Nyt huomasin mikä mielisairaaloita vaivaa. Netistä löydettyä:
"Ryhmäajattelu (groupthink). Ryhmän kiinteyden ja yhtenäisyyden säilyttämisestä tulee silloin tärkeämpää kuin työskentelyn ja tehtyjen päätösten kriittisestä arvioinnista. Ryhmäajattelu näkyy esimerkiksi siinä, että ryhmän jäsenet vaalivat illuusiota toimintansa virheettömyydestä ja omasta haavoittumattomuudestaan, ovat yltiöoptimistisia ja ottavat riskejä. Myös suhde muihin ryhmiin ja informaatioon vääristyy: muut ryhmät ovat tyhmiä, huonoja ja moraalisesti kelvottomia; ryhmä valikoi tarkkaan vastaanottamansa informaation säilyttääkseen kuvan omasta erinomaisuudestaan. Päätöksenteon kannalta ryhmäajattelun seuraukset voivat olla katastrofaalisia: päätöksenteon pohjana olevien vaihtoehtojen määrä on minimaalinen."
Psykiatri ei saa arvostella kolleegansa määrityksiä, vaikka aihetta olisi, muutoin hän joutuu epäsuosioon koko sairaalassa saaden mustamaalaajan leiman otsaansa. Psykiatrian lääkärit vaalivat illuusiota omasta erehtymättömyydestään väittämällä arvostelijoitaan hulluiksi, katkeriksi ja lapsellisiksi.
Haavoittumattomuuden illuusiota pidetään yllä sillä tavalla jolla "potilas" laitetaan hoitoon: Ensin tehdään tutkimusta tutkimuksen päälle niin kauan kunnes saadaan riittävästi "todistetta" mielisairaudesta, mikäli "potilas" väittää tutkimusvaiheessa avoimesti ja suoraan olevan kyse mielisairaalan juonittelusta hänet leimataan vainoharhaiseksi, jos taas sairaala huomaa pakkohoitopäätöksen tai muun pakkokeinon olevan omaan hyötyynsä (raha yms.) nähden liian vaikea tai riskialtis, sairaala voi peräytyä salaa ja kasvonsa säilyttäen sanoen vain "eihän tässä ole mitään toimenpidettä aiottukaan" vaikka onkin kärsitty joskus kirveleväkin tappio. "Potilas" saa todisteet psykiatrin juonittelusta vasta sitten kun se on myöhäistä eli kun sairaalan ovet menevät perässä kiinni tai ollaan matkalla hoitoon "pillit vinkuen".
Yltiöoptimismi ilmenee varsinkin nuorten lääkärien uskona alansa kykyyn tulla julkikuvansa vertaiseksi vaikka ne ihan samat vaikeudet (aiheettomat pakkohoidot ja sadistiset hoitomenetelmät ym.) ovat olleet vallitsevia koko lääketieteellisen psykiatrian historian ajan eikä mitään merkkejä paremmasta tulevaisuudesta ole. Yltiöoptimismia on myös uskomus terapian kykyyn parantaa vaikea aivovamma tai vajaaälyisyys (vai miksi heitä sitten ollaan terapiaan laittamassa?).
Mitähän riskinotto tarkoittaa tässä tapauksessa?
Muita ryhmiä varsinkin potilaita pidetään tyhminä, huonoina ja joskus myös moraalisesti kypsymättöminä. Ylipäätään sanan "hullu" sisältö on varsin negatiivinen vaikka sitä yritetäänkin peitellä kiertoilmaisuin "mielisairas", "mielenterveyskuntoutuja" yms. Psykiatrian arvostelijoita pidetään katkerina ja lapsellisina.
Informaatio valikoidaan tarkoin. Kun "potilaasta" aletaan kirjoittaa papereita "oirekuvaukset" on seulottu tarkoin luotettavilta tahoilta (toimenpiteen kannattajilta) saatujen lausuntojen mukaan ja psykologisten suomujen läpi värittyen. Pakkotoimenpiteen vastustajilta ei aina edes pyydetä lausuntoja tai ne selitellään parhain päin joskus tosi rankasti psykologisoiden. Mikäli tämäkään ei riitä, ne vain ohitetaan valheena koska joku toinen sanoo muuta (Mistä psykiatri huomaa että juuri hän on oikeasssa?). "Potilaan" sanat irroitetaan asiayhteydestään ja tulkitaan vain pelkkiä sanavalintoja, äänensävyä tai jotain muuta usein epäoleellista yksityiskohtaa kokonaisuus unohtaen jolloin viesti supistuu ja vääristyy pahoin muodostuen pakkotoimenpidettä puoltavaksi.
