Kipeä kysymys

...jatkuu*

unohdin kertoa siis että sikiöni oli jo silmin nähden kehittynyt, hän oli "pieni vauva", sillä abortti suoritettiin minulle kun olin jo viikoilla 10 6.

Eli melkeen 11 viikkoa.

Rakas lapseni, jonka näin pöntössä; annatko anteeksi äidille! Äitisi ei kestä tekoaan.

Ikävää että ratkaisusi oli kannaltasi noinkin väärä. Eikö sulla ollu sitten mitään ennakkoaavistuksia siitä miltä tuntuisi sen jälkeen?

Uskon kyllä että pahalta tuntuu, mutta se kertoo vain siitä että sulla on kuitenkin omatunto ja inhimillisyys vielä tallessa, toisin kuin joillakin muilla jotka suhtautuvat vastaavaan tekoonsa olankohautuksella..

Niin, eipä sitä varmaan koskaan unohdakaan, mutta tehdylle ei enää mitään voi joten yritä nyt jaksaa ja koota itsesi, sen olemassa olevan lapsesi vuoksi. Ole vahva, hän on se ihminen joka tarvitsee Sinua. :)

puolestasi. Itse en pysty vastaamaan muuta kuin että toivon että voit jossakin vaiheessa surutyön jälkeen päästää irti asiasta ja antaa itsellesi anteeksi. Älä pilaa loppuelämääsi, varsinkin kun sinulla on lapsi jo huollettavana.

Kun tein abortin koin täydellisen helvetin; mielenterveys joutui koville eikä muisto abortista ole koskaan vieläkään iloinen asia, joskaan en lainkaan välttele abortin miettimistä tai keskustelua asiasta ystävien kanssa, jos siltä joskus nykyäänkin tuntuu.

Erona sinun tilanteeseesi minulla on se, etten katunut silloin enkä ole katunut sen jälkeen. Olin kuitenkin jossakin vaiheessa rankkaa psyykkistä toipumisprosessia jo peloissani, etten koskaan voi enää tuntea iloa tai onnellisuutta. Onnekseni minulla oli tukena eräs nuoruudessaan abortin kokenut keski-ikäinen nainen, joka jaksoi luoda minuun uskoa, että suru vielä hellittää kunhan annan tunteideni tulla ja käyn ne läpi. Ja niin tapahtuikin. Ihmisen mieli on yllättävän kestävää tekoa. Tärkeintä on kuitenkin, että suret asiaa samalla pyrkien anteeksiantoon itseäsi kohtaan. Muista ettet sillä hetkellä pystynyt parempaan!

Moni abortinvastustaja tällä palstalla ei ymmärrä surutyön ja katumisen eroa. Abortti on aina hyvin rankka kokemus, vaikka sitä ei katuisinkaan!!! Tämä on tärkeää muistaa! Kun sain kuulla raskaudestani, en pakoillut surua ja kipua vaan tahdoinkin ottaa sen kaiken vastaan. Päätökseni oli minulle ainoa mahdollinen sillä hetkellä.

Toivon sinulle voimia!!

Jokainen meistä tekee elämässään tekoja joista ei voi olla ylpeä. Oleellisinta on silloin antaa itselleen anteeksi, ymmärtää, että on vain ihminen, ei tarvitse olla mikään super olio. Elämä on täynnä ratkaisuja, joita teemme sen hetkisillä kyvyillämme, siitä johtuu, että elämä on jatkuvaa elämistä ratkaisujensa seurausten kanssa, jotkin ratkaisut ovat itsestään selviä ja siten anteeksi annettavissa, jotkin vaikeampia.

Koska sinulla on vaikeuksia antaa itsellesi anteeksi tekoasi, ymmärtänet, että tarvitset apua asian läpikäymiseen. Terapiaa? Voisit ehkä kokeilla myös, jos terapia ei ole sinun juttusi, jotain itse opiskelua? Myönteisen ajattelun oppaat lähtevät valmentamaan ajatuksesta, että ensin pitää voida ajatella itsestään myönteisesti, sitten vasta voi ajatella muista vain hyvää... Itse olen joskus terapioinut itseäni juuri myönteisen ajattelun kirjoilla, joissain niissä on ihan käytännön treenejä miten voi treenata itsensä hyväksymistä.

On hirveää kun joutuu elämään itsensä kanssa, varsinkin kun tekee välillä kurjia valintoja. Itselläni on huono itsekuri muutamien asioiden suhteen ja siksi teen jotain sellaista joka on itseni vaikea hyväksyä vähän väliä, kun paine kasvaa tarpeeksi, omatunto soimaa jatkuvasti, luen jonkin em. kirjan. Elämä jaksaa taas tuntua mukavalta vähän aikaa, kunnes on taas aika lukea. Tämä on ollut itselleni hyvä keino selvitä, sillä en halua olla ihminen joka jää märehtimään huonoa omaatuntoaan, vaan teen noin oikean konkreettisen työn, päästäkseni siitä eroon. On tietenkin eroja ihmisten suhteen, olen sellainen joka uskoo mielen parantavaan voimaan lähes joka asiassa. Muuta konkreettista apua en osaa sinulle tarjota, sillä itselläni abortti ei kuulu asoihin jotka olisivat jääneet syyllisyyttäni painamaan, joten en osaa kohdistaa mitään juuri tuohon, miten juuri tuosta pääsee yli.

