Päivämiehessä oli joku aika sitten kirjoitelmia avioliitosta. Hyvä niin. Jumala katsoi aikoinaan paratiisin Aadamia, ja totesi ettei ole kenkään yksin hyvä olla, ja loi miehelle iloksi, avuksi ja turvaksi sen ”paremman puoliskon” – Naisen. Vihkitilaisuudessa näistä kahdesta leivotaan yksi liha. Jumalan ja läsnäolevan seurakunnan kasvojen edessä. Nainen kantaa sormusta todistuksena aloiteutsta liitosta. Siitä sitten kypsyykin pian uusia isejä ja äitejä. Hyvää äitien päivää muuten kaikille! Valitettavasti, ennen pitkää yli puolet suomalaisista isistä ja äideistä kuitenkin toteavat kirkkoreissun turhaksi ja lähtevät uudestaan ”lihakauppaan” etsimään sitä parempaa ”kyljystä”.
Päivämies kirjoitteli hääjuhlista. Päällimmäisenä mieleen noista kirjoituksista jäi kuitenkin jonkinlainen ristiriita, joka heijastelee kristillisyytemme asenteellisuutta joissakin asioissa. 70-luvun perua tietenkin. Kirjoituksissa korostettiin Jumalan sanan merkitystä juhlissa. Aivan oikein. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se tapa jolla sitä tulisi pitää esillä. Eräässä kirjoitukseesa nimittäin varsin kiivaaseen tyyliin vaadittiin, että hääjuhlassa ”tulee olla seurapuhe, eikä sitä saa laittaa ohjelman loppuun, sillä ihmiset väsyvät, puheen tulee olla alussa ja heti kun kirkosta vain keretään”. Ollaanko nyt siis menossa seuroihin vai hääjuhlaan? Ja vielä vakavampaa: eikö siellä kirkossa juuri puhuttu Jumalan sanaa Jumalan kasvojen edessä, laulettu ja kuunneltu kiitosvirsiä ja lauluja ja rukoiltu Jumalan Siunausta nuoren parin puolesta? Näin minä olen käsittänyt asian. Näin tapahtui ainakin omissa häissäni. En tiedä mitä kirjoittajan häissä on tapahtunut. Jäi kuitenkin outo tunne siitä, että kirkko-osuutta, hääparin vihkimistä, joka on hääjuhlan tärkein tapahtuma, halveksitaan tuolla tavalla. Mikä kiire sieltä kirkosta, Jumalan kasvojen edestä, on ry:lle seuranpitoon? Tämä on taas sitä kristillisyyteen pesiytynyttä ja opetettua kirkonvastaisuutta, rauhanyhdistysläisyyttä ja ”paikanpyhitysoppia”: Sana on oikea ja puhdas vasta ry:llä. Joidenkin mielestä tämä on varmaan pilkunviilaamista ja tahallista vikoilua. Tässä on kuitenkin kyse vaarallisesta asenteellisuudesta. Se paistaa rivienvälistä. Ja polttaa ainakin minun näppejä.
Vihillekäynti on vakava, onnellinen ja iloinen asia. Se on hääparin, perheen ja ystävien ilojuhla. Uskovainen saa erityisesti iloita kristitystä puolisostaan. Matka on hyvä aloittaa yhteisin näkemyksin ja samassa uskossa. Jumalan Siunausta toivotetaan runsaasti, ensin kirkossa ja sitten häääjuhlan eri vaiheissa. Hääjuhlan tulee olla parin näköinen. Juhlan tulee olla iloinen. Hääjuhlan ei tarvitse olla seurat niin kuin normaalisti niitä pidetään. Häävieraita ei tarvitse ”uuvuttaa” puolentoista tunnin saarnalla heti alkuunsa. Seuroja on useilla paikkakunnilla nykyään lähes joka ilta. Uskovaisten häät ovat kirkko-osuudella, siveydessään ja iloisuudessaan jo sinällään enemmän kuin seurat. Mukana on usein epäuskoisia ystäviä ja heidätkin huomioidaan kunnioittavasti. Kirkossa toimitettu vihkiminen on kaunis ja puhutteleva tilaisuus heillekin. Iloinen hääseurue kruunaa tilaisuuden.
Jeesuskin kunnioitti avioliittoa ja osallistui häihin. Hänen ensimmäinen ihme tapahtui Kaanaan häissä. Vesi muuttui viiniksi. Ja karkelot jatkuivat. Jeesukseen ja hänen sovitustyöhön uskovalle tarjotaan aina vedensijasta vain parasta viiniä: armosta synnit anteeksi.
