Anteeksi, että vasta nyt ehdin kiireiltäni kommentoida minulle osoittamaasi viestiä, tuolla äiti-kertaa-kolme keskustelussa.
Hienoa, että Sinulla on nyt toimiva terapiasuhde – ja vaikka onkin murheellista ajatella kuinka monta vuotta olet kärsinyt, niin menneet ovat menneitä ja onnekasta on se, että olet vielä nuori ja edessä on pitkä, terveen aikuisen elämän : )
Olet oikeassa, että tarvitaan ”herääminen” – halu elää kuolemisen sijaan, mutta sanoisin, että heräämisiä tarvitaan paljon enemmän kuin yksi ennen kuin anorexia on voitettu. Halu elää kuolemisen sijaan ei pidä sisällään vielä muuta kuin sen ettei näännytä itseään hengiltä, mutta tähän kategoriaan mahtuu edelleen häiriintynyt mieli, joka sanoo; ”en kuitenkaan halua lihoa – en ainakaan normaalipainoiseksi, olen kaunis ja onnellinen laihana” – mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että potilas käyttää noin 24 tuntia vuorokaudessa syömisen ja liikkumisen suunniteluun pysytelläkseen edes vähän alipainoisena, eli anorexia on täysillä päällä. Toinen herääminen on heräämistä ajatukseen; ”en enää halua kitua, en enää halua miettiä koko ajan ruokaa, en enää jaksa tätä orjuutta” ... mutta valitettavasti tämäkään ei ole vielä paranemista, kuten omalta kohdaltasi hyvin tiedät, sillä pitkään oireiltuaan potilas ei enää osaa syödä eikä käyttäytyä normaalisti, vaan hyvin usein juuri tässä vaiheessa putoaa bulimisiin oireisiin; syö liikaa, joutuu paniikkiin ja ryhtyy keinotekoisesti tyhjentämään itseään, tai vähintäänkin potee jatkuvaa henkistä morkkista ja edelleenkin jatkuvasti suunnittelee syömisiään, sillä erotuksella aikaisempiin vaiheisiin, että kuvioon on tullut halu syödä, jopa liiallinen halu; himo - himo ahmia, jota tunnetta reunustaa sama tuttu ja pakkomielteinen laihuuden ihannointi. Vasta kolmas herääminen (vaihe jossa Sinä olet parhaillaan) on ratkaiseva askel: Kolmannessa ”heräämisessä” anorektikko tajuaa ettei pääse itse irti sairaudestaan. Hän tajuaa, että mieli on voimakkaampi kuin tahto ja häiriintynyt mieli vetää hänet väkisin (tahdosta riippumatta) syömishäiriöoireisiin. Kolmannessa heräämisessä ihminen hakeutuu ammattiauttajan luokse saadakseen apua psyykeen ongelmiin – ja tästä alkaa hidas, totaalinen paraneminen.
Syy miksi (siitä huolimatta, että olen samaa mieltä "heräämisen" tarpeellisuudesta) patistelen anorektikoita (tai lähinnä heidän vanhempiaan ohjaamaan lapsensa) jo varhaisessa vaiheessa tehokkaaseen psykiatriseen hoitoon, vaikka minkään tasoista heräämistä ei olisi ehtinyt vielä tapahtua, on se, että varhaisessa vaiheessa anorexiaa, heräämistä ei ole myöskään tapahtunut toiseen suuntaan, eli potilas ei ole tunnustanut itselleen olevansa sairas. Hän ei anorektisista ”rituaaleistaan” huolimatta tiedosta muuttuneensa terveestä sairaaksi ja näin ollen mieli voidaan (tämä on vain minun mielipiteeni) johdatella alitajunnan tasolla oikeille raiteille, ilman, että potilas ehtii välttämättä hyväksyä itseään anorektikkona, sanan hyväksyä tässä tapauksessa tarkoittaessa; antaa lupa, eli sairastunut, ei ole antanut itselleen lupaa olla anorektikko, vaikka oireet ovatkin päällä, hänen niitä tajuamatta. Kun lupa on annettu, silloin potilas on ottanut ison askeleen takapakkia, hän ei ainoastaan ole sairas, vaan hän on päättänyt olla sairas - hän tietoisesti valitsee sairauden. ”Äidin” tyttären kohdalla en usko vielä näin käyneen; tytär on vielä viattoman anorexian tilassa.
Laura, tie on kohdallasi ollut pitkä ja rankka, mutta uskon vakaasti, että Sinä paranet täysin : )
Hyvää viikonloppua!
