Olemme turkulainen uusperheellinen aviopari mies 35 ja nainen 33. Meillä on 2-vuotias yhteinen poika, vaimollani 10-vuotias tytär ja itselläni on äidin luona asuva 10-vuotias poika. Olemme vaimoni kanssa olleet yhdessä reilu 4 vuotta.
Heti alusta asti tytärpuolellani oli jonkinlaisia oireita. Vielä 6-vuotiaana hän tarvitsi päivittäin rättiä sekä imi peukaloaan turvattomuuden tunteeseen. Varsinaisia Tic-oireita ei ollut kovinkaan paljon. Illat olivat olleet alusta asti suhteellisen rankkoja jatkuvan tottelemattomuuden vuoksi. Kävimme keskustelemassa perheneuvolassa, mutta emme saaneet silloin mitään tarpeellista tukea.
Yhteisen lapsen synnyttyä ja koulun alkaessa tytärpuoleni alkoi oireilla. Varsinkin tic-oireita tuli lisää. Isompi poikani ei aina jaksanut katsoa miten tytärpuoleni hyppeli, teki pakkoliikkeitä ja äänteli kovaäänisesti. Meillekin tic-oireet alkoivat olla rasitus. Koulu sujui suhteellisen hyvin, mutta kotona oli välillä aika rankkaa. Isommat lapset riitelivät jatkuvasti kun poikani tuli viikonloppuisin käymään luonani.
Oma 10-vuotias poikani joutui viime keväänä Tyks:n lastenpsykiatrian osastohoitoon. Hänellä oli äidin luona vaikeata ja myös koulu meni heikosti. Itsetuhoisuuden takia hän sai kiirellisen lähetteen tutkimuksiin. Haimme viime keväänä apua myös tytärpuolelleni psykologilta. Hoitosuhde alkoi varsin hitaasti ja mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Viime syksynä hän sai diagnoosin jossa hänellä todettiin olevan touretten syndrooma.
Hänelle aloitettiin kokeilemaan viime vuoden loppupuolella paria eri lääkitystä. Alkukevät meillä on ollut todella rankkaa. Lääkityksen aikana hänen käytöksensä muuttui todella huonoon suuntaan. Tic-oireina on tällä hetkellä pahimpana käsillä seisominen. Hän käyttäytyy iltaisin todella häiritsevästi. Levotonta hyppimistä ja nimen omaan jatkuvaa käsillä seisomista keskellä olohuoneen lattiaa, jossa hän voi kaatua kenen tahansa päälle tai tiputella ja rikkoa tavaroita. Hän keksii myös mitä ihmeellisimpiä asioita mistä väkisinkin hermostuu. Välillä on asunto aivan hirvittävässä sekasotkussa. Seiniin on piirretty tai niihin on pyyhitty ruokaa. Todella älytöntä käyttäytymistä 10-vuotiaalta lapselta.
Kevään aikana lapsen kavereiden vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä. Olemme saaneet lukuisia kertoja selvittää lapsen sotkuja. Välillä on ollut varastelua ja tavaroiden piilottelua tai vastaavaa. Hän myös kouluun lähtiessä on jättänyt useita kertoja ulko-oven auki ja unohtelee tavaroita. Millään ei näytä olevan mitään väliä, vaikka kuinka yrittää ohjata ja opettaa.
Hän saattaa myös monta kertaa päivässä hävyttömästi kiroilla ja haistatella vanhemmille. Heräämiset ja nukkumaanmeno on ollut todella vaikeata. Päivittäisiet rutiinit kuten ruokailu ja pukeminen tuottaa jatkuvasti ongelmia. Hänelle pitää rautalangasta vääntää malli, mutta silti hän ei suostu esim. syömään sovittuna aikana. Häntä saa jatkuvasti valvoa ja yrittää löytää välillä ulkoa kun ei ole sovittuna aikana tullut sisälle.
Todella vaikeata on se, että tämä on alkanut tapahtua joka ainoa ilta. Kummankin aikuisen kärsivällisyys alkaa olla ihan lopussa. Aikuiset eivät voi keskustella rauhassa ilman keskeytystä. Illat menee rutiinien valvomiseen ja nukuttamiseen. Meillä on ollut aikaa keskusteluun ja parisuhteen hoitamiseen ainoastaan klo 22 jälkeen. Silloin kummatkin ovat jo niin väsyneitä, että ei jaksa tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria. Lapsi vie KAIKEN yhteisen ajan.
