Toivoisin, että saisin vastauksia sekä vanhemmilta sekä nuorilta.
Olen 17 ja sairastan keskivaikeaa masennusta. Äitini ja isäni eivät ole vieläkään oikein "hyväksyneet" asiaa. Hain sairaslomaa koulusta, koska olen henkisesti aivan loppu, en jaksaisi tehdä mitään. Haluaisin saada elämäni kuntoon pikkuhiljaa, MUTTA:
Sain masennuslääkkeet, ja sivuvaikutukset olivat aikas pahat. Isäni melkeinpä pakotti minut lopettamaan niiden syönnin, nyt olen syönyt niitä salaa. Ja isäni ja äitini syyllistää minua asioista mitkä häiritsevät minua. (meidän avioliitto ja työt kärsii sun takias.)
He painostavat minua asioissa (Jätä poikaystäväsi, ei se ole elämää miten te elätte (olemme seurustelleen vuoden, 2kk kihloissa), käyt koulun loppuun vaikka väkisin ym.)
Tuosta koulusta sen verran, olen käynyt jo toista vuotta koulutusta, vuoden pakolla. En jaksaisi enään, en näe itseäni tulevaisuudessa siinä ammatissa miksikä nyt olen valmistumassa. Tai sitten en, olen harkinnut koulun lopettamista.
Voi olla, että teidän mielestänne tämä kuullostaa joltain nyyhkytarinalta, mutta sitä se ei ole. Elämme kihlattuni kanssa kaukosuhteessa ja meillä menee aivan loistavasti. Mutta vanhempani eivät vain hyväksy suhdettamme, he haluavat, että jätän hänet, jota en todellakaan tee. Kysyin heiltä syytä, että miksi he haluavat että jättäisin rakkaimpani. Isäni sanoi syyksi: "Vanhempien ei tarvitse kertoa syytä". Mielestäni ei ole oikein tuollainen. :(
Haluaisin hieman neuvoa, miten saisin äitini ja isäni elämään taas "normaalisti". En pysty olemaan kotona, koska isäni ja äitini molemmat hönkivät niskaani koko ajan. Tänä aamuna, kun heräsin, äitini samantien rupesi huutamaan aivan olemattomista jutuista. Olen jutellut pikkusiskojeni kanssa (2) ja he eivät jaksa, kun äiti ja isä ovat niin outoja mua kohtaan.. Äitini oli sanonut toiselle pikkusiskolleni, että passittaa minut kohta mielisairaalaan taikka lastenkotiin, kun ei jaksa enään mua.
Äitini on myös aloittanut "Me/minä päätin", eivät ensin kysy multa. Esimerkiksi: "Päätin että teet minulle äitienpäivänä kakun". Syyksi hän sanoo, että olen vielä kotona, ja porukoiden säännöillä eletään. No sen kyllä ymmärrän, mutta silti.
Ja tämä: "Olemme keskustelleet isäsi kanssa asiasta" joka oikeasti meinaa sitä, että äiti on päättänyt ja isäni vain juu juu:ttelee ettei saisi äidin vihoja päällensä.
Kaikki neuvot olisivat rakkaita, haluaisin tehdä kaiken mahdollisen että kaikki oli taas hyvin (Sitä en koskaan pysty tekemään, mutta yrittää voi). TOivoisin että saisin neuvoja sekä äideiltä, iseiltä ja nuorilta, kaikenikäisiltä, jotka ajattelee/on kokenut samaa.
Johtuuko se oikeasti minusta, että kaikki on päin helvettiä? Rupeen olemaan pikkuhiljaa aivan epätoivoinen ja tunnen oikein kun vajoan vain alaspäin kodin tilanteen takia.
Kiitos etukäteen. :)
Olen 17 ja sairastan keskivaikeaa masennusta. Äitini ja isäni eivät ole vieläkään oikein "hyväksyneet" asiaa. Hain sairaslomaa koulusta, koska olen henkisesti aivan loppu, en jaksaisi tehdä mitään. Haluaisin saada elämäni kuntoon pikkuhiljaa, MUTTA:
Sain masennuslääkkeet, ja sivuvaikutukset olivat aikas pahat. Isäni melkeinpä pakotti minut lopettamaan niiden syönnin, nyt olen syönyt niitä salaa. Ja isäni ja äitini syyllistää minua asioista mitkä häiritsevät minua. (meidän avioliitto ja työt kärsii sun takias.)
He painostavat minua asioissa (Jätä poikaystäväsi, ei se ole elämää miten te elätte (olemme seurustelleen vuoden, 2kk kihloissa), käyt koulun loppuun vaikka väkisin ym.)
