Olen 23 vuotias nainen ja jo viidenneltä luokalta asti ole viillellyt itseäni. Teinivuosina se oli todella yleinen tapa ja tein sitä usein. Niiden aikojen jälkeen meni melkein 5 vuotta etten tehnyt niin mutta viime vuonna tapa hiipi esiin ja sen jälkeen olen viillellyt muutamia kertoja.
Minulla on aina ollut todella huono itsetunto enkä ole kovinkaan kykeneväinen sosiaaliseen elämään. En uskalla hakea töitä koska pelkään ettei minusta pidetä työpaikalla enkä myöskään osaa tehdä mitään.
Olen aika rikkonaisesta "perheestä". Vanhemmat erosivat ollessani 4. luokalla. Molemmat vanhemmat perustivat uudet perheet ja jäin ulkopuolelle kaikesta. Molemmat vanhemmat heittivät minut ulos ja heittelehdin milloin missäkin.
Nyttemmin minulla on elämäni on sillä mallilla että olen avoliitossa toista vuotta ja suhteet vanhempiin toimivat silloin kun on tarpeen.Muuten en ole tekemisissä. Parisuhteessa on paljon ongemia ja tunnen tekeväni kaiken väärin. Ja myös minut alistetaan tuntemaan niin.
Onko kohtalotovereita ja kuinka yleistä viiltely teinivuodet jo ylittäneillä ihmisillä on?
Kiitos.
Minulla on aina ollut todella huono itsetunto enkä ole kovinkaan kykeneväinen sosiaaliseen elämään. En uskalla hakea töitä koska pelkään ettei minusta pidetä työpaikalla enkä myöskään osaa tehdä mitään.
Olen aika rikkonaisesta "perheestä". Vanhemmat erosivat ollessani 4. luokalla. Molemmat vanhemmat perustivat uudet perheet ja jäin ulkopuolelle kaikesta. Molemmat vanhemmat heittivät minut ulos ja heittelehdin milloin missäkin.
Nyttemmin minulla on elämäni on sillä mallilla että olen avoliitossa toista vuotta ja suhteet vanhempiin toimivat silloin kun on tarpeen.Muuten en ole tekemisissä. Parisuhteessa on paljon ongemia ja tunnen tekeväni kaiken väärin. Ja myös minut alistetaan tuntemaan niin.
Onko kohtalotovereita ja kuinka yleistä viiltely teinivuodet jo ylittäneillä ihmisillä on?
Kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen itse 23 vuotias miehenalku. Itsellä toinen käteni on kuin kynnettypelto.
Tälläkin hetkellä tunnen suurta ahdistusta/masennusta, ja tekisi mieli "rankaista" itseäni asioista mitkä olen mokannut.
Viimeisen kerran teloin itseäni viime talvena, jonka seurauksena oli reissu sairaalaan...
Onneksi tämä tapa on nyt jäänyt vähemälle. Tosin olen tainnut korvata sen vielä huonommalla, eli alkoholin käytöllä.
olen usein miettinyt olenko aivan päästäni vialla, jos itsensä satuttaminen on aino tapa tuntea olevansa jollakin tavalla elossa?
"olen usein miettinyt olenko aivan päästäni vialla, jos itsensä satuttaminen on aino tapa tuntea olevansa jollakin tavalla elossa?"
Tuolta todellakin tuntuu usein. Onko se sitten kuitenkin hätähuuto vaikka tuntuu että ei halua kenenkään tietävän? Ja jatkuuko sama tapa pitkällekin elämässä ja auttaako puhuminen ammatti-ihmiselle pidemmällä tähtäimellä? Eli saako joku ulkopuolinen kitkettyä vanhan pahan(mutta "lohduttavan") tavan pois?
Itsekin käytän nimenomaan rankaisukonstina viiltelyä enkä pysty käsittämään että miksi niin ankaralla keinolla käsittelen asioita.
Kävin terapiassa 2 vuotta, jonka aikana kaikki meni suht ok. Söin myös lääkkeitä tuona aikana, jotka kumminkin lopetin. En tiedä oliko se hyvä päätös, mutta lääkkeiden turruttamana en halunnut olla.
sitten kaikki taas alkoi.
Olin tuolloin ammattikoulussa. Muistan miten hankalaa oli kun ei edes kättä voinut liikuttaa, kun haavat olisi revenny taas auki.