On varsin tavallista että psykiatrian käytäntöjä perustellaan sanoin "kun ei ole vaihtoehtoja" eli vaihtoehtojen määrä on minimissään eli vain yhdessä. Koululääketiede, niin kuin myös lääketieteellinen psykiatria, on aina vastustanut vaihtoehtoista lääkintää, muut psykiatrian haarat eivät saa verorahoja. Vuosisatoja sitten uskonnoillinen psykiatria kilpaili lääketieteellisen kanssa joutuen lopulta alakynteen. En nyt ota kantaa siihen pitäisikö vaihtoehdoille antaa verorahoin tukea, mutta eikö vaihtoehdottomuus ole kehityksen este?
"Ryhmäajattelu (groupthink). Ryhmän kiinteyden ja yhtenäisyyden säilyttämisestä tulee silloin tärkeämpää kuin työskentelyn ja tehtyjen päätösten kriittisestä arvioinnista. Ryhmäajattelu näkyy esimerkiksi siinä, että ryhmän jäsenet vaalivat illuusiota toimintansa virheettömyydestä ja omasta haavoittumattomuudestaan, ovat yltiöoptimistisia ja ottavat riskejä. Myös suhde muihin ryhmiin ja informaatioon vääristyy: muut ryhmät ovat tyhmiä, huonoja ja moraalisesti kelvottomia; ryhmä valikoi tarkkaan vastaanottamansa informaation säilyttääkseen kuvan omasta erinomaisuudestaan. Päätöksenteon kannalta ryhmäajattelun seuraukset voivat olla katastrofaalisia: päätöksenteon pohjana olevien vaihtoehtojen määrä on minimaalinen."
Psykiatri ei saa arvostella kolleegansa määrityksiä, vaikka aihetta olisi, muutoin hän joutuu epäsuosioon koko sairaalassa saaden mustamaalaajan leiman otsaansa. Psykiatrian lääkärit vaalivat illuusiota omasta erehtymättömyydestään väittämällä arvostelijoitaan hulluiksi, katkeriksi ja lapsellisiksi.
Haavoittumattomuuden illuusiota pidetään yllä sillä tavalla jolla "potilas" laitetaan hoitoon: Ensin tehdään tutkimusta tutkimuksen päälle niin kauan kunnes saadaan riittävästi "todistetta" mielisairaudesta, mikäli "potilas" väittää tutkimusvaiheessa avoimesti ja suoraan olevan kyse mielisairaalan juonittelusta hänet leimataan vainoharhaiseksi, jos taas sairaala huomaa pakkohoitopäätöksen tai muun pakkokeinon olevan omaan hyötyynsä (raha yms.) nähden liian vaikea tai riskialtis, sairaala voi peräytyä salaa ja kasvonsa säilyttäen sanoen vain "eihän tässä ole mitään toimenpidettä aiottukaan" vaikka onkin kärsitty joskus kirveleväkin tappio. "Potilas" saa todisteet psykiatrin juonittelusta vasta sitten kun se on myöhäistä eli kun sairaalan ovet menevät perässä kiinni tai ollaan matkalla hoitoon "pillit vinkuen".
Yltiöoptimismi ilmenee varsinkin nuorten lääkärien uskona alansa kykyyn tulla julkikuvansa vertaiseksi vaikka ne ihan samat vaikeudet (aiheettomat pakkohoidot ja sadistiset hoitomenetelmät ym.) ovat olleet vallitsevia koko lääketieteellisen psykiatrian historian ajan eikä mitään merkkejä paremmasta tulevaisuudesta ole. Yltiöoptimismia on myös uskomus terapian kykyyn parantaa vaikea aivovamma tai vajaaälyisyys (vai miksi heitä sitten ollaan terapiaan laittamassa?).
Mitähän riskinotto tarkoittaa tässä tapauksessa?
Muita ryhmiä varsinkin potilaita pidetään tyhminä, huonoina ja joskus myös moraalisesti kypsymättöminä. Ylipäätään sanan "hullu" sisältö on varsin negatiivinen vaikka sitä yritetäänkin peitellä kiertoilmaisuin "mielisairas", "mielenterveyskuntoutuja" yms. Psykiatrian arvostelijoita pidetään katkerina ja lapsellisina.
Informaatio valikoidaan tarkoin. Kun "potilaasta" aletaan kirjoittaa papereita "oirekuvaukset" on seulottu tarkoin luotettavilta tahoilta (toimenpiteen kannattajilta) saatujen lausuntojen mukaan ja psykologisten suomujen läpi värittyen. Pakkotoimenpiteen vastustajilta ei aina edes pyydetä lausuntoja tai ne selitellään parhain päin joskus tosi rankasti psykologisoiden. Mikäli tämäkään ei riitä, ne vain ohitetaan valheena koska joku toinen sanoo muuta (Mistä psykiatri huomaa että juuri hän on oikeasssa?). "Potilaan" sanat irroitetaan asiayhteydestään ja tulkitaan vain pelkkiä sanavalintoja, äänensävyä tai jotain muuta usein epäoleellista yksityiskohtaa kokonaisuus unohtaen jolloin viesti supistuu ja vääristyy pahoin muodostuen pakkotoimenpidettä puoltavaksi.
