Olen ollut koko ikäni hyvin huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Pelkään, että he pitävät minua pilkkanaan ja puhuvat selän takana paskaa minkä kerkiävät. Ihmisiin luottaminen on vaikeaa ja uusiin ihmisiin tutustumiseen menee todella pitkä aika, liian pitkä. en löydä paikkaani koulusta. En ole ulkoisesti erilainen vain ajatuksiltani ja luonteeltani. En silti pidä ulkonäöstäni ja yritän syyttää sitä ihmissuhteiden luomisen vaikeuttajana. Olen liian ujo ottamaan reippaasti kontaktia muihin ihmisiin, vaikka jo tuntemieni ihmisten seurassa minua ei saa hiljaiseksi millään. Mikä auttaisi asiaa?
-Star-
-Star-
Vastaukset 7
Vanhimmat
Et ainakaan ole ainoa joka tuntee tota samaa.
Minullakin on vaikeuksia koulussa, koska olen liian ujo. En uskalla viittailla, koska pelkään että vastaan viellä väärin ja muut alkavat nauramaan varsinkin ne takarivin pojat jotka monesti ilkuvat. Käytävilläkin tuntuu et miten istuisi tai miten olisi ja eikai kukaan vaan katso minua tai jotain semmosta. Tai varsinkin liikunnan tunnilla se on kamalaa, vaikka olen hyvä liikunnassa kuten uinnissa, hiihdossa ja semmosessa joka ei ole joukkuen pelejä menestyn hyvin, mutta jos on jotain koripalloo tai varsinkin pesäpalloo minua hirveästi
pelottaa/jännittää. Ja varsinkin ku en saa palloo kiinni tai kämmään jotain niin monet katsovat halveksuvasti mua. Ja varsinkin kun pelkään palloja et ne lentää naamalle ja sit ku yhtäkkiä saan sen pallon kiinni esim: koripallossa niin siinä on aivan jäykistyny kauhusta ja heittää sen vaan äkkiä jonnekkin.
Ja kun valitaan joukkueet niin aina olen viimisiä joka valitaan ja se varsinkin inhottaa.
Ruokalassakin kun joutuu yksin syömään ku kaverit eivät ole yhtä aikaa syömässä niin hermostuttaa että mihin menisi syömään.
Monesti ajattelenkin että sehän vaan pahentaa tilannetta että on ujo et sillonhan saa enemmän huomiota ja muut alkavat enemmän arvostelemaan mutta jotenkin sitä ei saa monesti suustaan mitään ulos. Monesti jos vaikka kaatuu tai pallo osuu päähän niin muut osaavat nauraa itselleen siittä mutta jos minä satun jotain kämmäämään meen ihan jäykäksi ja ajattelen että nauraakohan kukaan minulle ??
Mulla ihan samoin.. Mä oon silti päättäny voittaa tän ujouden!! Yritän puhua enemmän ihmisille, vaikka heti perään tulee aina ihan tyhmä fiilis kun tuntuu et sanoin jotenkin tyhmästi,mut sit mä yritän aina äkkiä unohtaa ne huonot ajatukset..Nykyään on jo ainakin ihan pikkasen helpompaa, mutta pitkä prosessihan se on ja takapakkeja tulee paljonkin, mut pakko on vaan yrittää aina uudestaan!! :)
Minullakin oli lähes sama ongelma. Kaveripiirin ulkopuolelta ei saanut kontakteja solmittua. Mutta sitten päädyin erään tytön kans luokkaretkellä lähekkäin ja jotenkin (ihan kuin itsestään) aloin jutella jotain hänelle. Se jälkeen olemme tavanneet useasti ja hyvin menee. Ujous lähtee kun sen aika on.
Itse olen ollut varmaan aina pienestä asti ujo, olen kuitenkin nyt 5v sisällä pikkuhiljaa oivaltanut jotain mikä on saanut minua vapautumaan.