Hienoa, että Sinulla on nyt toimiva terapiasuhde – ja vaikka onkin murheellista ajatella kuinka monta vuotta olet kärsinyt, niin menneet ovat menneitä ja onnekasta on se, että olet vielä nuori ja edessä on pitkä, terveen aikuisen elämän : )
Olet oikeassa, että tarvitaan ”herääminen” – halu elää kuolemisen sijaan, mutta sanoisin, että heräämisiä tarvitaan paljon enemmän kuin yksi ennen kuin anorexia on voitettu. Halu elää kuolemisen sijaan ei pidä sisällään vielä muuta kuin sen ettei näännytä itseään hengiltä, mutta tähän kategoriaan mahtuu edelleen häiriintynyt mieli, joka sanoo; ”en kuitenkaan halua lihoa – en ainakaan normaalipainoiseksi, olen kaunis ja onnellinen laihana” – mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että potilas käyttää noin 24 tuntia vuorokaudessa syömisen ja liikkumisen suunniteluun pysytelläkseen edes vähän alipainoisena, eli anorexia on täysillä päällä. Toinen herääminen on heräämistä ajatukseen; ”en enää halua kitua, en enää halua miettiä koko ajan ruokaa, en enää jaksa tätä orjuutta” ... mutta valitettavasti tämäkään ei ole vielä paranemista, kuten omalta kohdaltasi hyvin tiedät, sillä pitkään oireiltuaan potilas ei enää osaa syödä eikä käyttäytyä normaalisti, vaan hyvin usein juuri tässä vaiheessa putoaa bulimisiin oireisiin; syö liikaa, joutuu paniikkiin ja ryhtyy keinotekoisesti tyhjentämään itseään, tai vähintäänkin potee jatkuvaa henkistä morkkista ja edelleenkin jatkuvasti suunnittelee syömisiään, sillä erotuksella aikaisempiin vaiheisiin, että kuvioon on tullut halu syödä, jopa liiallinen halu; himo - himo ahmia, jota tunnetta reunustaa sama tuttu ja pakkomielteinen laihuuden ihannointi. Vasta kolmas herääminen (vaihe jossa Sinä olet parhaillaan) on ratkaiseva askel: Kolmannessa ”heräämisessä” anorektikko tajuaa ettei pääse itse irti sairaudestaan. Hän tajuaa, että mieli on voimakkaampi kuin tahto ja häiriintynyt mieli vetää hänet väkisin (tahdosta riippumatta) syömishäiriöoireisiin. Kolmannessa heräämisessä ihminen hakeutuu ammattiauttajan luokse saadakseen apua psyykeen ongelmiin – ja tästä alkaa hidas, totaalinen paraneminen.
Syy miksi (siitä huolimatta, että olen samaa mieltä "heräämisen" tarpeellisuudesta) patistelen anorektikoita (tai lähinnä heidän vanhempiaan ohjaamaan lapsensa) jo varhaisessa vaiheessa tehokkaaseen psykiatriseen hoitoon, vaikka minkään tasoista heräämistä ei olisi ehtinyt vielä tapahtua, on se, että varhaisessa vaiheessa anorexiaa, heräämistä ei ole myöskään tapahtunut toiseen suuntaan, eli potilas ei ole tunnustanut itselleen olevansa sairas. Hän ei anorektisista ”rituaaleistaan” huolimatta tiedosta muuttuneensa terveestä sairaaksi ja näin ollen mieli voidaan (tämä on vain minun mielipiteeni) johdatella alitajunnan tasolla oikeille raiteille, ilman, että potilas ehtii välttämättä hyväksyä itseään anorektikkona, sanan hyväksyä tässä tapauksessa tarkoittaessa; antaa lupa, eli sairastunut, ei ole antanut itselleen lupaa olla anorektikko, vaikka oireet ovatkin päällä, hänen niitä tajuamatta. Kun lupa on annettu, silloin potilas on ottanut ison askeleen takapakkia, hän ei ainoastaan ole sairas, vaan hän on päättänyt olla sairas - hän tietoisesti valitsee sairauden. ”Äidin” tyttären kohdalla en usko vielä näin käyneen; tytär on vielä viattoman anorexian tilassa.
Laura, tie on kohdallasi ollut pitkä ja rankka, mutta uskon vakaasti, että Sinä paranet täysin : )
Hyvää viikonloppua!
Vastaukset 1
Vanhimmat
kannustavasta viestistäsi! Uskon itsekin, että nyt olen vihdoin todellisen, kokonaisvaltaisen parantumisen tiellä;)
Kirjoituksistasi huomaa, että sinäkin olet paljon pohtinut anoreksiaa ja sen syitä ja seurauksia. Mielenkiintoista lukea, miten joku toinen anoreksiaa sairastanut asiat kokee. Aina voi oppia uutta ja laajentaa näkemyksiään. Tärkeintä on ehkä kuitenkin oppia oikea suhtautumistapa menneisiin. Siinä voi uusi näkökulma asiaan auttaa.
Minkätyyppisessä terapiassa sinä kävit? Kuinka pitkään?
Mietin sitä tilannetta, kun sairastuin 13 vuotiaana ja vaikka terapia alkoi melkein heti, en kokenut sen oikein auttavan silloin. Viha ja inho itseäni kohtaan oli niin suuri, etten tiedä olisiko sitä pystynyt mikään estämään/pidättämään.
Terapeutin olisi pitänyt selvästi ohjata tunne oikeaan kohteeseen tai keksiä sille muu kohde kuin minä itse. Mietin myös, että jos on koko ikänsä tottunut kohdentamaan vihan itseensä ja ruumiinkuva on pahasti häiriintynyt, kuten minulla, aikaa näiden asioiden korjaamiseen menee joka tapauksessa kauan.
Varmasti terapeutti tiesi nuo asiat, mutta hänellä ei ollut riittävästi taitoa saada ajatusmallejani ja käsityksiäni muuttumaan. Terapia kesti kuitenkin 3v. En tietenkään voi sanoa, ettei siitä ollut mitään apua, ehkä olisin kuollut ilman sitä. Ei voi tietää. En vaan koe sitä kovin merkityksellisenä vielä nytkään (erityisesti jos vertaan nyk. terapiaani).
Toisin sanoen, olen miettinyt, että onko joka tapauksessa "pakko" sairastaa kaikki mainitsemasi vaiheet 1-3, että voi täysin parantua? Ja kuinka suuresti HYVÄ terapia voi parantumista nopeuttaa vai voiko (jos ajatellaan lyhyen aikaa sairastaneita)?