Kesä aikakin oli tuskallista, kun ihmiset kyselevät "eikö sulla tule kuuma, kun on pitkähihainen paita päällä?" jne...
Toisaalta, tulenpahan aina muistamaan kaikki kun arvethan eivät koskaan pois mene kokonaan...
olen usein harkinnut ammattiauttajan apua. ja sitten olen harkinnut uudestaan. En kuitenkaan koko aikaa tunne olevani masentunut ja siksi karsastankin ajatusta ulkopuolisista avuista.
Olisi toki mukavaa saada selvyys toimintatavoistani ja opetella jollain toisella konstilla käsittelemään pahaa oloa.
Ja tiedän myöskin miltä kuumat kesät tuntuvat:) monta vuotta putkeen kuljin runsaassa vaatetuksessa ja harmittaa kun nyt olen repinyt jalkani auki joten ei taida tulla hameita pidettyä tulevana kesänä..
Ja miten tuo kallonkutistajalla käyminen käytännössä toimii? Keneen pitää ensimmäisenä ottaa yhteyttä ja onko maksullista touhua?
Terapia on ilmaista, jos et mene yksityiselle.
Homma toimii yleensä siten että haet lääkäriltä lähetteen. Hoitoon pääseminen voi kyllä kestää kuukausia, mutta kannattaa kokeilla.
Se on tosin arpapeliä millaisen terapeutin saa...
Kynnys hakeutua terapiaan on suuri. Itsekkin toistelin itselleni , että sattuuhan tätä ja ei minussa niin vakavaa ongelmaa ole.
Homma on varmaan aikalailla sama kuin alkoholistilla, eli kielletään ongelma.
Ensimmäiset kerrat ovat vaikeita, ennen kuin luottamus syntyy... ja onhan täällä suomi24ssa aina vertaisryhmä pystyssä :)
itse olen myös aiemmin viillellyt. Se alkoi yläasteella kun kaikki elämässä oli sekaisin. Vanhemmilla meni huonosti, ero oli lähellä, omat välit vanhempiin oli todella tulehtuneet ja pikkusisko yritti itsemurhaa. Olin väsynyt ajattelemaan mitä tulevaisuudelta halusin, olisi pitänyt tietää tulevaisuuden suunnitelmia. Kaikki oli jotenkin sekavaa ja olo oli koko ajan että "tämä on liikaa".
Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja tunsin oloni vieraaksi ja yksinäiseksi. Viiltelin itseäni lisää, koska luulin sen helpottavan. Tavallaan se helpottikin, mutta sen jälkeen olo oli syyllinen ja entistä kurjempi. Ajaiduin huonoihin ihmissuhteisiin ja käytin alkoholia erittäin paljon, koska en arvostanut itseäni lainkaan. Halusin vain että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen ja että minusta välitettäisiin. Jouduin huonoon suhteeseen, jossa poikaystävä käytti seksuaalisesti hyväksi, mutta jättämisen pelossa en uskaltanut lähteä suhteesta pois.
Lopulta kaikki onneksi muuttui. Ammattikoulussa terveydenhoitaja huomasi jäljet kädessä ja siitä se alkoi pikkuhiljaa. Ensin hiljaiset käynnit kuraattorilla, en puhunut mitään, koska en halunnut enkä jaksanut. Sain lähetteen lääkäriltä mielenterveystoimistoon..jonne en ikinä mennyt. En koskaan ole kenellekään kertonut miksi olen itselleni niin tehny, enkä oikein ehkä osaisikaan kertoa muuta kuin että oli vain niin paha olla.
Hävetti niin paljon kun ihmiset näkivät arpet. Vanhemmat olivat todella huolissaan voinnistani, ja asuin vielä eri paikkakunnalla. Olin tosi yksinäinen enkä osannut hakea tai ottaa vastaan apua mistään, enkä oikein olisi jaksanutkaan. Lopulta rupesin ajattelemaan kuolemaa niin usein että säikähdin ajatuksiani itsekkin. Paras kaverini yritti olla tukena, mutta usein väitin että kaikki oli hyvin. Lopulta uskalsin mennä hänen luokseen ja sanoa, että minusta tuntuu että en jaksa elää vaan haluan kuolla. Yhdessä itkettiin kaverin kanssa ja tuntui hyvältä kun lopultakin oli saanut sanottua jollekin sen mitä olin koko ajan miettinyt ja pelännyt tunnustaa ääneen. Siitä alkoi minun toipumiseni. Sen jälkeen en ole viillellyt itseäni. En ole myöskään koskaan käynyt päivääkään terapiassa. Ystävät ovat olleet suuri tuki ja olivat tärkeässä asemassa toipumisen alkuvaiheissa. En silloin pyrkinyt ajattelemaan sitä miksi minun oli paha olla, pikemminkin yritin vain olla ajattelematta yhtään mitään. Jonkun ajan päästä pystyin jo ajatelemaan mitä kaikkea hyvää elämässäni oli. Tuntui ihmeelliseltä kun pitkästä aikaa tunsi miten hyvältä pelkkä auringon paiste kasvoilla tuntui. Oli outoa aluksi olla onnellinen ihan pienestäkin asiasta, kun aiemmin en ollut huomannut ympärilläni mitään pientä kaunista.