Päivämies kirjoitteli hääjuhlista. Päällimmäisenä mieleen noista kirjoituksista jäi kuitenkin jonkinlainen ristiriita, joka heijastelee kristillisyytemme asenteellisuutta joissakin asioissa. 70-luvun perua tietenkin. Kirjoituksissa korostettiin Jumalan sanan merkitystä juhlissa. Aivan oikein. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se tapa jolla sitä tulisi pitää esillä. Eräässä kirjoitukseesa nimittäin varsin kiivaaseen tyyliin vaadittiin, että hääjuhlassa ”tulee olla seurapuhe, eikä sitä saa laittaa ohjelman loppuun, sillä ihmiset väsyvät, puheen tulee olla alussa ja heti kun kirkosta vain keretään”. Ollaanko nyt siis menossa seuroihin vai hääjuhlaan? Ja vielä vakavampaa: eikö siellä kirkossa juuri puhuttu Jumalan sanaa Jumalan kasvojen edessä, laulettu ja kuunneltu kiitosvirsiä ja lauluja ja rukoiltu Jumalan Siunausta nuoren parin puolesta? Näin minä olen käsittänyt asian. Näin tapahtui ainakin omissa häissäni. En tiedä mitä kirjoittajan häissä on tapahtunut. Jäi kuitenkin outo tunne siitä, että kirkko-osuutta, hääparin vihkimistä, joka on hääjuhlan tärkein tapahtuma, halveksitaan tuolla tavalla. Mikä kiire sieltä kirkosta, Jumalan kasvojen edestä, on ry:lle seuranpitoon? Tämä on taas sitä kristillisyyteen pesiytynyttä ja opetettua kirkonvastaisuutta, rauhanyhdistysläisyyttä ja ”paikanpyhitysoppia”: Sana on oikea ja puhdas vasta ry:llä. Joidenkin mielestä tämä on varmaan pilkunviilaamista ja tahallista vikoilua. Tässä on kuitenkin kyse vaarallisesta asenteellisuudesta. Se paistaa rivienvälistä. Ja polttaa ainakin minun näppejä.
Vihillekäynti on vakava, onnellinen ja iloinen asia. Se on hääparin, perheen ja ystävien ilojuhla. Uskovainen saa erityisesti iloita kristitystä puolisostaan. Matka on hyvä aloittaa yhteisin näkemyksin ja samassa uskossa. Jumalan Siunausta toivotetaan runsaasti, ensin kirkossa ja sitten häääjuhlan eri vaiheissa. Hääjuhlan tulee olla parin näköinen. Juhlan tulee olla iloinen. Hääjuhlan ei tarvitse olla seurat niin kuin normaalisti niitä pidetään. Häävieraita ei tarvitse ”uuvuttaa” puolentoista tunnin saarnalla heti alkuunsa. Seuroja on useilla paikkakunnilla nykyään lähes joka ilta. Uskovaisten häät ovat kirkko-osuudella, siveydessään ja iloisuudessaan jo sinällään enemmän kuin seurat. Mukana on usein epäuskoisia ystäviä ja heidätkin huomioidaan kunnioittavasti. Kirkossa toimitettu vihkiminen on kaunis ja puhutteleva tilaisuus heillekin. Iloinen hääseurue kruunaa tilaisuuden.
Jeesuskin kunnioitti avioliittoa ja osallistui häihin. Hänen ensimmäinen ihme tapahtui Kaanaan häissä. Vesi muuttui viiniksi. Ja karkelot jatkuivat. Jeesukseen ja hänen sovitustyöhön uskovalle tarjotaan aina vedensijasta vain parasta viiniä: armosta synnit anteeksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vihkitilaisuus kirkon sisällä, alttarin edessä, kirjoitun Jumalan sanan alla, on juuri sitä mitä kristillinen avioliittokäsitys puhtaimmillaan edustaa. Jumalallinen ja seurankunnallinen huipentuma on kirkossa.
Jatkot voidaan järjestää RY:llä, seurakuntatalolla, ravintolassa tai kesäisin vaikka ulkona. Jatkot ovat jo sitten loivennusta itse päätapahtumalle.
Olen myös ollut pari kertaa häissä jossa saarnamies on totaalisesti pilannut jatkoilla häätunnelman ja nuorenparin onnellisen hääpäivän.
Jonkunlainen kunnioitus on saarnamiehellä oltava hääkansaa -ja morsiusparia kohtaan.
Onko oikein jos voimakkaan lakihenkisen saarnan aikana poistuu hääjuhlasta puolet kutsuvieraista ja morsian lähtee itkun kanssa häämatkalle pahoilla mielin epäonnistuneesta hääjuhlasta.
Saarnamies voi tuntea mielihyvää onnistuneesta ja kohtikäyvästä saarnasta, mutta mikä sija on itse hääjuhlalla, jos voimakas parannussaarna varastaa juhlamielen.