Suuri ongelma on vielä lapsen isovanhemmat, jotka eivät millään suostu ymmärtämään lapsen sairautta. Olemme yrittäneet selitellä ja myös kertoa faktoja sairaudesta. Pientenkin erimielisyysten jälkeen lapsi on aina soittanut mammalle ja parkunut ettei saa kotona tehdä mitään. Olemme yrittäneet rajoittaa yhteydenottoja, mutta turhaan. Saamme jatkuvaa haukkumista vaimoni vanhemmilta. Lapsi on tavannut isovanhempiaan säännöllisesti, koska hänen oma isänsä ei välitä hänestä. Isovanhempien luona tytärpuoleni saa ihan kaiken periksi, siksi he huutavat meille jos asettelemme lapselle rajoja. Yhteisestä lapsestamme he eivät ole välittäneet yhtään. Olemme yrittäneet nyt rajoittaa yhteydenottoja ja tapaamisia isovanhempien kanssa, koska se aiheuttaa lapsessa pelkästään oireiden pahenemista.
Itselläni on muutamaan otteeseen käynyt ajatus avioerosta. Siinä kuitenkin kärsisi yhteisen lapsemme elämä. Emme riitele vaimoni kanssa asioista vaan lähinnä lapsi ja isovanhemmat riitelevät jatkuvasti meidän kanssa. Valitettavasti on niin, että jos lapsi olisi oma tytär niin varmasti jaksaisin tietysti hyväksyä enemmän huonoa käyttäytymistä. Välillä tuntuu kuin olisin sivusta katsoja äidin ja tyttären välillä. Tietysti lapsen jatkuva sähläys ja älytön käyttäytyminen on juuri sitä, että hän haluaa äidin koko huomion ja haluaa tosiaan meidän eroa ja valitettavasti siinä samassa myös eroon pikkuveljestään.
Haluaisimme jakaa kokemuksia vastaavanlaisten perheiden kanssa. Olisi mukavaa, jos asuisitte myös lähellä Turkua. Olet sitten yksinhuoltaja, uusperheellinen isä tai äiti tai kuka tahansa joka haluat jakaa asioita kanssamme niin kirjoittele.
[email protected]
Heti alusta asti tytärpuolellani oli jonkinlaisia oireita. Vielä 6-vuotiaana hän tarvitsi päivittäin rättiä sekä imi peukaloaan turvattomuuden tunteeseen. Varsinaisia Tic-oireita ei ollut kovinkaan paljon. Illat olivat olleet alusta asti suhteellisen rankkoja jatkuvan tottelemattomuuden vuoksi. Kävimme keskustelemassa perheneuvolassa, mutta emme saaneet silloin mitään tarpeellista tukea.
Yhteisen lapsen synnyttyä ja koulun alkaessa tytärpuoleni alkoi oireilla. Varsinkin tic-oireita tuli lisää. Isompi poikani ei aina jaksanut katsoa miten tytärpuoleni hyppeli, teki pakkoliikkeitä ja äänteli kovaäänisesti. Meillekin tic-oireet alkoivat olla rasitus. Koulu sujui suhteellisen hyvin, mutta kotona oli välillä aika rankkaa. Isommat lapset riitelivät jatkuvasti kun poikani tuli viikonloppuisin käymään luonani.
Oma 10-vuotias poikani joutui viime keväänä Tyks:n lastenpsykiatrian osastohoitoon. Hänellä oli äidin luona vaikeata ja myös koulu meni heikosti. Itsetuhoisuuden takia hän sai kiirellisen lähetteen tutkimuksiin. Haimme viime keväänä apua myös tytärpuolelleni psykologilta. Hoitosuhde alkoi varsin hitaasti ja mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Viime syksynä hän sai diagnoosin jossa hänellä todettiin olevan touretten syndrooma.
Hänelle aloitettiin kokeilemaan viime vuoden loppupuolella paria eri lääkitystä. Alkukevät meillä on ollut todella rankkaa. Lääkityksen aikana hänen käytöksensä muuttui todella huonoon suuntaan. Tic-oireina on tällä hetkellä pahimpana käsillä seisominen. Hän käyttäytyy iltaisin todella häiritsevästi. Levotonta hyppimistä ja nimen omaan jatkuvaa käsillä seisomista keskellä olohuoneen lattiaa, jossa hän voi kaatua kenen tahansa päälle tai tiputella ja rikkoa tavaroita. Hän keksii myös mitä ihmeellisimpiä asioita mistä väkisinkin hermostuu. Välillä on asunto aivan hirvittävässä sekasotkussa. Seiniin on piirretty tai niihin on pyyhitty ruokaa. Todella älytöntä käyttäytymistä 10-vuotiaalta lapselta.