En osaa sanoa, mikä minut silloin pelasti, mutta olen todellan onnellinen siitä, että olen elossa. Välit vanhempiin ovat parantuneet, olen pysyvässä parisuhteessa, käyn ammattikorkeakoulua..elämä luistaa siis hyvin! Edelleen tunnistan itsestäni ne kaudet jolloin tuntuu että en jaksa mitään. Jäljet käsivarressa eivät ole hävinneet minnekkään ja ne hävettävät minua yhä. Vasta nyt olen rohkaistunut ajatukselle, että uskaltaisin lähteä hakemaan apua itselleni. Nyt vasta pystyn käsittelemään näitä asioita ääneen.
Tällä kaikella haluan vain sanoa sen, että sinullakin on mahdollisuus parempaan elämään. Yritä rohkeasti ottaa yhteyttä johonkin sinulle tärkeään ihmiseen tai hae apua ulkopuoliselta. Toipuminen on hidasta, mutta eikö olisi ihanaa olla onnellinen ja tuntea itsensä tärkeäksi ja hyväksi? Sen eteen kannattaa taistella.
Voimia sinulle, ja muista, vain ihminen itse loppujen lopuksi voi auttaa itseään. Tahto muuttua on tultava sisältä päin, ystävät voivat auttaa siinä.
Itselläni oli selkeästi avunhuuto. huomionhakuisuutta, säälin ja sitäkautta läheisyyden hakuisuutta. On kyllä täytynyt olla todella huono itsetunto ja raskasta. Ei tähän sairaaksi tms. leimaaminen ns. merkitseviltä tahoilta ainakaan auta. Ei ole kiva tietää sen kummempia itsestä johtuvia syitä. Tätä aikaisempaa tukee se, etten juuri koskaan/koskaan viillelyt yksin.
Olin eristyksissä tai jäämässä eristyksiin vanhasta kaveriporukastani, vanhoja tuttuja harrastuksia ei ollut. Elämä oli pitkäveteistä. Ei oikein löytynyt mitään sellaisia mukavia mielenkiinnon kohteita. Voi olla kiireisenä nuorena hiukan vaikea niitä kehittää. Viiltely nuorilla oli todella yleistä noihin aikoihin.
Itse en ole viillellyt todella pitkään aikaan. Joskus humalassa tuli kerran tämä vanha tapa esiin vuosien tauon jälkeen. Jäi kuitenkin siihen.
Itse kävin ns. arviointikäynnit murrosikäisenä. Ei niistä ollut mitään apua. Niissäkin vain lähinnä syyllistettiin. Ei kehoitettu esim. pitämään omista rajoista kiinni tms.
Millaista terapiaa olette saaneet? Onko teille suoraan saneltu miten asiat ovat, mitä nyt tulisi tehdä, mikä nyt olisi paras vaihtoehto ja miksi. Miten suhtautuvat, jos myöhemmin selittää miksi näin ja näin olisi ollut parempi toimia. Hermostuvat? Miksi he tekevät näin? Ketä tämä tukee? Luo turvallisuuden tunnetta? Kuinka viiltelijä palkitaan hyvästä käytöksestä, esim. sairaalassa? Millaisia tunteita hän siellä saa osakseen tai kohtaa? Entä sairaalan tai terapian jälkeen? Mitä hän tulee kohtaamaan elämässään? Millaiset voimavarat hänellä on vaikkapa suunnitella omaa elämäänsä ja oman toimintansa järkevyyttä? Onko ns. hetkessä elämisestä päästy eroon?