On varsin tavallista että psykiatrian käytäntöjä perustellaan sanoin "kun ei ole vaihtoehtoja" eli vaihtoehtojen määrä on minimissään eli vain yhdessä. Koululääketiede, niin kuin myös lääketieteellinen psykiatria, on aina vastustanut vaihtoehtoista lääkintää, muut psykiatrian haarat eivät saa verorahoja. Vuosisatoja sitten uskonnoillinen psykiatria kilpaili lääketieteellisen kanssa joutuen lopulta alakynteen. En nyt ota kantaa siihen pitäisikö vaihtoehdoille antaa verorahoin tukea, mutta eikö vaihtoehdottomuus ole kehityksen este?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ryhmäajattelusta poikkeaminen toisi työpaikalla muutoksen työpaikan sisäisiin hierarkisiin suhteisiin? Ei kukaan halua tosissaan riitoihin työtovereidensa kanssa.
Tämä opastaa samalla potilaita eteenpäin elämässä, tuo esiin kuka on kuka, valmentaa tulevaisuuteen, vaikkapa tulevaisuuden asumisjärjestelyihin tai sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden potilaiden kanssa, jotka eivät välttämättä ole ollenkaan samalla aaltopituudella, voivat huonosti, eihän sairaalassa olla hyvinvoivina.
Tämä tällainen potilaan "pään yli" miettiminen ja toimiminen ja arvioiminen vain saattaa olla kohtalokasta myös muille. Otetaan esimerkiksi metrosurma, jossa hoitoon oli haluttu hakeutua, mutta sitä ei ollut tarjolla.
Selventäisin vielä että ryhmäajattelulla tarkoitetaan jonkun/joidenkin oikeassa olemisen itsetarkoituksellisuuteen. Miksi pitää yllä kallista mielisairaalaa verovaroin jos se on vain yhden ammattiryhmän yhden oppikunnan oikeassaolemisen (pätemisen) näyttämö?
"Ryhmäajattelusta poikkeaminen toisi työpaikalla muutoksen työpaikan sisäisiin hierarkisiin suhteisiin?"
En tarkoittanut sitä että mielisairaaloissa pitäisi luopua kaikista säännöistä ja hierarkiasta (ne pitävät yllä järjestystä) vaan että myös psykiatrien pitäisi myöntää virheensä kun siihen on aihetta JA lääkärien rajaton haavoittumaton valta-asema ei saisi olla mikään sairaalan kuningasajatus vaan sääntöjen pitäisi olla niin henkilökunnan kuin potilaittenkin yläpuolella.
En tarkoittanut myöskään että potilas olisi aina oikeassa, kukaan ei ole erehtymätön paitsi kaikkitietäjä omasta mielestään.
"Ei kukaan halua tosissaan riitoihin työtovereidensa kanssa."
Mielisairaaloitten kritiikinsietokyvyttömyys on todellakin valitettava tosiasia. En pidä väittelyä minään itseisarvona vaan keinona etsiä totuutta. Ryhmäajattelu estää psykiatria suhtautumasta kriittisesti käytännön hoitomenetelmiin mikä on omiaan estämään alan kehitystä kun toisinajattelijat nujerretaan.
Niin se vain on, että ihmiseen täytyy tutustua ensin, jotta voidaan tietää, mitä hänellä itsellään on mielessä. Hänen (tutustujan) oma psyykkinen tila paljatuu myös tällä tavalla, yleensä. On kuitenkin yhteiskunnan, läheisten ja ihmisen itsensä kannalta mielestäni hyvä, ettei yksilön omia oikeuksia koskaan lähdetä loukkaamaan.
Mikä oikeuttaa terveydenhuoltoa tekemään muita koskevia päätöksiä yleensäkään? Eivätkö he tällöin asetu myös hyväksikäytettävään asemaan?
Mietin vain, että jos joku vaikkapa valehtelee itselleen sairauden ja alkaa tekemään jotain graduaa tai muuten tekemään jotain omia tutkimuksiaan jossain kuntoutumiskodeissa käyttäen otoksenaan tapaamiaan, kaltaisiaan ihmisiä, hänet kyllä julistetaan sairaaksi, mutta tuomitaanko häntä tästä asiasta silloin? Hänhän on periaatteessa suuruudenhullu, mutta ei häntä tästä sakoteta, kysymyksessähän on sairaus, joka parantuu.
Oikealla lääkityksellä, oikealla hoidolla