Kärsin erinäisistä psyykkisistä ongelmista, joita en tässä tällä kertaa ala tarkemmin erittelemään - tämä siis vain pohjustukseksi.
Olisin kiitollinen, jos joku osaisi antaa vinkkejä tai neuvoja, miten antaa anteeksi ja unohtaa.
En pysty unohtamaan kokomiani loukkauksia, vääryyttä tai vastaavaa, vaan vuosiakin myöhemmin muistan sen (ne) ja mieleni valtaa hillitön viha ja katkeruus.
Ja lopuksi suunnaton tuska ja uupumus siitä, että miksi tämän asian pitää edelleen vaivata minua, miksi sen pitää yhä uudelleen ja uudelleen nostaa yhtä raivokkaat tunteet, miksi se ei voi laantua ikäväksi muistoksi.
En kerro näistä tunteista kenellekään. En osaa purkaa vihaani mihinkään eikä sen purkaminen tunnu hyödyttävän, vaan vain ylläpitävän ja kiihtyttävän katkeruutta.
Aikaisemmin yritin puhua, mutta ihmiset kyllästyivät, kun jankkasin samaa asiaa yhtä kiihkeästi uudelleen ja uudelleen. Ja vaadin heitä tunnustamaan, että koin vääryyttä. Kuulin usein, että unohda jo, älä ota sitä noin raskaasti, jne.
Kyllä minä mielelläni unohtaisin enkä ottaisi raskaasti, mutta miten?
Olisin kiitollinen, jos joku osaisi antaa vinkkejä tai neuvoja, miten antaa anteeksi ja unohtaa.
En pysty unohtamaan kokomiani loukkauksia, vääryyttä tai vastaavaa, vaan vuosiakin myöhemmin muistan sen (ne) ja mieleni valtaa hillitön viha ja katkeruus.
Ja lopuksi suunnaton tuska ja uupumus siitä, että miksi tämän asian pitää edelleen vaivata minua, miksi sen pitää yhä uudelleen ja uudelleen nostaa yhtä raivokkaat tunteet, miksi se ei voi laantua ikäväksi muistoksi.
En kerro näistä tunteista kenellekään. En osaa purkaa vihaani mihinkään eikä sen purkaminen tunnu hyödyttävän, vaan vain ylläpitävän ja kiihtyttävän katkeruutta.
Aikaisemmin yritin puhua, mutta ihmiset kyllästyivät, kun jankkasin samaa asiaa yhtä kiihkeästi uudelleen ja uudelleen. Ja vaadin heitä tunnustamaan, että koin vääryyttä. Kuulin usein, että unohda jo, älä ota sitä noin raskaasti, jne.
Kyllä minä mielelläni unohtaisin enkä ottaisi raskaasti, mutta miten?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sen kun tietäisinkin, niin olisin viisas mies. Auttaisi omaakin tilannetta oleellisesti, kun keksisi jonkin viisastenkiven, millä pakottaa viha pois mielestään.
Mutta miten helvetissä voi lakata vihaamasta, kun joka kuukauden ensimmäinen päivä lankeaa lasku, jota ei ole varaa maksaa? Miten muka voi leppyä, kun saa tavata lapsiaan vain kahden viikon välein pari päivää?
Kolme vuotta olen nyt vihannut niin pohjattomasti, että jouduin jo sairaslomalle uupumuksen takia. Jatkuva tuska ja itsensä pakottaminen siihen, ettei tee vakavaa rikosta, on vienyt voimat aivan loppuun.
Ja se ainainen itsesyytös: MIKSI juuri MINÄ?!
Miksi olen niin TYHMÄ, että annoin huijata itseäni?!
Haluaisin unohtaa, mutta miten voi unohtaa, kun on joutunut totaalisen petoksen kohteeksi ja yhteiskunta tukee pettäjää antamatta minulle edes ripettä oikeutta ja kohtuutta.
Niin että et ole yksin. Jaksuja !
Weera hyvä, ja miksei muutkin kanssaeläjät.
Tunnistin viestistäsi paljon asioita joiden kanssa minä olen elänyt. Aloitan kuten sinäkin: ” Kärsin erinäisistä psyykkisistä ongelmista, joita en tässä tällä kertaa ala tarkemmin erittelemään”.