Tuosta koulusta sen verran, olen käynyt jo toista vuotta koulutusta, vuoden pakolla. En jaksaisi enään, en näe itseäni tulevaisuudessa siinä ammatissa miksikä nyt olen valmistumassa. Tai sitten en, olen harkinnut koulun lopettamista.
Voi olla, että teidän mielestänne tämä kuullostaa joltain nyyhkytarinalta, mutta sitä se ei ole. Elämme kihlattuni kanssa kaukosuhteessa ja meillä menee aivan loistavasti. Mutta vanhempani eivät vain hyväksy suhdettamme, he haluavat, että jätän hänet, jota en todellakaan tee. Kysyin heiltä syytä, että miksi he haluavat että jättäisin rakkaimpani. Isäni sanoi syyksi: "Vanhempien ei tarvitse kertoa syytä". Mielestäni ei ole oikein tuollainen. :(
Haluaisin hieman neuvoa, miten saisin äitini ja isäni elämään taas "normaalisti". En pysty olemaan kotona, koska isäni ja äitini molemmat hönkivät niskaani koko ajan. Tänä aamuna, kun heräsin, äitini samantien rupesi huutamaan aivan olemattomista jutuista. Olen jutellut pikkusiskojeni kanssa (2) ja he eivät jaksa, kun äiti ja isä ovat niin outoja mua kohtaan.. Äitini oli sanonut toiselle pikkusiskolleni, että passittaa minut kohta mielisairaalaan taikka lastenkotiin, kun ei jaksa enään mua.
Äitini on myös aloittanut "Me/minä päätin", eivät ensin kysy multa. Esimerkiksi: "Päätin että teet minulle äitienpäivänä kakun". Syyksi hän sanoo, että olen vielä kotona, ja porukoiden säännöillä eletään. No sen kyllä ymmärrän, mutta silti.
Ja tämä: "Olemme keskustelleet isäsi kanssa asiasta" joka oikeasti meinaa sitä, että äiti on päättänyt ja isäni vain juu juu:ttelee ettei saisi äidin vihoja päällensä.
Kaikki neuvot olisivat rakkaita, haluaisin tehdä kaiken mahdollisen että kaikki oli taas hyvin (Sitä en koskaan pysty tekemään, mutta yrittää voi). TOivoisin että saisin neuvoja sekä äideiltä, iseiltä ja nuorilta, kaikenikäisiltä, jotka ajattelee/on kokenut samaa.
Johtuuko se oikeasti minusta, että kaikki on päin helvettiä? Rupeen olemaan pikkuhiljaa aivan epätoivoinen ja tunnen oikein kun vajoan vain alaspäin kodin tilanteen takia.
Kiitos etukäteen. :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tulee ainoastaan mieleen henkisyys apuna. Tutustu siihen vaikka aluksi kirjastossa eli metafyysinen osasto. sopivat kirjat kyllä löytävät hyllystä sinut eli näet itse mikä alkaa kiinnostaa.
itselleni apuna oli mm.Neale Donald Walchin "Keskusteluja Jumalan kanssa".
Meditoinnista eli mietiskelystä on apu kaikkeen ja positiivisesta suhtautumisesta elämään ja ihmisiin kuten rakkaudesta kaikkeen elolliseen.
Etsi opettajaksesi ihmisiä jotka ovat löytäneet henkisyyden äläkä välitä vaikka sinulle naurettaisiinkin sillä se on vain tietämättömyyttä
ja niille ihmisille on osattava antaa anteeksi.
Myös kirjakauppoja kannattaa käydä läpi ja katella mitä kirjoja niistä löytyy. Elämään kuuluvat myös vastoinkäymiset sillä niistä opimme parhaiten. Etsi ja kolkuta niin sinulle avataan,sinua rakastetaan.
Minäpä kerron: olet syntynyt tuohon perheeseen ja saanut vastuuntunnottomat vanhemmat. Sen sinä olet "TEHNYT".
