(koko tarina)
Ilta alkoi hämärtyä. Aurinko oli alkanut jo laskeutua. Mä katsoin oikealle, pelkkää metsää.
Mä katsoin vasemmalle, pelkkää metsää.
Mä katsoin eteeni -pelkkää metsää. Takanakin oli
vain metsää, enkä mä ollut nähnyt mitään muuta kuin kuusia ja mäntyjä moneen päivään.
Siiri erityisesti nautti näkymästä -tai niin mä ainakin päättelin sen veikeästä virnistyksestä.
Marko, Siirin isoveli oli se paha, jonka takia tässä oltiin. Mä tietenkin olin lähtenyt vain
Siirin takia -älä väitäkään, että minkään muun!
Mua ei metsä kiehtonut! Mä olin city-tyttö henkeen ja vereen. Kyllähän Siirikin sen tiesi ja oli houkutellut mut mukaan sillä perustein, että mun ei tarvitsisi pyöriä kokoajan samoissa kuvoissa ja että mun äiti ja isä saisi asiansa sovittua rauhassa. Niillä oli paljon ongelmia ja mun pikkusysteri, Kati, soitteli kokoajan mun puhelimeen raportoidakseen tilannetta. Viimeksi
mun puhelin oli pirahtanut aamulla kahdeksalta
ja Kati oli ilmoittanut lähtevänsä kohta kouluun ja että koko eilinen ilta oli mennyt valvoessa, kuunnellessa vanhusten riitaa.
"Olisithan sä voinut mennä jollekin kaverille"
Mä olin ehdottanut tyynesti vaikka tiesin ettei Kati ollut todellakaan kenenkään suosiossa.
Se oli koulukiusattu -näkihän sen.
Se tuli kotiin yleensä tunnin myöhässä ja sanoi syyksi että oli juuttunut ruuhkaan. Arvaa vain, menikö läpi?! Mä olin nähnyt sen selässä ja käsivarsissa mustelmia. Sen pipo oli jatkuvasti hukassa ja se tuli kotiin flunssaisena.
Joskus sen repusta putkahti esiin pieni lappu jossa luki jotain tämän tyyppistä: "Kati, sä oot sika. Mä tapan sut!" Hah -tyypillistä ala-astelaisten puhetta. En tietenkään meinainnut, ettenkö olisi välittänyt.
Herranen aika -Katihan oli mun pikkusiskoni!
Mä rutistin kädessäni siltä saatua avaimenperää ja huokaisin raskaasti. Mitenhän Kati todellisuudessa pärjäsi ilman mua? Mä olin ollut sille aina se tukipylväs ja rohkea isosisko, joka
tuli koululle pitämään nimettömänä aamunavauksen
koulukiusaamisesta. Nyt herää sulla kysymys,
eikö Kati-raukalla ole oikeita vanhempia? On sillä -mutta ne on liian sokeita nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa.
Siiri ojensi mulle kuksan ja kaatoi siihen höyryävää kahvia. En viitsinyt vaivautua sanomaan sille, etten ollut koskaan ollut kahvin ystävä.
Marko kippasi pienestä kupista muutaman sokeripalasen kahvini sekaan.
Se virnisti ja mutisi jotain säästä ja että pitäisi jäädä yöksi tähän.
Mä silitin koiranmuotoista avaimenperää etusormellani ja kuvittelin sen Katiksi.
Me oltiin aina oltu niin läheisiä!
Siiri mutisi jotain veljelleen ja mä arvasin, että se valitti siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen heidän minulle järjestämästään retkestä. Markon 17-vuotiaalle tyypillinen matala ääni tokaisi ymmärtäväisesti, että
"Katrilla on nyt vaikeaa.Koitetaan ymmärtää sitä."
Ei mulla ollut vaikeaa! Katilla oli vaikeaa ja äidillä ja isällä! Se tässä mua niin ärsyttikin, että tässä sitä vain istuttiin keskellä korpea
tekemättä mitään asioiden hyväksi.
Pienen teko-hymyn saattelemana mä kömmin telttaan ja suoraan omalle pedilleni. Kuulin heiveröisen unen läpi miten Siiri tuli nukkumaan pian jälkeeni ja Marko soitteli nuotiolla kitaraa. Noin kolmelta yöllä mä heräsin rasahdukseen ulkoa. Luulin että Marko oli vielä valveilla, mutta noustessani istumaan mä tajusin, että se nukkui sikeässä unessa paikallaan.
Teltan seinää vasten heijastui ihmisen varjo joka seisoi nuotio-paikan vieressä. Mä pujahdin peiton alle ja päätin etten nähnyt mitään... mutta kamalat ajatukset eivät päästäneet mua nukkumaan.
Jossain vaiheessa mä kuitenkin nukahdin haluamatta ottaa hiippailijasta selvää.
"Kuka hemmetti on käynyt täällä?!"
Markon karjunta herätti mut. Kun raahauduin katsomaan, se seisoi kädet lanteilla nuotion vieressä. Varsin pienet, nokiset kengän-jäljet kiersivät eksyneen oloisina ympäri leiriä.