Sairastuin masennukseen ja sen myötä kävin läpi sellaisen helvetin, että en olisi uskonut olevan mahdollista. Yksi onnenpotku asiassa oli, että pääsin taitavan, hyvän ja ties mitä – terapeutin hoitoon. Pääsin puhumaan vihan tunteistani, tai ongelmista ylipäätään. Hän osasi hyvin ja hienotunteisesti, kuten hyvän terapeutin tuleekin, ohjailla keskustelua siten, että aloin pohtia omia ja toisten ajatuksia ja vaikuttimia. Tähän mennessä olin katkaissut suhteeni kahteen itselleni hyvin läheiseen ihmiseen. Se oli rankka päätös, mutta jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt tehdä se jo 20-vuotta sitten.
Tuon ”pesäeron” myötä olen todella alkanut olla oma itseni. Oli enemmän kuin hämmästyttävää huomata kuinka vielä suhteiden katkaisemisen jälkeenkin jokapäiväisiä asioita tehdessäni ajattelin näitä kahta henkilöä. Tehtyäni jotain mieleeni tuli, että mitä he sanoisivat tässä tilanteessa ja aloin ikäänkuin miettiä miten perustelisin tekoni oikeutuksen ja järkevyyden. Tuolloin havahduin älyämään sen seikan, että kaikki vuodet olin alitajuisesti miettinyt heidän sanomisiaan. Nyt aloin vasta kokea olevani oma itseni – heillä ei ollut mitään ”keinoa päästä minuun käsiksi”. Näille ihmisille on ollut, näin olen kuullut, melkoisen rankkaa, että lakkautin suhteeni heihin. Näin siis nämä ihmiset jotka mielestäni pelkästään arvostelivat ja kettuilivat minulle, he kokevat asian rankkana ja yllätyksellisenä. Yllätyksellisyyttä en pidä merkittävänä, mielestäni olin selkeästi monta vuotta tuonut esiin jos en pitänyt jostain heidän sanomastaan. Välimme ovat siis poikki ja näin aion antaa ollakin. Niin hyvää tämä pesäero on tehnyt.
Erittäin hätkähdyttävää tämän prosessointini aikana on ollut se, että olen tajunnut itsessäni tai käyttäytymisessäni samanlaisia piirteitä kuin noissa kahdessa. Olen ajatellut, että jatkossa huomioin sen käyttäytymisessäni muita kohtaan, mutta välirikkoa en pura.
Olin aina ”tunnollinen” ja pyrin huomioimaan muita. Nyt tajuan, että kaikkia eivät halunneet sitä huomiointia. Olen alkanut elää uudella tavalla ”jättäen muita vähemmälle huomiolle”. Tällä ”konseptilla” olen alkanut elää kokonaan uudenlaista, antoisaa elämää.
Ymmärrän esiintuomasi vaikeuden unohtaa. Nyt, terveempänä en voi sanoa kuin, että olen alkanut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja kaikki eivät ole yhtä tärkeitä. Myöskään minun ei tarvitse päättää keskustelua voittajana vaikka olisinkin vakaasti tiettyä, toista mielipidettä vastaan. Tämä on oikeastaan seurausta siitä, että en arvosta kaikkia ihmisiä samoin kuin ennen. Ennen eräs johtolangoistani oli, että olen hyvä ihminen enkä luokittele ketään. Nykyisin sallin itselleni ajatukset ”onpa pönttö tyyppi, mutta pitäköön mielipiteensä”. Taas olen tyytyväinen itseeni ja vointini kohentuu.
Toivottavasti sait tästä jotain ajattelemisen arvoista. Kommentoin tässä vielä burnout’in viestiä – toivottavasti se sopii.
Olen myös eronnut mies, noin neljä vuotta sitten muutimme erilleen. Oli riitaisa ero, paljon katkeruutta ja petetyksi tuntemista. En lähde aprikoimaan mitä sinä tarkoitat ”...petoksen kohteeksi..”, mutta varmaan siinä on taustalla sinulle arvokkaita asioita.