Mikä sitten loppujen lopuksi riittää ja mikä on liikaa? Hääkirkon jälkeen vain kupillinen kahvia ja sitten lähdetään pois? Eikö siinä olisi jo riittävästi? Tai ei järjestettäisi häitä ollenkaan, siis ei mentäisi naimisiin? Eikö sekin voi ärsyttää joitakin?
Vaan elettäisiin yksinäisinä erakkoina. Eikä juuri missään käytäisi. Saarnojen kuuntelun sijasta keskityttäisiin valittamaan netissä kaikesta mahdollisesta mm. liian monista saarnoista. Ah sitä elämän onnea.
Mitä mieltä olet sitten laulusta ja rukouksesta? Onko ollenkaan sopivaa näitä tuoda kirkon jälkeiseen hääjuhlaan vai voidaanko ne tulkita kirkonvastaisuudeksi? Monissa kansanlauluissakin on todella puhuttelevat sanat. Voimakasta saarnaa siis.
Avaajalla oli mielessä vakava ja tärkeä asia. Ja hän kirjoitti viisaasti. hän ei vähätellyt runoja, lauluja, saarnaa tms. Kiinnitti vaan osuvasti huomiota "omavanhurskauteen" joka tässä tapauksessa ilmenee "puhepakkona" häätilaisuuksissa. Tuota puhepakkoa ollaan laajentamassa kaikkiin tilaisuuksiin joissa uskovaiste kokoontuvat. Samaa jatinaa taas kolme varttia. Huh huh. ihan niinkö ei ry:llä saisi tarpeeksi.
avaaja ei puhunut omavanhurskaudesta, enkä ymmärrä, miten se tähän asiaan liittyy. Sen sijaan hän oli huolissaan kirkonvastaisuudesta, joka ilmenee siinä, että heti kirkosta päästyämme lähdemme edelleen kuuntelemaan Jumalan sanaa. Samalla logiikalla täytyy tarkastella muutakin hääohjelmaa ja jopa sitä, että miten me käyttäydymme häissä, ettei vain Jumalan läsnäolo, hänen sanansa, tahtonsa ja johdatuksensa tulisi millään tavalla esille, jos otamme lähtökohdaksi, että vain kirkossa sallitaan näitä asioita otettavan esille. Joskus jo pelkästään se tarina, kuinka he löysivät toisensa ja on päästy häihin saakka, on niin puhutteleva osoitus Jumalan johdatuksesta, että tippa tulee silmään. Vai olenko ainoa, joka on tuollaista kokenut?
Jos joku kokee puheen pitämisen pakoksi, se on sääli. Eiköhän tässä asiassa kannattaisi toimia niin kuin hääpari haluaa. Koska naimisiinmeno on kahden kauppa, sallittakoon hääjuhlastakin tulla sellainen kuin he tykkäävät. Seurapuhe, hartauspuhe tai millä nimellä sitä kutsutaankin voi tuntua aralta asialta, jos tiedetään, että joku juhlavieras voi vaivaantua siitä. Toisaalta kirkossa on häätilaisuudessa aina puhe. Ja jos samat juhlavieraat lähtevät jatkamaan juhlia ja eivät ole kovin kauhistuneita kirkkotilaisuuden ohjelmasta, miksi juhlan jatko-osuus ei saisi pitää sisällään samoja elementtejä tai vain osan niistä? Jos ollaan häissä isolla porukalla, joka on tottunut laulamaan yhdessä, minun on ainakin vaikea kuvitella hääjuhla ilman lauluja.
Avajaa tarkoitti (oma tulkintani) sitä, että miksi kirkon saarna ei kelpaa, ei riitä. Miksi Päivämies korostaa seurapuheen meritystä hääjuhlassa? Ja muissakin juhlissa? Eikö kirkossa pidetty puhe ole mitään?
Minusta on omavanhurskasta ja ällöttävää, että meitä juoksutetaan puheelta toiselle, kuuntelemaan sitä samaa 3 vartin fraseologiaa. Sen sijaan että kuuntelisimme kirkossa teologiaan perehtyneen ihmisen puhetta ja selitystä Raamatusta. Miksi Päivämies ei korosta kirkossa pidettävää vihkimispuhetta? Siksi että Päivämiehen mielestä papin puhe on pakollinen virkamiessuoritus, ja vain omissa tiloissa pidetty puhe on sitä oikeaa puhetta. tällaista aistin.
minusta itse kukin saa järjestää juhlansa siten kuin haluaa, mutta vieroksun sellaista opetusta jonka mukaan on "hyvä" että uskovaisten juhlissa on keskeisellä sijalla seurapuhe. Tällaisia henkipattoja meidän ei tarvitse olla. me saamme järjestää juhlamme vapaasti - juuri kuten sinäkin peräsit - ja itse päättää sopiiko tilaisuuteen seurapuhe vai ei. usein maallikkosaarnaajat eivät ymmärrä että hääjuhlassa ei ole tarkoitus paasata 3 varttia vaan kyseessä on 1 vartin juhlapuhe, ei seurasaarna. mutta kun se on niin ihanaa...lässyn lässyn.
