Haluaisin kommentteja ns.ainokaisilta lapsilta perheissä.Oletteko"kärsineet"siitä kun teillä ei ole ollut sisaruksia joiden kanssa touhuta,jakaa ajatuksia yms.Harkitsemme mieheni kanssa toisen lapsen yrittämistä.Kuitenkin ajatus mahdollisesta raskaudesta pelottaa.Ensimmäinen raskauteni oli vaikea ja synnytyksestä jäi kammo.
Ensimmäinen ja viimeinen lapsiko?
miettijä
4374
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen ainoa lapsi, ja olen monesti kaivannut sisaruksia. Itselläni on nyt neljä vuotias tyttö ja toivon myös hänelle sisaruksia, vaikkakin siihen saattaa mennä paljon aikaa,jos sellaista tilannetta edes enää tulee, koska oma suhteeni loppui juuri.
Kun ajattelee sitä että kun omat vanhemmat aikanaa ovat vanhoja ja huonossa kunnossa, pelottaa ajatus siitä, että olen "yksin" huolehtimassa vanhemmistani.
Myös minulle jäi oman lapseni synnytyksestä kammo, mutta kun näiltä pohjilta ajattelen asiaa, olen silti valmis uuteen synnytykseen, jos sellainen mahdollisuus vielä tulee.
Meillä on 16. 18. 8. ja 10vuotiaat pojat. Pareja siis . Ollaan vaimokkeen kanssa kiitetty luojaa monta kertaa siitä että heitä on ollut aina kaksi melkein samanikäistä. Pääsee itse paljon helpommalla, vaikka joskus joutuukin kuuntelemaan heidän riitelyä.
Samalla heiltä on hävinnyt se itsekeskeisyys jota tapaa yksin kasvaneissa lapsissa. Eron huomaa mitä vanhemmaksi lapsi tulee.
Meillä on vain yksi lapsi, tyttö 7v, eikä hän todellakaan ole itsekeskeinen vaan aivan päinvastoin. Häntä on kehuttu kerhoissa ja nyt koulussa kuinka sosiaalinen, auttavainen, kiltti, ihana, emotyyppi, toisia huomioiva ym. ym. hän on.
Sehän se vasta itsekeskeistä ajattelua on, että toivoo pääsevänsä helpommalla, kun lapsia on monta. Laittaa vaan lapset keskenään touhuamaan.
Olen muuten huomannut, että sosiaalisuutta ei välttämättä opita monilapsisessa perheessä. Lapsi on sellainen, minkälaiseksi hänet kasvatat ja minkälainen on lapsen perusluonne.
Kuitenkaan emme aio hankkia muita lapsia, vaikka meillä on niin ihana lapsi. Lapsen kasvatus on näet työtä ja meidän voimavaramme riittävät vain tämän yhden kasvattamiseen.
Minulla on nyt vieressä tuore, viikon ikäinen vauva, ensimmäiseni. Synnytysosastolla päätimme huonekaverin kanssa, että tässä sitten ovat nämä meidän ekat ja vikat vauvat.
Minulla oli todella vaikea raskausaika monine sairauksineen, joihin ei voinut saada apua lääkkeillä, koska kaikki olisivat olleet haitallisia vauvalle. Sain siis kärsiä kipuni. Unohdin jopa nukkumisen taidon raskauden viim. kolmanneksella.
Sitten tuli keisarinleikkaus, joka oli yhtä helvettiä ja kivut eivät vaan hellitä. Tässä vaiheessa haluan sanoa niille odottajille, jotka haaveilevat toivesektiosta: älkää vaan tehkö sitä. Leikkaus on erittäin epämiellyttävä ja kivut sen jälkeen jotain aivan kamalaa ja lapseen et saa parinn pv:n kontaktia kivuiltasi ja avuttomuudeltasi. Meillä seurauksena imetysongemat.
Huonekaverini kärsi voimakkaista supistuksista 4 pv, joutui olemaan koko ajan sairaalahoidossa ja lopulta hänellekin tehtiin sektio.
Yleensä toisen lapsen tekoa perustellaan ja ajatellaan seuraksi ekalle eli lasten näkökulmasta, mutta ainakin tällä hetkellä olen vielä niin itsekäs, että ajattelen asian niin, että minä en todella ole valmis tähän melkein vuoden kestävään rumbaan moneen vuoteen, jos koskaan.
Kuitenkin tiedän, että haluaisimme toisenkin lapsen (mieheni ainakin), joten tässä vaiheessa ajattelen sitten vaihtoehtona adoptiota.