Koin itse avioeron erittäin pahana epäonnistumisena – eihän kukaan eroa suunnittele naimisiin mennessä vaan ikuista yhteistä elämää. En ole ainut, et sinäkään. Toisaalta avioerossa ei ole voittajia, vain häviäjiä – kaikki osapuolet häviävät. En mene yksityiskohtiin, mutta ymmärrän ja olen kokenut taloudellisen ahdingon.
Minä keskityin siihen, että rakennan lapsiini terveen isä-lapsi – suhteen. Yhden kerran olen lipsunut sopimuksen mukaisista tapaamisista, mutta senkin korjasin jo seuraavana viikonloppuna. Kaikenkaikkiaan olen lasteni kanssa niin paljon kuin mahdollista ja ex-vaimonikin on ilmiselvästi matkan varrella huomannut kaipaavansa omaa aikaa. Se on ollut mieltä ylentävä huomio erityisesti koska ex-vaimoni vaati alunperin yksinhuoltajuutta. Ei sinunkaan vaimosi/ex-vaimosi taatusti porsastele ja kieri rahoissa. Niin se vain on – kun aletaan maksaa asumista kahdessa eri osoitteessa, mutta maksetaan samoista asioista niin kyllä se kukkaron päälle käy sekä miehellä, että naisella.
Kyllä minäkin mielestäni maksan mielettömän paljon, mutta siitä huolimatta pyrin tunnustamaan realiteetit – niinkuin ne voin nähdä.
Vuosikausia minä olin silkkaa vihaa. Aamuisin jo suihkussa käydessäni kirosin mielessäni kaikki ”paskat tyypit”. Tätä sitten jatkui päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Monta vuotta.
Edellämainitun terapian myötä olen päässyt itseni kanssa melkoisen hyvään tasapainoon.
Valitettavasti en pysty sinullekaan antamaan konkreettista saati hyvää neuvoa. Ehdottaisin vain, että älä menetä uskoasi – keep the faith.
Minulla on perheessäni henkilö, joka jauhaa loputtomasti oman lapsuutensa traumoja pääsemättä niistä koskaan eroon. Hän märehtii yli 40 vuotta vanhoja tapahtumia yhtä kiihkeästi kuin ne olisivat tapahtuneet vasta hetki sitten. Vuosien kuluessa hänen muistikuvansa ovat vääristyneet ja hän on kehittänyt päässään aivan tuulesta temmattuja vääryyksiä joita ei todellisuudessa koskaan tapahtunutkaan. Hän on syönyt psyykelääkkeitä vuosikymmeniä ja ilmeisesti siitä syystä hänen persoonallisuutensa on muuttunut aivan oudoksi.
Kokemuksesta voin sanoa että ainoa konsti on tarttua kiinni näihin kielteisiin ajatuksiin ja vihantunteisiin ennen kuin ehtivät tehdä sinussa peruuttamatonta tuhoa. Pakota itsesi olemaan ajattelematta niitä. Ala vaikka laulamaan täysin palkein, lue itsellesi ääneen, tai tee ihan mitä muuta hyvänsä, mutta älä ryhdy märehtimään niitä vanhoja aggressioitasi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Olen kuullut, että terapeutti Tuulikki Saariston kirjasta Taikasanat on ollut todellista apua monelle, jonka on vaikea antaa anteeksi! Wayne D. Dyer kertoo myös yhdessä kirjoistaan (suosittelen!), olisikohan ollut Usko mahdollisuuksiisi, vihastaan isäänsä kohtaan ja anteeksiantamisesta, joka muutti koko hänen elämänsä.
Kiitoksia vastaajille! Vastauksenne ovat saaneet minut näkemään vihani uudessa valossa.
Tajusin, että en oikeastaan vihaa ihmisiä, jotka tunnen tai olen tuntenut. Ja se on merkittävä pointti.
Minullakin on katkera ero takana ja silloin kyllä vihasin ex-miestäni pitkään, mutta hiljalleen viha laantui, aloin ymmärtää hänen käsitysksiään asioista ja miksi hänen mielestään suhteemme ei voinut jatkua.
(Siksi sanon burnoutille, että ymmärrän vihasi ja luultavasti sinusta tuntuu, ettei se koskaan laannu, mutta todennäköisesti jonakin päivänä ero on vain ikävä muisto ja huomaat, ettet ajattele sitä paljoakaan.)