Olen tajunnut että kaikki on minusta itsestäni kiinni ja siitä kuinka itseäni arvioin ja mitä itselleni puhun. Ajattelin aina ennen että tuo varmaan ajattelee että olen ihan raukka, arka, ujo, tyhmä ja nolo, enkä siksi nyt sano enkä tee mitään, etten paljastuisi. Vaikka juuri lamaantumalla en koskaan voinut muille näyttää mitä todella olin vaan annoin heidän tehdä omat päätelmänsä. Ja niinhän siinä usein sitten kävikin että puhumattomuudestani seurasi se, että ihmiset pitivät minua juuri sellaisena jona en halunnut heidän minua pitävän. Ongelmani oli aika pienin asennemuutoksin ratkaistavissa. Rupesin ajattelemaan että entäs jos tuo ajattelee minusta että olen tosi mukavan ja ystävällisen ja huumorintajuisen oloinen ja olisipa mukava jos se näyttäisi enemmän sitä millainen on, koska ei sillä ole mitään hävettävää. Olen varma että ujoina aikoinani olin itse itseni pahin syyttäjä ja haukkuja, ja sitä kautta aiheutin itse kaikki omat suruni. Muutos ei tapahtunut hetkessä, mutta pyrin tietoisesti muuttamaan sitä aina sosiaalisissa tilanteissa. Menin niihin tilanteisiin, jotka aiemmin tuntuivat kamalan pelottavilta, kävin itseni kanssa keskustelua niissä tilanteissa siitä että olen ihana ihminen ja minun pitää näyttää se muille, koska muuten he eivät sitä voi tietää. Ja keskityin ajattelemaan järellä sitä, että mikä hitto siinä muka on että annan pelon muista, ja heidän ajtuksistaan määrätä koko elämääni ja ajatuksiani ja tekemisiänikin niin paljon että lamaannun täysin, ja en muka saa olla oma upea itseni ja elää niin täysissä voimissa kun pystyn. Ja rupesin pikku hiljaa tajuamaan että olen hyvä tyyppi ja pystyn onnistumaan sosiaalisissa tilanteissa sillä että menen niihin rohkeasti tai vähemmän rohkeasti mukaan ja avaan suuni ja puhun sitä mitä ajattelen. Pahinta mitä itselleni voin tehdä on etten uskalla tehdä sitä mitä haluaisin ja pakoilen ja välttelen niitä tilanteita jotka parhaimmassa tapauksessa tuovat minulle hyvää mieltä ja elämän riemua.
Yksi asia myös oli että piti tajuta että hukkaan turhaan elääni jos odotan täydellisyyttä ennenkuin pystyn elään normaalia arkeani. Minun on aloitettava nyt ja tästä ja tällaisena kun olen ja vaan muuttamalla tekojani ja asennettani itseäni kohtaan, voin muuttua. Epäonnistumiset ja mokat ja tyhmät puheet ovat mielestäni sallitumipia, kuin se että lamaannun enkä uskalla epäonnistumisen pelossa tehdä sitä mitä oikeasti haluan.
Ja todellakin onnnistumisen myötä minäkuvani on muuttunut ja oikeasti ajattelen nyt itsestäni hyvää (hyväksyn puutteeni joita en voi muuttaa) ja osaan iloita siitä että sain itseäni niskasta kiinni ja rohkaistuin olemaan ja elämään omana itsenäni, koska sen pareminhan en koskaan voikaan elää.
Toivottavasti tämä sekava tekstini auttoi jotakuta!
olkaa rohkesti sitä mitä olette, ujoina tai jos niin haluatte niin puheliaina, mutta älkää ainakaan pelon antako teitä estää!!
itse olen juuri oivaltamassa näitä asioita ja alan nähdä itseni ja oman käyttäytymiseni muiden näkökulmasta. Nyt vasta tajuan kuin aiheetta aina syyllistin itseäni.
Kiitos kirjoituksestasi! :)
Itsekin olen ruvennut tarkkailemaan itseäni ja olen pohtinut asioita. Varmaan nyt tämä itsenäisempi elämä ajaa sellaiseen. Itsekritiikki on todellakin aika rankkaa. Olen myös uskaltanut tarttua joihinkin asioihin yksikseni, mutta opettelen vielä. Jopa musiikin kuuntelusta on tullut yhä suurempi osa arkipäivääni ja musiikkikin saa ajattelemaan eri asioita.
"Epäonnistumiset ja mokat ja tyhmät puheet ovat mielestäni sallitumpia, kuin se että lamaannun enkä uskalla epäonnistumisen pelossa tehdä sitä mitä oikeasti haluan."
Tuota olisi syytä todellakin ajatella.
Se harmittaa niin vietävästi sitten jälkeenpäin, kun ei jotain tehnytkään/sanonutkaan (kokemusta todella on enkä ole saanut itseäni vielä täysin tämän suhteen korjattua).
Sitten kun pystyy antamaan itsestään jotain, se rentouttaa ja saa hyvälle mielelle. Joillakin henkilöillä on muuten ihmeellisellä tavalla ns. taito saada toinen rentoutumaan ihan vaan mukavalla jutustelulla tai siinä on ehkä myös semmoista piilotettua rohkaisuakin mukana.