Itselleni tehtiin muutama kuukausi sitten abortti kaavinnalla (rv 10 6). En ollut päätöksestäni varma, mutta aika loppui kesken ja poikakaverini oli abortin kannalla. Tein sen. Toimenpidepäivä ja seuraava päivä meni ihan rauhallisesti, mutta sitten alkoi totuus valjeta, ymmärsin tilenteeni ja sen mitä olin tehnyt. Olin murhannut pikkuiseni. En ikinä pysty antamaan itselleni tätä anteeksi. Olen toimenpiteen jälkeen joka päivä itkenyt useita tunteja ja katunut tekoani, mutta tekemättömäksi en sitä saa vaikka kuinka niin haluaisin ja katuisin.

Kaikkea hyvää sinulle, jaksellaan!

Niin, olet kokenut sen, minkä itse koin kuolemansuruksi.

Minulle sattui tämä asia monia vuosia sitten, kun naiseni teki vastustuksestani huolimatta raskauden keskeytyksen. Suhteemme loppui samana päivänä.

Ensimmäisen kerran huomasin naurahtavani 2-3 kuukautta tapahtuman jälkeen. Ei suru vajaassa vuosikymmenessä ole kadonnut, useinkin se murhe tulee ja painostaa. Asian pidempi ajatteleminen tuo kyyneleet silmiin. Paljoa muuta ei kuitenkaan ole tehtävissä kuin tekemisiensä ja kokemiensa kanssa eläminen. Toki olen koettanut muita varoitella tällaiseen joutumasta.

Ajattelen kuten sinä, ettei lapsi ja hänen elämänsä suinkaan muuttunut olemattomaksi vaikka se lopetettiin väkivalloin. Minulla on nyt kuollut lapsi. Elämässä pahimpia asioita on juuri se, jos joudumme lähtemään tästä maailmasta väärässä järjestyksessä.

Näitä lapsiamme emme enää saa takaisin. Sen kanssa on elettävä. On koetettava toimia oikein kun mahdollisuus tulee. Rakasta lastasi ja elämän korkeutta. Surun lävitse näkee selvemmin sen, mikä on tärkeää.

koita ny unohtaa tommonen,se meni jo.hoida ny jatkossa poikaas.

Mä tein abortin muutama kuukausi sitten lääkkeellisesti. Päätin tehdä abortin, koska olen vielä alaikäinen,tosin tänä vuonna olisin täyttänyt 18. Poikaystäväni sanoin minulle, että ei ole valmis isäksi vielä, hän on 22. Koulutkin ja kaikki on vielä kesken ja silloin tunsin,että abortti on paras ratkaisu. Helppoa se ei ollut. Lääkkeellisesti tehtynä minun mielestäni se ei tuntunut niin pahalta,kun sai kuitenkin olla kotona,eikä kipujakaan ollut paljon. Mutta sikiön näkeminen tuntui erittäin pahalta. Aluksi olin erittäin helpottunut, että se kaikki oli ohi, mutta nyt parina kuukautena olen nähnyt tosi paljon painajaisia kuolleista vauvoista, nukkunut tosi huonosti, pienten vauvojen näkeminen tuntuu pahalta ja itkettää usein. Ja silmissä pyörii koko ajan ultraäänenkuva sikiöstä. Nyt olen sitten ajatellut, että tein kuitenkin väärän ratkaisun ja välillä tuntuu niin pahalta, että huhhuh.. Onneksi minulla on tosi ihana äiti ja ystäviä kelle voin puhua, ja myös poikaystävä. Silti toi asia jää varmaan loppuiäksi mieleen eikä unohdu ikinä. Ehkä tästä kaikesta pääsee kuitenkin yli!!! Niinhän sitä sanotaan, että aika parantaa haavat,sitten joskus ainakin. Jaksamisia sinulle!!!!!

pitämään ne kintut välillä yhdessä, reisillä voi olla hauskaa kun ne kohtaa toisensa! Ei passaa leikkii asioilla joilla herkimmillä hyvässä lykyssä menee mielenterveys. Vaikka kuinka tekisi mieli niin käyttäkää sitten edes ehkäisyä pikkuiset ja jos se on pettänyt niin hakekaa jälkiehkäisy niin ei tarvitse palstalla valittaa surullisuuttaan. Koska nykyään abortit tehdään pääosin lääkkeellisesti eikä kaavinnalla saattaa jollakin mennäkin yöunet ja hieman latva lahota!!!! HERÄTKÄÄ NYT JO TÄHÄN PÄIVÄÄN JA OPETELKAA SE EHKÄISYN KÄYTTÖ!!!

PS: Tässä olis tämmönen kiva linkki www.google.fi, sieltä saa paaaaljon paljon tietoa hakusanoilla seksi, ehkäisy, AIKUISTUMINEN! Joten siitä vain hakemaan faktaa!

Kiitos ja aamen.