Yritän sanoa, että miksi syytät itseäsi yhtään mistään? Eihän perheessä lapsi voi valita vanhempiaan, vaan vanhemmat valitsevat lapsensa. Tällä tarkoitan sitä, että lapsen jaksaminen/hyvinvointi on kokonaan vanhempiensa käsissä. "Vanhemmat valitsevat lapsensa" eli vanhemmat siis muokkaavat lapsestaan sellaisen kuin haluavat. Äitisi haluaa sinusta reppanan, joka pyytelisi häneltä koko ajan anteeksi omaa olemassaoloansa. Siihen äitisi tähtää ja siksi sinulla on tuollaiset omantunnon tuskat/ väsynyt olo. Mutta älä hyvä ihminen usko, mitä äitisi sinulle sanoo! Hän ei ole mikään totuudenpuhuja, vaan hän käyttää puheitaan omiin tarkoituksiinsa. Hän esimerkiksi valittaa sinulle siksi, jotta saisi oman olonsa paremmaksi (hän purkaa sen sinuun). Olen kamalan pahoillani tästä, mutta sinun on silti ymmärrettävä eräs asia. Vaikka äitisi sanoisi sinulle mitä tahansa ja vaikka hän kuinka sinua loukkaisi, sinun on kuitenkin uskottava että olet -kaikkien näiden vaikeuksien keskellä- paljon, paljon korkea-arvoisempi kuin hän!! Ihan tosissani tämän sinulle sanon, sillä sinä et varmaankaan aikoisi tehdä omille lapsillesi tuollaista? Sinä et varmaankaan haluaisi pahoittaa ilman syytä kenenkään mieltä? Sinä et luultavasti haluaisi myöskään, että teillä olisi kotona tällaista? Huomaatko, sinä olet paljon parempi ja yhteistyökykyisempi ihminen kuin hän konsanaan. Se, jos mikä, tekee ihmisestä ARVOKKAAN. Et samanlainen kuin äitisi. Jos olisit, näkisit tämän tilanteen normaaliksi ("pahanolon purkaminen toiseen on OK"). Mutta sinä olet erilainen kuin äitisi. Jotakin paljon parempaa ja hyvempää. Äläkä usko PIENTÄKÄÄN juttua, mitä äitisi sinusta väittää. Hän valehtelee päivästä toiseen ("tämä johtuu sinusta - tämä taas ei") ja jos uskoisit tuon kaiken, eläisit pahassa valheessa. Mutta onneksi et usko kaikkea, vaan sen sijaan kirjoitit tänne äitisi ongelmasta. Kiitos siitä. Voit kiittää itseäsi myös siitä, että olet saanut elämänkumppanin, jonka kanssa jakaa asioita. Jos olisit jollakin tavalla huono tai kelvoton, sinulle ei olisi mitään tuollaista käynyt. Toivotan sinulle paljon jaksamisia ja harkintoja muuttaa kotoolta pois. Totuushan on yksinkertaisesti tämä: äitisi ei ansaitse sinua tyttärekseen. Jonkun toisen (hänen kanssaan samantapaisen ihmisen) hän ansaitsisi, mutta ei sinua. Tiedän, että se satuttaa, kun toinen ei osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin sinä, mutta koeta kestää, Ystäväiseni :) Ei sinua ole tuomittu ikuisuuksiksi asumaan kotona. Voit aivan hyvin muuttaa sieltä halutessasi. Vaikka muuttaminen ei käykään kädenkäänteessä (tyyliin yhdessä päivässä), niin kuitenkin pystyt siihen. Suosittelen sitä erittäin lämpimästi sinulle. Ja muista myös, mitä hyvää sinulla on elämässäsi: esim. miesystävä, jonka kanssa olet kihloissa!!! :O ( WAU, koskakohan minä 'iki-sinkku' pääsen puolestani itse kihloihin? ;) )
Tuossa iässä -ja myöhemminkin- moni voi kokea masennusta: uranvalinta ja aikuisuus edessä. Hienoa, että sinulla on poikaystävä, mutta harmi ettei häntä hyväksytä...
Kuulostat ihan mukavalta tyttäreltä ja syyllistämisessä ei ole mitään hyvää. Tarvitsisit kannustusta myös vanhemmiltasi, muttet sitä näytä saavan. Vanhempasi kuitenkin välittävät sinusta ja ovat huolissaan.
Mitähän jos näyttäisit tämän viestiketjun vanhemmillesi -jotain voisi muuttua?
Noh, en uskalla näyttää, pelkään että siitä tulee vielä pahempi haloo. :(
Ja ymmärrän itsekkin erittäin hyvin, että aikuistuminen on edessä, sen takia varmaan tämmöinen olenkin. Ei voi tietää. :/
Niin, ymmärrän senkin ettet halua näyttää..Itselläni oli aikanaan aika vaikea äitisuhde: äiti oli etäinen, eikä kestänyt huoliani..pian opin sen, että en saa häneltä tukea ja mietin liikaa yksin asioita. En myöskään koskaan kertonut tunteistani hänelle, en uskaltanut.Toivottavasti tilanteesi on parempi.
