pienten lasten murhaamisesta tämän päivän numerossaan. Mitä mieltä olette raskaudenkeskeytyksestä. Kuulemma terapia auttaa
tunnontuskaan.
tunnontuskaan.
HS kirjoitti myönteiseen sävyyn
Downsyndrooma
81555
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen raskaana, ja meille oli alusta lähtien selvää, ettei keskeytystä tehdä missään tapauksessa. Tiedän parikin tapausta, joiden kohdalla kehitysvammaisuutta on pidetty varmana asiana, ja syntynyt lapsi onkin ollut terve. Ja erityiskoulussa työskennelleenä tiedän, että kehitysvammaisestakin lapsesta voi olla paljon iloa.
Mielestäni Helsingin sanomilta oli mauton veto kirjoittaa moisesta aiheesta juuri äitienpäivänä. Olisivat julkaisseet jutun esimerkiksi ensi viikon numerossa.
aborttiin, koska lapsi ei missään tapauksessa olisi elinkelpoinen. Isäni syntyi terveenä, ainoa lapsi.
http://www.silikonitieto.net/artikkeli_haku.phtml?arID=794&ID=24
tehdään yleensä siten, että vauva surmataan myrkkypistoksella äidin kohtuun. Äiti, joka jo tuntee sikiön liikkeet, tietää millon se kuolee. Sen jälkeen äidille annetaan supistuksia aiheuttavaa lääkkeitä ja hän synnyttää normaalisti alakautta kuolleen lapsensa useiden tuntien tuskien jälkeen. Siinä ajassa ehtii hyvin katua aborttia. Kukaan ei liene selvinnyt ilman vakavia psyykkisiä vammoja myöhäisraskauden keskeytyksestä.
Kätilö antoi ohjeet että lasta täytyy hoitaa niin että hän kuolee, kun oli lievä epämuodostuma paikassa jossa se aiheutti erään aistin vajaa toimintaa. Näin 194o-luvulla sodan jälkeen. Mutta eihän kristitty äiti tuollaisia puheita uskonut antoi vain kipakat moitteet kätilölle. Lapsi kehittyi täysin normaalisti ja on tänä päivänä erittäin elinvoimainen ja sosiaalinen yksilö
On kova paikka äidille, isällekin, tietää odottavansa enemmän tai vähemmän kehitysvammaista tai pahasti epämuodostunutta lasta.
Terapiaa siinä vanhemmat usein tarvitsevat, synnytti äiti lapsensa tai ei. Sillä kyllä se kriisi on, että saa lapsen, joka ehkä tarvitsee lopun ikänsä hoitoa eikä pärjää koskaan omin avuin. Toiset sopeutuvat paremmin kuin toiset tilanteeseen mihin hyvänsä, myös pahasti vammaisen lapsen saamiseen.
Niin kauan kuin asia ei ole omakohtainen, voi vannoa, että "minä en ikinä" - ja samalla uskoa, että Jumala ei voi koskaan antaa itsen kaltaiselle kiltille ja kunnolliselle ihmiselle kehitysvammasta lasta ja ettei sellainen voi koskaan tulla omalle kohdalle. Mutta entä jos tuleekin?
Tulee vuosikymmenten takaa mieleeni eräs uskovainen perhe, jossa suurin osa perheen kahdeksasta lapsasta oli kehitysvammaisia, jonkin perinnöllisen sairauden seurauksena.
Ehkä siinäkin tilanteessa olisi voinut tehdä muutakin kuin synnyttää puolen tusinaa kehitysvammaista lasta samaan perheeseen? Nämä vanhemmat eivät kuitenkaan nähneet vaihtoehtoja.
keveimmän vaihtoehdon. Ainakin pitkää iankaikkisuutta ajatellen.
Luin vuosia sitten tutkimuksen aiheesta. KO tutkimuksessa kysyttiin, miten kehitysvammaisen äiti suhtautuisi mahdolliseen toisen lapsen kehitysvammaisen lapsen synnyttämiseen. Osa äideistä oli epäröivällä kannalla, toisten mielestä alkukriisistä selviytymisen jälkeen perhe oli "asettautunut uomiinsa" ja kehitysvammaisen lapsen vanhemmat kokivat, ettei kehitysvammaisuus sinänsä vaikuta millään tavoin siihen kuinka kiintymyssuhteet perheessä muodostuvat.
Useita vammaislapsia hoitava äiti joutuu varmasti koville ja tarvitsisi nykyistä enemmän apua arkipäiväänsä. Eräässä päivälehdessä oli taannoin kirjoitus perheestä, jonka lapsista ainakin viisi oli kehitysvammaisia.
Asia on vaikea eikä näin ulkopuolelta voi oikein mitään sanoa, se vain, että elämä itsessään on pyhä ja vammainen lapsi on perheensä jäsenenä yhtä arvokas kuin muutkin ja voi jopa tuoda tullessaan arvomuutoksia oikeaan suuntaan. Muistan elävästi kehitysvammahuollon konferenssissa erään äidin puhuneen juuri tästä; hänen mielestään heidän perheensä arvot ja sen myötä arkipäivä tuli iloisemmaksi kehitysvammaisen lapsen syntymän myötä.