Minä itken varjojen tasangoilla arojen laidoilla, joilla sydänkin on kultaa kullempi. Ylläni sumu, jonka tässä näen kurjuuden edustajana. Allani vakaa maa, joka jonakin päivänä minut nielaisee. Eilen eteeni ilmestyi Juudas, joka ohjaili minua rikokseen, mutta minä en alistunut hänen tahtoonsa. Olen henkisesti turskas.
Jalkaväet ne samoaa taivaita, kuinka saisinkaan minä armahduksen kuninkaalta houkkien? Näillä pimeillä kulmilla, joissa aurinko nousee harvoin, on elämä kuin hiillosta merten syvyyksissä, ilmain korkeuksissa, tähti se kajastaa korkeella, sinne on minun päästävä. Maailma on käsissäni.
Minä osaan puhua, osaan lukea, osaan uida, osaan lentää, osaan lukea muiden ajatuksia, osaan ennustaa. Minä osaan samota taivaita, minä osaan liitää uljaan kotkan tavoin, minä osaan puhua eläinten kieltä, kommunikoida kanahaukan kanssa, osaan muistaa tulevia tapahtumia, olen yhteydessä Jumalaan, tunnen kuolemanjälkeisen elämän. Minä olen nähnyt kaiken.
Kauanko vielä jatkuu tämä toukokuu? Onko linnalle vielä pitkäkin matka? Tunnen, kuinka edessäni oleva avaruus kaareutuu synkäksi suppiloksi. Totuus on raskas niin kantaa, selviänkö tästä ikinä? Aika lienee houre, houreiden kuningas, kuningastakin maantieteellisempi. On olemassa ne, jotka syntyvät peelomaisiksi ja jotka yhteiskunta sulkee pois. On olemassa ne, jotka syntyvät täysipäisiksi ja joita yhteiskunta paasaa vaan!
Ei ole mikään ennallaan, kun julkisella paikalla mylviminen vei nuijamiehen eteen. En tiennytkään, että ihminen on rauhoitettu eläin. Lähestyn joka päivä kohtaloani, lähestyn avaruutta, lähestyn määränpäätä, lähestyn porttia, lähestyn Ärpeetä, lähestyn Jumalaa, lähestyn Pelsepuupia, lähestyn klarinettia, lähestyn Zimbabwea, lähestyn Botswanaa. Missä onkaan Tuvalu?
Minä näen ilmassa kasvot. Kunpa niiden kanssa keskustella voisin. Minä kuulen tuulessa puhetta. Äänten vainoamana sammun puistonpenkille ja aamua odottamaan jään. Herättyäni alkaa äänet taas seuraamaan ja pihviintymään, niin turskas ja turtooinen! Ajaudun kohti viimeistä satamaa, luotan Josef Mengelen yhä jossain elävän.
Jalkaväet ne samoaa taivaita, kuinka saisinkaan minä armahduksen kuninkaalta houkkien? Näillä pimeillä kulmilla, joissa aurinko nousee harvoin, on elämä kuin hiillosta merten syvyyksissä, ilmain korkeuksissa, tähti se kajastaa korkeella, sinne on minun päästävä. Maailma on käsissäni.
Minä osaan puhua, osaan lukea, osaan uida, osaan lentää, osaan lukea muiden ajatuksia, osaan ennustaa. Minä osaan samota taivaita, minä osaan liitää uljaan kotkan tavoin, minä osaan puhua eläinten kieltä, kommunikoida kanahaukan kanssa, osaan muistaa tulevia tapahtumia, olen yhteydessä Jumalaan, tunnen kuolemanjälkeisen elämän. Minä olen nähnyt kaiken.
Kauanko vielä jatkuu tämä toukokuu? Onko linnalle vielä pitkäkin matka? Tunnen, kuinka edessäni oleva avaruus kaareutuu synkäksi suppiloksi. Totuus on raskas niin kantaa, selviänkö tästä ikinä? Aika lienee houre, houreiden kuningas, kuningastakin maantieteellisempi. On olemassa ne, jotka syntyvät peelomaisiksi ja jotka yhteiskunta sulkee pois. On olemassa ne, jotka syntyvät täysipäisiksi ja joita yhteiskunta paasaa vaan!
Ei ole mikään ennallaan, kun julkisella paikalla mylviminen vei nuijamiehen eteen. En tiennytkään, että ihminen on rauhoitettu eläin. Lähestyn joka päivä kohtaloani, lähestyn avaruutta, lähestyn määränpäätä, lähestyn porttia, lähestyn Ärpeetä, lähestyn Jumalaa, lähestyn Pelsepuupia, lähestyn klarinettia, lähestyn Zimbabwea, lähestyn Botswanaa. Missä onkaan Tuvalu?
Minä näen ilmassa kasvot. Kunpa niiden kanssa keskustella voisin. Minä kuulen tuulessa puhetta. Äänten vainoamana sammun puistonpenkille ja aamua odottamaan jään. Herättyäni alkaa äänet taas seuraamaan ja pihviintymään, niin turskas ja turtooinen! Ajaudun kohti viimeistä satamaa, luotan Josef Mengelen yhä jossain elävän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.