Nyt -samanikäisen pojan äitinä- olen toivoakseni lämmin ja myötäelävö ja haluaisin varmasti tietää jos pojallani on ongelmia kanssani, kukaanhan ei ole täydellinen.
Ehkäpä käyt terapiassa? Mitäs jos esim.sinne tulostaisit alkuperäisen viestisi, joskus on helpompi näyttää asiat paperilla kuin kertoa, sitähän joskus menee vain "lukkoon".
Toinen vaihtoehto olisi kirjoittaa kirje vanhemmillesi, se kirjoituksesi täältä? Mitä voisi siitä tapahtua? En oikein usko, että suuttuisivat, jos tytär kirjoittaisi tunteistaan. Olisiko tämä mahdollista?
Sanoja joita sanoisin jos lapseni olisi samassa tilanteessa, mutta nämä ovat nyt sinulle:
Olet ihan hyvä ja ainutlaatuinen, koko maailmassa ei ole toista kaltaistasi. Olet hyvä vaikka olet masentunut, sehän kertoo myös sinun ihanasta herkkyydestäsi, joka on tärkeä ja arvostettava asia.
Saat olla masentunut, väsynyt ja äreäkin, kuitenkin olet ihan hyvä oma itsesi. Elämässä on vaikeita aikoja -masennustakin- ja olet vielä niin nuori, ettei sinulla ole paljoa elämänkokemusta. Vanhempana sitä oppii tuntemaan itsensä, tulee rankkoja aikoja ja sitä pärjää aikaisemmin opittujen asioiden avulla. Nyt potemasi masennus tulee varmasti auttamaan myöhemmin: kun jatkossa ehkä koet pieniä masennuksia, muistat miten koit aiemmin ja tunnet itseäsi ja omia reagointitapojasi.
Hyvä että seurustelet, olet kohta täysi-ikäinen ja ehkä jo muutatte yhteen. Seurustelusi on iso plussa sinulle ja uskon, että se on yksi suuri parannuslääke masennukseesi.
Opiskelustasi..Tuossa iässä ainakin itseni oli vaikea tietää tulevasta ammatistani, mutta jos vuosi on jo takana olet jo pitkällä. Vaikkei se olisi tulevaisuuden ammattisi, saat ainakin todistuksen ja ainahan -sen jälkeen- voit pyrkiä muualle opiskelemaan, kunhan ammattitoive hahmottuu.
Kiitos viesteistäsi taas kerran. :) Olen hyvin iloinen, että olet kirjoittanut minulle. :)
Asiat kieltämättä olisi helpompi kirjoittaa paperille, mutta sitten taas pelkään itsessäni sitä, että olen liian heikko kertomaan asioita kasvotusten. :/ Mulla on niin paljon pelkoja sisimmissäni, ettei kukaan voi uskoakkaan.
Käyn kyllä terapiassa, mutta olen sen vasta aloittanut. Siellä en vielä hirveen helposti pysty kertomaan asioita, vaikka tiedän, että he osaavat auttaa ja heillä on vaitiolovelvollisuus. Mutta en silti uskalla vielä kertoa kaikkea, toivottavasti joskus tulee se, että uskallan. :)
Mun suurin pelko on etten koskaan tuu parantumaan masennuksestani. Eilen päätin, että otan itseäni niskasta kiinni ja ajattelen asioita positiivisemmin ym. Toivottavasti tämä olisi oikea askel parempaan. :)
Olemme poikaystäväni kanssa suunnitelleet yhteenmuuttoa, muutan hänen luokseen heti kuin mahdollista. Viimeistään syksyllä, kun täytän 18, sanoivat vanhemmat mitä sanoivat.
Kihlattuni on parantanut elämääni aivan mielettömän paljon, ja tukenut mun päätöksiä ja asioita. Olen hyvin kiitollinen, että hän ymmärtää mua. :) Hän on itse käynyt aivan saman asian läpi, ja tietää milta musta tuntuu.. Tunnen olevani älyttömän onnekas. :)
Mutta vaikka tällähetkellä en arvosta äitiäni paljon yhtään, hän on mulle sentään ainoa äiti, enkä voi vanhempiani valita. Muistin häntä tuoreella aamukahvilla ja voileivillä äitienpäivän kunniaksi.. :) Sen verran häntä kumminkin arvostan äidillisyydessä, onhan hän kasvattanut minut tähän asti.. Eikä kukaan vanhempi ole täydellinen, toivon vain, että saan välini äitini kanssa kuntoon ennenkuin muutan pois.. :/ Se on nyt tavoitteena..