Niinpä, kirkonvastaisuudesta avaaja puhui. En muista enää kovinkaan tarkkaan, mitä nuo Päivämiehen kirjoitukset pitivät sisällään. Tokkopa niitä kaikkia niin ajatuksella luin. Jos se on korostanut jotakin asiaa, tässä tapauksessa Jumalan sanan esillä pitämistä hääjuhlassa, ei se minun mielestäni merkitse automaattisesti sitä, että jotakin muuta, esimerkiksi kirkkotilaisuutta, olisi aliarvostettu.
Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on luonteeltaan Jumalanpalvelus. Morsiusmessussa on myös ehtoollinen mukana. Onko kukaan muuten ollut tällaisessa mukana? Vihkiseremonia menee tietyn kaavan mukaan, mikä ei tietysti tarkoita sitä, että tilaisuus olisi jäykkä. Suurissa seurakunnissa sesonkiaikaan ovat tilaisuudet valitettavasti joskus kuin liukuhihnahommaa, jossa kokeneilla papeillakin on vaikeuksia saada kaikki tarpeelliset sanat sanotuiksi, jos seremonian maksimiaika on 20 minuuttia ja musiikki vie yli puolet siitä. Lyhytkin sanailu voi olla tehokasta, enkä usko, että sitä missään väheksyttäisiin. En ole sellaista ikinä aistinut, pikemminkin sääliä siitä, että minkälainen savotta joillakin papeilla on selviytyä noista tilaisuuksista tiukoilla aikatauluilla.
Nyt kun en muista, mitä Päivämies on kirjoittanut, en tiedä onko taka-ajatuksena ollut se, että hääjuhlan ei tarvitsisi olla välttämättä pelkästään muotinäytös, vaan jotakin syvällisempää sisältöä voi olla myös juhlassa. Ihan kivaahan on istua jäykästi omalla paikallaan, arvostella vieruskavereiden kanssa ihmisten pukuja ja keskustella koristeiden ja morsiuskimpun värien sopivuudesta toisiinsa. Mutta kun en ole noissa jutuissa kovin asiantuntija, tunnen itseni ulkopuoliseksi, jos mitään muuta ei juhlassa ole kahvin ja pakollisen parin kehumispuheenvuoron lisäksi.
Itse tykkään kyllä puitteiltaan aika pelkistetyistä häistä. Kesällä ei tarvitsisi olla mitään muuta kuin vähän tarjottavaa ja kaikki muu olisi sitten, mitä yhdessä keksitään – rentoa yhdessäoloa. Jos on paljon lapsia mukana, parasta olisi jalkapallopelit – juhlatamineissa tietysti. Mutta ne morsiamen kaverit ovat jo pikkutyttöinä keskenään päättäneet, mitä kukin esittää kavereidensa häissä. Siksi ne ohjelmanumerot on tärkeä ottaa juhlaan mukaan.
Jos puhe tuntuu pakolliselta ja hirvittää etukäteen ajatus, että maallikko pitää kolmen vartin puheen, laita puhujalle aikaraja tai ota ammattilainen – kiireinen pappi. Ihan parasta olisi, että tarjoudut seuraaviin häihin pitämään itse juhlapuhetta. Kun sinulla on perusasia kunnossa eli puheen pituuden maksimi tiedossa, homma tuskin voi epäonnistua. Ja jos puheen jälkeen tuntuu, että penkin alle meni, voi seuraavalla kerralla parantaa.
Jos palataan alkuperäiseen teemaan eli kirkonvastaisuuteen, en ymmärrä, mistä teille on tullut tuollainen käsitys. Sitä en ymmärrä alkuunkaan, että Jumalan sana olisi parempaa jossakin paikassa ja toisessa huonompaa. Eihän kristillisyydessä koskaan sellaista ole opetettu. En ymmärrä sitäkään, että jos on oltu kirkossa kuuntelemassa Jumalan sanaa ja sitten lähdetään johonkin toiseen paikkaan, pitäisi olla joku tietty aikaraja, ennekuin sitä samalla porukalla voitaisiin kuunnella, että ei tulisi tunne edellisen puheen vähättelystä. Sen kyllä ymmärrän todella hyvin, että puhe uskomisen asioista hävettää, kun mukana on ulkopuolisia. Milloinka olisi sopiva aika ja paikka siitä puhua?