Samoin vanhemmilleni olen ainakin jossakin määrin pystynyt antamaan anteeksi heidän epäoikeudenmukaisen kasvatuksensa (veli oli perheen prinssi ja minä korkeintaan palvelija). Ymmärrän jotenkin myös niitä kavereita, jotka ovat katkaisseet suhteet minuun tiettyjen tapahtumien (ja tunteiden) jälkeen.
Pystyn ajattelemaan näitä em. ihmisiä melko kiihkottomasti, en täysin, mutta jotenkin ei-mustavalkoisesti. Vaikka ikävät muistot eivät tunnu hyvältä, pystyn tyytymään siihen, että näin on käynyt, koska pystyn näkemään oman kiihkoni laannuttua asioita myös heidän näkökulmastaan ja ymmärtämään, etteivät he tahtoneet minulle pelkästään pahaa.
Sen sijaan vihaan ihmisiä, joita en tunne. Itseasiassa huomasin, että vihaan jokaista vastaantulijaa, koska ikäänkuin pelkään, että he aikovat olla minua kohtaan pahoja.
Vihaan entisiä tai nykyisiä työkavereita, jotka ovat sanoneet ilkeän lauseen, aliarvioineet minua... Vihaan jokaista pientä palautetta, jonka jotenkin voin käsittää itseäni vastaan kohdistetuksi. Ja kun joku oikeasti on ilkeä, en anna ikinä anteeksi.
Olen lähtenyt parista työpaikasta ihan siksi, että olen tuntenut itseni lopulta kuin nurkkaan ajetuksi: olen mielestäni kokenut vääryyttä enkä enää kestänyt katsoa kyseisiä ihmisiä.
Muistutan tässä vielä, että olen aina ymmärtänyt olevani tässä suhteessa jotenkin kohtuuton ja siksi pitänyt mölyt mahassa. En koskaan ole käyttäytynyt aggressiivisesti enkä oikeastaan edes epämielyttävästi, en ainakaan sponttaanisti. Suuttumukseni itken työpaikan vessassa tai illalla kotona, jos pystyn sinne asti odottamaan.
Ennen, kuten kirjoitin, valitin kavereilleni näitä tapahtumia, mutta nyt en tee sitäkään. Vedän ylleni jonkinlaisen "ylirauhallisuudenkaavun" ja yritän olla näyttämättä tunteitani.
Lisään vielä, että onneksi minulla menevät sukset ristiin aika harvoin ihmisten kanssa. Pelkään omaa vihaani siinä määrin, että vältän viimeiseen asti tilanteita, joissa jotakin epämielyttävää saattaisi tapahtua.
Siksi olen itseasiassa hyvin kohtelias ja ehkä liiankin myöntyväinen. Pidän kuitenkin tiukasti etäisyyttä tuntemattomiin ihmisiin. Vaikka olen harrastusteni takia tavannut paljonkin ihmisiä, en ole oikeastaan ystävystynyt kenenkään kanssa.
Mutta nyt siis varsinainen asia, jonka vastaustenne saattelemana älysin ja jonka jo sanoinkin: uskon siis, että toiset ihmiset haluavat minulle pahaa.
Niskakarvani ovat pörhöllään odottaen, että joku loukkaa minua ja jos jossakin vain näyttää olevan merkki siitä, että niin olisi tapahtunut/tapahtumassa, tulkitsen asian niin.
Pelkään ulkopuolisia ihmisiä. Kun en pysty "ymmärtämään", miksi he loukkaavat minua, ajattelen sen johtuvan vain heidän ilkeydestään ja halustaan loukata minua.
Tämä oivallus auttaa minua jatkossa näkemään tämän asian toisin kuin aikaisemmin. Ehkä luottamusta tuntemattomiin ei pysty rakentamaan, mutta miksi otan heidän arvostelunsa niin vakavasti? Miksi en vain hymähdä kassalle, joka tunkee hymyttömästi rahat kouraani eikä sano mitään? Miksi tulistun?