Tuossa yläpuolella onkin jo se todettu, että vanhempasi, erityisesti äitisi, tekee nyt sinua kohtaan mahdottoman väärin. Eli siitä ei sen enempää. Sen lisäksi, ettei teillä kotona ymmärretä tilannettasi eikä mitenkään osata kohdata sitä oikein, sinulle sanotaan asiota väärällä tavalla ja itseasiassa keskitytään vääriin asioihinkin.
Voi olla, etti vanhemmillasi ole tuon lisäksi kykyä kohdata vaikeaa asiaa, eli oman lapsen masennusta. Se saattaa tuntua myös jotenkin uskomattomalta, eli ehkä he ajattelevat, että tämä on ohimenevää laiskuutta, johon on puututtava ronskisti. Voi myös olla, että vanhempasi ajattelevat näin käyttäytymällä vahvistavan sinua, karaisevan. Itse olen kohdannut tätä "maailma on kova ja olemalla kova sinulle, annan sinulle eväät kohdata maailman". Maailma on kova välillä, se on totta, mutta vahvaksi voi kasvaa vain olemalla ensin heikko. Heikkoudessa ei ole mitään hävettävää, vaikka sen kokeminen voi olla tuskallisen vaikeaa.
Vanhempiaan ei voi valita, mutta muuten valinnat ovat sinun käsissäsi. On hyvä, että olet jaksanut koulussa, se on kuitenkin pitänyt sinua maailmansyrjässä kiinni. Nyt olisi hyvä mennä ammatinvalinnanohjaajalle mietiskelemään mikä ala olisi sinun juttusi. Masentuneena päätöksiä on vaikea tehdä, mutta olemalla osallisena jossain, pysyy paremmin kasassa. Jos sopivaa alaa ei vielä löydy, olisi todella hyvä, että löytyisi vaikkapa työharjoitteun mahdollisuuksia.
Toivon kuitenkin, että otat vastaan mahdollisuuden selviytyä masennuksestasi niin kokonaisena ja itsenäisenä ihmisenä kuin se on iässäsi ja tilanteessasi mahdollista. Siihen liittyen annan neuvon sinulle: älä perusta parantumistasi poikaystävääsi ja hänen tukeensa vaan jaa se hänen kanssaan ja hänen rinnallaan. Pointti on se, että selviydyt kokemuksistasi itse ja itsesi takia, poikaystäväsi on rinnallasi. Mutta hän ei saa aikaan paranemistasi eikä se johdu hänestä - selviydyt koska sinä olet arvokas ja sinä haluat mieleisesi elämän.
Tsemppiä, toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin.
Kiitos paljon. :) Ymmärsin toki viestisi.
Vaihdoin vähän nimimerkkiä, "äiti" olikin juuri rekisteröity jollekin..
Kuulostaa hyvältä, että sinulla on tulevaisuudensuunnitelmia ja kohta jo siis täysi-ikäinen.
Tuo allaoleva "aikuisen tyttären" kirjoitus oli erittäin hyvä, vanhempasi toimivat varmasti tavalla jonka luulevat olevan sinulle hyväksi, "karaistaen", muttei kuitenkaan ole. Myös minua on kasvatettu sillä tavalla.Oman lapsen paha olo/masennus voi olla liian vaikea kohdata.
Toivottavasti pystyt avautumaan pikkuhiljaa terapiassasi, vaikka nyt sinulle on vaikea puhua näistä asioista. Uskon, että se aika sinulle kuitenkin tulee, pikkuhiljaa opit luottamaan.
Pelkäät, ettei masennus mene ohi. Kyllä se ohi menee pikkuhiljaa, pienien/suurien ilojen ja onnistumisten kautta alat pikkuhiljaa muuttumaan -usko pois, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.
Kuuntele itseäsi ja "aikuisen tyttären" ehdotus ammatinvalinnanohjauksesta on sekin hyvä: et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka miettii opintojen mielekkyyttä ja ammatinvalinnanohjaaja osaa sinua toivottavasti siinä tukea parhaiten.
Iloa ja toivorikkaita ajatuksia päivääsi :)
Kiitos paljon. :) Olen saanut sinulta ja "aikuinen tytär":ltä hyviä ja mielenkiintoisia neuvija. :)
Kiitos teille siitä!
Kirjoittelehan aina välillä tänne ja kerro minulle ja "äipälle" mitä elämääsi kuuluu. Ja kerro toki lisää itsestäsikin, kirjoittaminen on ainakin minulle ollut aina hyvä tapa jäsentää ja pohtia asioita. Välillä sitä ei uskalla edes hiljaa mielessään tunnustaa itselleen sellaisia asioita, mitä kirjoittaessa huomaakin ajattelevansa tai tuntevansa.