Avril Lavignen Naked-biisi sopiikin tähän loppuun. Kaunista tekstiä siitä, että joku saa sinut murtamaan muurisi. Tällaistahan jokainen meistä toivoisi kohdalleen sattuvan.
I wake up in the morning
Put on my face
The one that's gonna get me
Through another day
Doesn't really matter
How I feel inside
'Cause life is like a game sometimes
But then you came around me
The walls just disappeared
Nothing to surround me
And keep me from my fears
I'm unprotected
See how I've opened up
Oh, you've made me trust
Because I've never felt like this before
I'm naked
Around you
Does it show?
You see right through me
And I can't hide
I'm naked
Around you
And it feels so right
I'm tyring to remember
Why I was afraid
To be myself and let the
Covers fall away
I guess I never had someone like you
To help me, to help me fit
In my skin
:)
Niin, pelko on kyllä niin kamalata, se lamaannuttaa ja tekee tuhojaan aika tehokkaasti, jos antaa sille vapauden tulla niihin tilanteisiin!
Aatelkaa asiaa silleen et pelko ei oo osa mun luonnetta ja minuutta vaan se on joku sellanen inhottava ulkoinen este mikä yrittää estää mun todellista luontoo tulemasta kunnolla esille. ja et mun ei oo pakko olla sen pelon vallassa ja antaa sen lannistaa. Koska jos ei opi käsittelemään sitä niin sithän siinä käy niin et kun on pelottava tilanne yleensä päässä hokee itelleen jotain lannistavaa, ja sitä kautta sitä sit lamaantuu, eikä tee mitään,. Sulkeutuu ja luulee et sillä jotenkin on sit turvassa, vaikka sillähän sitä just pulassa onkin, jos todellisuudessa haluaa olla jotain ihan muuta. Ja sittenkun lamaantuu aina niissä tilanteissa ja on ihan hiljaa, leimautuu ujoks tai araksi, ja siitä pelosta ja sen tyyppisestä käyttätymis- ja ajatusmallista tulee osa minäkuvaa. Eikä osaa muuttaa sitä koska luulee et se on vahva osa minuutta.
Ite tajusin sen eron mikä siinä on ja sen miten suhtautua siihen pelkoon ja käsitellä se niin et se vaan häippäsee elämästä. Lamaantumalla tekee itelleen kyllä aika ison karhunpalveluksen. Toinen huono homma on se, et välttelee pelottavia tilanteita, vaikka eihän ne tilanteet oo pelottavia, mut se mitä itelleen puhuu niissä hetkissä, tekee niistä tilanteista mukamas pelottavia. Joten kaikki on kyllä niin paljon just siitä kiinni et miten suhtautuu itteensä ja mitä puhuu itelleen.
Onneks pystyy kehittymään ihmisenä, kun vaan tajuaa olla lempee itelleen.
Se on kyllä totta et, miks muut tietäis miten hyvä tyyppi oot tai tajuais arvostaa sua, jos ite inhoot itteäs ja viestität käytökselläs olevas ihan mitätön ja surkee. Paras kun arvostaa ite itteesä ni ei oo sit liikaa sen varassa et saako muilta sitä hyvää palautetta ja arvostusta. Olin ainakin ite sellanen et koska inhosin itteäni, enkä yhtään luottanu itteeni, olin ihan täysin joko kasassa tai hajalla sen mukaan miten ihmiset kohteli mua. Sit jos luottaa itteesä ja arvostaa itteesä toisten ihmisten puheet (niin hyvät ku pahatkin) ei oo kohtuuttomasti vaikuttamassa meijän mielialaan ja elämänlaatuun.
Ku vaan tajuais olla kiltti itelleen, ihan niinkun on muillekin, ja heittäyis elämään ilosesti eikä jauhais turhaa sontaa itelleen. Turhahan se on oottaa et tulee sellanen ihminen joka vetää meijät ojasta ja jonka kannustuksen ansiosta saadaan itsevarmuutta ja omanarvon tunnetta. Meijän pitää antaa omanarvontunne ite itellemme. Ja meijän pitää ite itellemme vaihtaa se levy mistä kuuluu kannustavaa ja rohkasevaa puhetta, lannistavan ja pelottavan sijaan.
:) hymyä huuleen ja aurinkoisia ajtuksia nyt sinne päähän!!