Olen 24-v. neitonen, avoliitossa. Opinnot ovat loppusuoralla, mieheni valmistuu myös ensi syksynä. Viisi vuotta yhteistä taivalta takana. Mieheni on nyt jo opintojen ohella työelämässä. Vauvakuumetta on meillä molemmilla :)
Millaisessa elämäntilanteessa olette saaneet ensimmäisen lapsenne? Kuinka kauan teillä kesti ennen kuin tärppäsi?
Itse koin olevani täysin valmis äidiksi. Ja mieheni haluaa myös kovasti isäksi. Vielä emme ole jättäneet ehkäisyä pois, kun haluan suorittaa koulun loppuun ennen vauvan tuloa.
Onko teillä ollut vakituinen työ kun olette tulleet raskaaksi? Taloudellisesti tilanne olisi tuolloin toki parempi, mutta kyllä me miehenkin tuloilla tullaan toimeen. Varsinkin kun olen alalla, jolla varmasti saan töitä äitiysloman jälkeen.
Ikäni puolesta nyt olisi erittäin hyvä ikä perustaa perhe. Eihän sitä ikinä tiedä mitä ongelmia matkan varrella ilmaantuu. Voi olla että vauva syntyy vuoden sisällä ehkäisyn lopettamisesta tai sitten uutta tulokasta ei ala kuulumaan vaikka kuinka yrittäisi.
Tuntuu vain niin isolta päätökseltä alkaa yrittämään vauvaa. Tutuilla on jo paljon vauvoja ja kyllä minulla on sisimmässäni tunne, että vaavi olisi jo meillekin tervetullut.
Tällaisia ajatuksia minulla. Kertokaa omista kokemuksistanne.

Vastaukset 5
Vanhimmat
Ite oon ensisynnyttäjä ja ikää just 21 vuotta.Meillä oli melkein vuosi yritystä takana ja oltiin jo lopulta luovuttaas mut sit testi näyttiki plussaa.Se vuosi oli raskasta ja mä luulin et vikaa on mussa mut nyt oon onnellisesti raskaana ja ootan jo innolla et sais sen vaavin maailmaan.Mulla kävi aika hyvin et sain 20 vuotiaana vakipaikan ni oli turvallista alkaa yrittään lasta ja miehellä oli kans vakipaikka.Mun koko raskaus on ollu todella vaikee.Mä kärsein kauheesti pahoinvoinnista ja siks en töissä pystyny oleen vaan sain sairasloman melkein äitiysloman alkuun.Se on hyvä et saa silti kokoajan rahaa vaikka sairastelis.Mut mä uskon et kyl sen sit huomaa ku on valmis äidiks.Moni joka tulee "vahingossa" raskaaks voi olla epävarmoja mut äidikshän kasvetaan ja kun se vaavi on sun käsillä niin varmaan sä rakastat sitä siitä lähtien etkä koskaan haluis vaihtaa sitä tunnetta pois.
Sain ensimmäisen lapseni toivottuna kun olin kahdeksantoista vuotta. Toisen 21-vuotiaana ja nyt kolmas vaavi on miltei vuoden ikäinen.
Hyvähän se on olla työ, johon palata ja jonka tulojen pohjalta saa äitiysrahan, mutta ei se ole mikään hyvän vanhemman mittari.
Eikä toiset ole valmiita vanhemmuuteen vielä 28-vuotiainakaan, toiset taas ovat jo 18-vuotiaana kypsiä vanhemmiksi.
Tärkeintä mielestäni on oikeasti ymmärtää, mihin sitä ryhtyy, kun antaa vauvakuumeelle periksi. Vaikka itselläni oli tuttavia, joilla oli pieniä lapsia ja hoitokokemusta minulla oli muutaman viikon ikäisestä ylöspäin, yllätti moni asia esikoisen kanssa.
Kolme kuukautta koliikkia. Lopulta olin varma, ettei se lopu koskaan.
Mies ei jaksanutkaan innostua vauvan hoidosta niinkuin oli ollut puhe, vaan harva se viikonloppu istuin pienen kanssa kotona kahden, miehen ollessa treeneissä tai kavereiden kanssa autoa korjaamassa tai kaljalla tai....
Niin, pienen kanssa ei päässyt eikä voinut mennä mukaan, ei sillä että olisin halunnutkaan kauhesti juosta. Mutta yksin vietetyn arkiviikon jälkeen oli kurjaa olla niin paljon yksin myös viikonloppuisin.
Kun esikoinen oli vuoden eikä osannut "mitään itse" ajattelin, ettei minulla ole enää koskaan omaa aikaa mihinkään.
Jäin lopulta yksinhuoltajaksikin vielä, koska mieheni "menohalut" vain kasvoivat vähäisen kotona vietetyn ajan seurauksena.
No, esikoinen on nyt kuusi vuotta ja painelee koulun jälkeen pihalla, tekee läksyt, voileivät, sängynpetaukset ym. itse. Nyt mietin, mihin tuo lapsi vielä tarvitsee sentään minua :)
Esikoisen vauva-aika oli kuitenkin ihanaa. Raskaan, yliaikaisen odotuksen päätteeksi sain syliini kalleimman lahjan, jonka ihminen voi saada.
Huonosti sujuneen imetyksen ja koliikin seassa sain nähdä lapseni ensimmäisen hymyn. Sen, kun tämä pieni ihme kääntyi ensi kerran itse. Ja ne pienet ensimmäiset askeleet, en unohda niitä koskaan!
Meille syntyy esikoinen tässä kuussa. Itsellä ikää 27 ja miehellä 31. Naimisissa ollaan oltu puoltoista vuotta ja kaikkiaan yhdessä oltu nelisen vuotta. Kummallakin vakituinen työ. Pillerit jätettiin pois viime vuoden kesäkuussa ja elokuussa tärppäs!
meni meillä ennen ku tärppäs, hoitoihin meno ois syksyl mut toivotaa ettei ny tarvikaan, 9 2 nyt menos. Mulla ei ole edes ammattia, johtuen sosiaalisesta pelosta ja paniikkihäiriön tapaisesta oireilusta useiden vuosien ajan jo, mutta tällä hetkellä olen kuntouttavalla työtoiminnalla töissä kolmena päivänä viikossa. Miehelläni taas on jo kaks ammattia ja on töissä ollut jo pari vuotta ainakin ihan vakituistaan. Mies onkin ollut iso tuki minulle. Eli olemme yhdessä olleet yli 8 vuotta ja pari vuotta kohta naimisissa, eli hieman ennen häitä jätettiin ehkäisy pois. Oli hyvä et jätettii ajoissa, koska näköjään se ei todellakaan ole itsestään selvyys tuo lapsen saaminen. Mekin heti eka kierroista ooteltiin et menkat jättääkin tulematta mut nepä jättikin vasta kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Olemme nyt 24-vuotiaita. =)
Meillä on vähän sama tilanne kuin teillä, viidettä vuotta yhdessä (minä 22, mies 25) ja avoliitossa. Tosin ei vakkarityötä kummallakaan, mutta vähän ollaan säästetty tulevaa varten. Meillä iski kummallekin kova vauvakuume ja tunsimme vahvasti että aika on oikea joten laitoimme "yritykset" käyntiin ja heti tärppäsi. Nyt on meneillään 9.viikko ja en ole kyllä hetkeäkään katunut meiän päätöstä (vaikka kauheasta raskauspahoinvoinnista kärsinkin...) Uskon, että jos on vähän varautunut niin pystyy kyllä taloudellisesti selviämään, tärkeintä että molemmat sekä suhde on kypsässä vaiheessa!