Kevään aikana lapsen kavereiden vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä. Olemme saaneet lukuisia kertoja selvittää lapsen sotkuja. Välillä on ollut varastelua ja tavaroiden piilottelua tai vastaavaa. Hän myös kouluun lähtiessä on jättänyt useita kertoja ulko-oven auki ja unohtelee tavaroita. Millään ei näytä olevan mitään väliä, vaikka kuinka yrittää ohjata ja opettaa.
Hän saattaa myös monta kertaa päivässä hävyttömästi kiroilla ja haistatella vanhemmille. Heräämiset ja nukkumaanmeno on ollut todella vaikeata. Päivittäisiet rutiinit kuten ruokailu ja pukeminen tuottaa jatkuvasti ongelmia. Hänelle pitää rautalangasta vääntää malli, mutta silti hän ei suostu esim. syömään sovittuna aikana. Häntä saa jatkuvasti valvoa ja yrittää löytää välillä ulkoa kun ei ole sovittuna aikana tullut sisälle.
Todella vaikeata on se, että tämä on alkanut tapahtua joka ainoa ilta. Kummankin aikuisen kärsivällisyys alkaa olla ihan lopussa. Aikuiset eivät voi keskustella rauhassa ilman keskeytystä. Illat menee rutiinien valvomiseen ja nukuttamiseen. Meillä on ollut aikaa keskusteluun ja parisuhteen hoitamiseen ainoastaan klo 22 jälkeen. Silloin kummatkin ovat jo niin väsyneitä, että ei jaksa tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria. Lapsi vie KAIKEN yhteisen ajan.
Suuri ongelma on vielä lapsen isovanhemmat, jotka eivät millään suostu ymmärtämään lapsen sairautta. Olemme yrittäneet selitellä ja myös kertoa faktoja sairaudesta. Pientenkin erimielisyysten jälkeen lapsi on aina soittanut mammalle ja parkunut ettei saa kotona tehdä mitään. Olemme yrittäneet rajoittaa yhteydenottoja, mutta turhaan. Saamme jatkuvaa haukkumista vaimoni vanhemmilta. Lapsi on tavannut isovanhempiaan säännöllisesti, koska hänen oma isänsä ei välitä hänestä. Isovanhempien luona tytärpuoleni saa ihan kaiken periksi, siksi he huutavat meille jos asettelemme lapselle rajoja. Yhteisestä lapsestamme he eivät ole välittäneet yhtään. Olemme yrittäneet nyt rajoittaa yhteydenottoja ja tapaamisia isovanhempien kanssa, koska se aiheuttaa lapsessa pelkästään oireiden pahenemista.
Itselläni on muutamaan otteeseen käynyt ajatus avioerosta. Siinä kuitenkin kärsisi yhteisen lapsemme elämä. Emme riitele vaimoni kanssa asioista vaan lähinnä lapsi ja isovanhemmat riitelevät jatkuvasti meidän kanssa. Valitettavasti on niin, että jos lapsi olisi oma tytär niin varmasti jaksaisin tietysti hyväksyä enemmän huonoa käyttäytymistä. Välillä tuntuu kuin olisin sivusta katsoja äidin ja tyttären välillä. Tietysti lapsen jatkuva sähläys ja älytön käyttäytyminen on juuri sitä, että hän haluaa äidin koko huomion ja haluaa tosiaan meidän eroa ja valitettavasti siinä samassa myös eroon pikkuveljestään.
Haluaisimme jakaa kokemuksia vastaavanlaisten perheiden kanssa. Olisi mukavaa, jos asuisitte myös lähellä Turkua. Olet sitten yksinhuoltaja, uusperheellinen isä tai äiti tai kuka tahansa joka haluat jakaa asioita kanssamme niin kirjoittele.
[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ota yhteyttä erilaisiin yhdistyksiin, jos tätä ei ole jo sairaalassa tehty tai opastettu. Esim. Mannerheimin lastensuojeluliitolla saattaisi olla jonkinlaisia kursseja, jossa kohtaisit vertaisiasi. Olisi myös hyvä, jos lapsellasi olisi vertaisystäviä. Näin hän huomaisi, ettei ole friikki, vaan että muilla on ihan sama sairaus ja samanlaisia kokemuksia tai että he voivat joutua kokemaan ihan samanlaisia asioita, vaikka eivät itse sairautta kovinkaan paljon keskenään puhumalla käsittelisi, olisi tämä kuitenkin ihan hyvä.
Eroa nykyisestäkin vaimostasi, eihhän siinä tule kuin yksi häiriintynyt lapsi lisää yhteiskunnan rasitteeksi :-)Ethän sinä lapsia ensimmäisessäkään erossa ajatellut, miksi ajatella nyt?
UUSIOPERHEITÄ EI VOI HYVÄKSYÄ!