Myös itsensä viiltelijät ovat erilaisia, ei ole varmaan tautiluokitusta itsensäviiltelijät, joiden kanssa toimitaan niin tai näin.
Itsetuhokäyttäytyminen on tautiluokituksessa. Moniko nuori ymmärtää, että viiltely voi olla sitä huonon käyttäytymisen takia? Mun mielestä nuori, ainakin itse käsitin nuorena itsetuhokäyttäytymisen lähinnä tietoisena pyrkimyksenä kuolemaan. Uskon myös lähes kaikkien silloisten tuttujeni tiedostaneen, etten ainakaan sillä sekunnilla ole tappamassa itseäni.
Mun mielestä tulisi ottaa huomioon, myös potilaan oma näkemys. Onhan siinä sekin, että se on vain osattava ottaa huomioon.
viiöltely on aika yleistä. mä tein noin viisi vuotta sitten. Mulle se oli keino purkaa ahdistusta, masennusta kun tuli fyysinen kipu joka tuntu sietämättömältä niin unohtu psyykkiset vaivat siks ajaks! mielenterveystoimistos käyn mut en koe tulevani ymmärretyksi. Tosin itsehän sitä pitäs tahtoa ja haluta parantua, mut mulla kyl niin jotta kyllästynyt tän maailman pahuuteen jota näkee/lukee joka paikast. Toivoisin voivani muutta kaltaisteni ihmisten kanssa erakoks jonnekkin mis kaikki asiat ois hyvin. Utopiaa joo... mut muutenkin elämänlanka heikosti kiinni! Toivon jotta Sinä oot viisaampi, et masennu mun"itsesäälistä" vaan hakeudut rohkeasti hoitoon ja nimenomaan Halu Parantua ja muuttaa elämääsi olkoon tärkein motiivisi. Kaikkea Hyvää Sulle ja muille samoja kokeneille.
olen toki yrittänyt puhua asiasta avokilleni mutta hänen mielestään se on vain lapsellista eikä puhu asiasta mielellään. ja se turhauttaa entistä enemmän. viiltelen oikeastaan silloin kun hän saa oloni tuntumaan todella riittämättömältä ja turhalta. vaikka hänen pitäisi kai olla suurin apu ja ymmärtäjä.
pienellä paikkakunnalla kun asun en voi paikallisille tutuilleni kertoa eikä minulla täällä olekkaan yhtään ystävää. ei edes kaveria, vain tuttuja. muualla suomessa on pari luottohenkilöä mutta en halua kuormittaa heitä ongelmillani. eli ainoa jolle voisin ja uskallan puhua on avokkini. siksi kirjoitinkin tänne kun haluaisin niin kovasti ymmärtää.
ja kaiken lisäksi olen sosiaalisesti kovin rajoittunut huonon itsetunnon vuoksi enkä käy missään missä voisin ihmisiin tutustua.
Jos asut pienellä paikkakunnalla on ymmärrettävää, että on vaikea uskoutua asiasi kanssa tutuille. Olisiko auttavasta puhelimesta apua? Sinnehän voi soittaa ilmaiseksi eikä tarvitse välttämättä sanoa edes nimeään jos ei halua. Eikä tarvitse pelätä, että "menettäisi kasvojaan" kun voi jutella puhelimessa. Sinua voisi helpottaa jos saisit jutella oikeasti jonkun kanssa ja saada ulkopuolisen näkökulmaa tilanteeseesi.
Tässä vielä linkki sivulle, jossa näkyy valtakunnallisesti toimivia auttavia puhelimia.
http://www.tukiasema.net/auttajat.asp
Tsemppiä sinulle!
kanssa suhde jotenkin "solmussa# sanot, että vain Hänelle voit asioistasi puhua, mutta Hän pitää Sinua lapsellisena. Tuos on kyl jotain ristiriitasuutta. Aito rakkaus kahden ihmisen välillä on jotta kaikista asioista pitää pystyä puhumaan, eikä vain vaieta tai mitätöidä toisen tunteita. Pariterapiaan Teidän pitäisi mennä tai mene ainakin itse itsellesi ammatti-apua hakemaan. Sun pitää saada tuo itsetunto ja riittämättömyyden tunne pois, jotta kykenet sosiaalisia suhteita luomaan, harrastuksia ja muuta menoseuraa. täältä internetistä löytyy myös paljon tietoa erilaisista hoitomuodoita, yhdistyksistä jne.