Kai minun pitäisi jotenkin tajuta, etteivät toisten loukkaukset ja epäystävällisyys vähennä ihmisarvoani. Ettei oman katkeruutensa vankina kiemurteva tai "huonona päivänä" ärtynyt työkaverini voi ryöstää minun oikeuttani elää.
Olen suunnattoman kiitollinen teille, jotka vastasitte!!!
joka ei ole neuvo.
Tunsin vain vihaa ja katkeruutta, jota oli jatkunut enemmän kuin 20 vuotta eron jälkeenkin. Minulla oli todellista aihetta olla vihainen: vihan kohteen kanssa ei ollut mahdollista selvittää asioita ja tappouhkauksista johtuen vaikeaa oli myös päästä eroon hänestä.
Nyt olen ollut erossa jo 26 vuotta.
Vieläkin olen epäluuloinen vieraiden, mutta myös tutumpien ihmisten motiiveja kohtaan. He vaikuttavat näyttelevän jotain muuta kuin millaisia he todellisuudessa ovat.
Jo vuosia sitten, saadakseni laatua elämääni, päätin ruveta keksimään keinoja antaakseni anteeksi vihojeni kohteille. Siinä vaiheessa tunne-elämäni oli melkein kuollut.
Sitten näin televisiosta ohjelman, jossa terapeutti neuvoi: "Anna anteeksi itsellesi! Anna itsellesi anteeksi aina uudestaan ja uudestaan. Anteeksiantamisen syitä ei tarvitse eritellä, on samantekevää mitä annat anteeksi". Päätin yrittää sitä.
Virittääkseni itseni aitoon anteeksiantamiseen ja estääkseni anteeksiantoa muuttumasta konemaiseksi ja sitä kautta tehottomaksi, keksin siihen erilaisia keinoja. Tehokkain niistä oli seuraava:
Iltaisin vuoteeseen mennessäni nostin nähtäväkseni maalaamani taulun kohdevalossa katseltavaksi. Siinä on puolikas kuu ja tähdet suurta tummansinistä, myrskyn nousua ennakoivaa avaruutta vasten. Oma taloni on avaruudessa pienen pienenä, mutta selvästi havaittavana, valot ikkunoissa. Taulun alareunassa lukee suurin keltaisin, pyörein kirjaimin: ”Annan anteeksi itselleni”.
Taulun teho "kului" myöhemmin. Pitäisi keksiä uusi aihe, joka jälleen saisi tuntemaan itsensä niin pieneksi, että sille voi antaa anteeksi jo pienuudestaan johtuen.
Kiitos.
Minulla on sama ongelma. Surullisinta on, että viha ja katkeruus kuluttuvat ihmistä itseään.
Kun sinua loukataan tai koet vääryyttä, sanotko sen heti ääneen loukkaajalle?
Itse olen niin kiltti ihminen, että annan loukata itseäni ja sitten vihaan itsekseni ja katkeroidun. Mietin kuinka pistän välit poikki loukkaajaan ym. yhtä katkeraa.
"Unohda jo, älä ota sitä noin raskaasti". Tuttuja sanoja.
Saitko kotona osoittaa tunteitasi? Vihaa, surua, iloa? Minun kotonani äitini inhosi pelleilyä. Itku pitkästä ilosta olikin hänen lempilauseitaan...
Olisi mukava kuulla lisää ajatuksiasi?
Minun "ystäväni" kertoi kaikki, synkimmätkin salaisuuteni eteenpäin. Entisilleni, omille ystävilleen...
Sitten hän makasi mieheni kanssa ja kertoi siitä ystävilleni, vannotti heitä olemaan kertomatta siitä minulle.
Hän puhui selkäni takana pahaa minusta, saaden muutaman ystäväni hänen puoleleen
Hän vei mieheni, muutaman ystäväni, luottamukseni ihmisiin. Hän sanoi minulle, että olen hänen paras ystävänsä. Kuinka parhaalle ystävälle voi tehdä tuollaista? Voin olla rehellinen sanoessani, että en itse tehnyt hänelle koskaan mitään pahaa.
Vihaan. Olen katkera. Miten antaa anteeksi? Kuvittelen jopa tappavani "ystäväni"... Vihani on pohjaton kaivo, joka vetää minua alaspäin...