolosuhteet, ravitsemus, perhesuhteet, työ tai sen puute. Kaikki vaikuttaa. Heikentäähän sairaus aina koko ihmisen lähipiirin tilannetta, sairastettiinpa sitten mielenterveyttä tai vatsaflunssaa.
Alkoholi aiheuttaa myös muutoksia avojen toiminnassa, aluksi tilapäisiä, vähitellen selviä, usein myös peruuttamattomia. Pidän todennäköisenä, että päihteet kehittävät mielihyväradan, jonka aivot oppivat. Tupakkaan jää nopeasti koukkuun, joihinkin toisiin päihteisiin hieman hitaammin. Pidän siis myös nikotiiniriippuvuutta sairautena alkoholismin lisäksi.
Onko suklaariippuvuuskin sairaus? Tai sanotaan nyt lievemmin sokeririippuvuus. Viljojenkin on todettu olevan riippuvuutta aiheuttavia. Mihin vedetään raja?
Minusta ongelma on se, että länsimainen lääketiede haluaa tehdä kaikesta hyväksyttävämpää ja siksi sairauksia. Tahdottomuutta ei saa enää kutsua tahdottomuudeksi eikä velttoutta velttoudeksi eikä pahetta paheeksi. Vähän sama juttu kuin toisessa kansankirkossamme, jossa syntiäkään ei enää tohdittaisi kutsua oikealla nimellä. Mielestäni on aivan liian helppo ratkaisu todeta, että sitä on vain niin voimaton sen ja tämän ja tuon suhteen.
Masentuneiden aivoissa on tosiaan todettu muutoksia, ja - toisin kuin sanot - niiden on todettu olevan osalla ihmisistä synnynnäisiä, eräänlainen geenivirhe (myös tulehdussytokiiniteoria on olemassa; sen mukaan masennus olisikin tulehdussairaus). Alkoholi toki teke samaa, mutta viittasin kirjoituksessani nimenomaan näihin "syntymämasentuneisiin".
Tahdotonta ja vetelää ja silkkaa laiskuutta. Olet kyllä oikeassa tavallaan. Mutta riippuu myös ihmiskäsityksestä. Minun käsitykseni ihmisestä on, että se on luonnostaan toimelias olento ja ns. laiskuus on vähintäänkin neuroottisuutta tai lievää masennusta.
Tunnen muuten yhden tosi pahasti suklaariippuvaisen ja monia naisia, joilla on suklaariippuvuus tiettynä aikana kuukaudesta.
Tuo syntymämasentuneisuus on minulle ihan uutta. Tulehdusteorian olen kuullut. Eikö skitsofreniankin syyksi ole epäilty flunssan yhteydessä huomaamatta sairastettua lisätulehdusta, joka saa taudin puhkeamaan tai ainakin voimakkaasti altistaisi sille.
Emme tiedä vielä tarpeeksi aivojen kemiasta ja psyyken sairauksien biologisistaa syistä. Alttius alkoholismiin on ainakin selvästi perinnöllistä, mutta onko se biologiaa vai vahvasti myös mallioppimisen seurausta? Vai seurausta siitä, että alkoholismikodissa lapsesta ei pidetä tarpeeksi huolta, kun energia menee Kuningas Alkoholin kanssa otellessa?
Alttius on varmastikin perinnöllistä. Lapsuudenkodissani käytettiin alkoholia "sivistyneesti" mutta tupakoitiin sitäkin tanakammin. Tupakointi oli siis helppo oppia niin vanhempien kuin kaveripiirin mallista. Mistä sitten alkoholin ja muiden päihteiden käyttö tuli? Kas kummaa, perimästä. Vasta aikuisena sain tietää, että biologisen isäni (joka ei siis ollut kasvatti-isäni) suvussa oli alkoholismia, masennusta ja muita "mielitauteja" pilvin pimein itsemurha-alttiutta myöten. Kaikki nuo periytyivät minuun, vaikka en "siittäjääni" koskaan tuntenutkaan. Sen sijaan sisaruksillani, joilla on eri isä, ei ole alkoholi- eikä mielenterveysongelmia.
Olen aina pitänyt itseäni täyskarjalaisena, mutta kun selvitin taustojani, kävi ilmi että perimältäni olenkin puoliksi kainuulainen, siis alueelta, jolla näitä ongelmia on erityisen paljon. Sitä enemmänhän alkoholismia esiintynee, mitä pohjoisemmaksi mennään. Johtuneeko siitä, että poikkinaidessa geenimutaatio kertautuu? Sama geenimutaatio (addiktioalttius) tuntuu olevan kaikilla pohjoisen kansoilla ja myös aasialaisilla. Sairautena en sitä kuitenkaan vieläkään suostu pitämään sen enempää kuin sinisiä silmiä Suomessa, mikä on mutaatio sekin. Masennus kyllä on sairaus; se pamahtaa päälle kysymättä, mutta alkoholisoitumiseen tarvitaan aika monta ranneliikettä ja rutkasti omaehtoista toimintaa.
nimim. sairauskäsite kirjoitti:
>>Sairauskäsitteen edelläkävijä on AA-liike>>
AA:lla ei ole mitään kantaa sairauskäsitteeseen. Se ei kuulu AA:n toimintaperiaatteisiin.
WHO:n mukaan, 1944, alkoholismi on sairaus.
...ALLERGIA!!!
Sittenhän siihen pitäisi tehota siedätyshoidon.
;=D
YK:n alainen Maailman Terveysjärjestö (WHO) on perustettu vuonna 1948. WHO asetti asiantuntijoista koostuvan erityistyöryhmän tutkimaan alkoholismia. Työn tuloksena julkaistiin vuonna 1952 raportti, jossa alkoholismi määriteltiin. Määritelmän mukaan alkoholismiksi katsotaan "kaikki juominen, joka on runsasta yhteisössä vallitseviin tapoihin verrattuna, juomiseen johtavista etiologisista tekijöistä riippumatta."
Kerrot, että AA-liike ei ota kantaa alkoholismiin sairautena. Sairaus- sana ei tosiaan suoraan esiinny AA:n kahdessatoista Askeleessa sen paremmin kuin kahdessatoista Perinteessä. Sanalla silti on tärkeä, syventävä ja vertauskuvallinen merkitys AA-terminologiassa. Sanaa käytetään AA:n kustantamassa kirjallisuudessa, kirjojen nimissä jopa. AA:ssa on tapana kuvata alkoholismia "tunne-elämän sairautena". Tätä teemaa on käsitelty tällä palstalla myös aiemmin. "Tunne-elämän sairaus" on myös arkipäivän, tosielämän sanonta, joka jotain kautta aina tulee sanotuksi AA:laisten keskuudessa, palavereissa esimerkiksi.
Tämä ei enää tähän kuulu, sanon sen nyt kuitenkin. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään alkoholismin sairauskäsitettä, sairaus- sanan sanomista vastaan. Käytän sanaa itsekin alkoholismista puhuessani.
Kyllä AA tuntee sairauskäsitteen juuri sellaisena, kuin Amerikan Lääkäriliitto sen määrittelee.
Tämän voit tarkistaa useista kohden AA-kirjallisuudesta.
myös syövän sairauskasitettä.
Se on antoisampaa, vaikka siihenkin kuollaan.
Terveyskäsite kiinnostaa kyllä myös, vaikka terveyskin taitaa olla vain se hitain tapa tehdä kuolemaa.