Mun sisälläni vihlaisi.
"Ne on lapsen kengän-jäljet." Mä tiesin ja Siiri nyökytteli samaa toistellen.
"Mutta mitä lapsi tekisi keskellä metsää? Lähin tie on yli kahdeksan kilometrin päässä!"
"Jos se penska on eksynyt?" Marko ehdotti, mutta meidän tyttöjen mielestä se ei voinut olla mahdollista.
"Kuuliko kukaan teistä mitään ääniä yöllä?"
Siiri pudisti päätään, mä nostin vähän tökerön näköisenä käteni ylös.
"Mä kuulin aika kovankin äänen... ihme ettette
te heränneet."
Marko naurahti,
"Hyvä vitsi. Mä olen tosi herkkä-uninen!"
"Eipä siltä paljon vaikuttanut..."
Mä mutisin ja oikea käsi harhaili vaistomaisesti
tunnustelemaan, oliko koira-avaimenperä siellä...
Ja se ei ollut.
Aamiainen me syötiin vähän hermostuneina kaikki. Sen jälkeen me lähdettiin kulkemaan eteenpäin.
Meillä ei ollut varsinaista päämäärää, mutta
me olimme vähän lapsellisesti ajatelleet, että jatkamme niin kauas, kuin metsää riittää ja jos tulee vastaan vaikkapa joku kaupunki -tulemme bussilla pois. Mä yritin unohtaa öiset äänet ja kadonneen avaimenperän juttelemalla Siirin kanssa siitä, mitä tekisimme seuraavalla syyslomalla.
"Silloin tehdään mitä sä haluat!"
Siiri julisti hymyillen,
"Kierretään vaikka kaikki Suomen kaupungit läpi!"
Mä nyökkäsin. Kyllähän se hauskempaa olisi kuin
rämpiä sukat märkinä tässä haisevassa metsässä!
Pahimmassa tapauksessa kävisi niin että meidät ammuttaisiin hirvinä. Markon mielestä sellaista ei voinut tapahtua -ajatus oli mahdoton.
Mut kuulemma erotti hirvestä varsin selkeästi mun
kirkkaanpunaisen takkini ansiosta. Siiri taas piti niin älytöntä meteliä että hirvi kalpeni rinnalla. Siiri -moottori-turpa.
Iltapäivällä mun puhelin alkoi soida ja näytössä luki tuttuun tapaan "Kati soittaa".
Olin juuri vastaamassa kun puhelin sammui. Ei ollut kenttää.
Mä lausuin muutaman vähän vähemmän kauniin sanan
ja annoin erään hongan kuulla kunniansa.
"Ei se sulle vastaa, et sä siitä riitely-kaveria
saa." Siiri tokaisi ja mä kaduin heti sanojani.
En mä riitely-kaveria halunnutkaan, mutta kieltämättä oli typerää puhua puille.
Yöksi me leiriydyttiin pienelle metsä-aukealle joen rantaan.
"Osaatko sanoa mitkä joki tämä on?" Marko kysyi
ja musta se kuulosti vähän yhdeltä meidän koulun
maikalta.
"En mä tiedä, oiskohan Neva."
Marko alkoi nauramaan ja jätti mut yksinäni. Ilmeisestikin vastaus oli väärin.
Mä kävelin paljain jaloin pitkin ranta-viivaa vaikka ei enää niin lämmin ollutkaan.
Mua alkoi naurattaa koko tilanteen hulluus ja heitin takinkin pois. Pistin juoksuksi ja hypin ja pompin -nauroin ja loikin.
Puiden välistä mä näin miten Siiri keräsi jossain vähän kauempana polttopuita.
Mun paljaat varpaani menivät aivan hiekkaisiksi ja mutaisiksi! Virutin ne nopeasti vedessä ja vetäisin äkkiä villasukat jalkaan. Ajattelin hakea myös takkini ja kun nostin sen... näin koskemattomaan hiekkaan puoliksi uponneen avaimenperäni. Enää en voinut erehtyä
-joku yritti viestittää minulle jotain.
"Siiri!Siiri!" Mä huusin hengästyneenä ja kompuroin omiin jalkoihini.
"Siiri!"
"Mikä on hätänä?" Asian omainen kääntyi minuun
päin ja hänen suunsa loksahti auki.
"Onko kaikki kunnossa? Onko Markolle sattunut jotain?"
"Ei ole!" Sanoin nopeasti ja heittäydyin ystäväni kaulaan.
"Mä olen tulossa hulluksi!"
"No se ei nyt ole uutta -kerro kaikki."
Me istuttiin alas kaatuneen puun rungon päälle ja aloitin kertomisen vapisevalla äänellä.
Siiri kuunteli silmääkään räpäyttämättä, keskeyttämättä loppuun saakka.
"Oletko varma että avaimenperä on sama?"
Nyökäytin vaisusti päätäni.
"Voisiko asia olla niin että... että Kati olisi täällä?"
"Ei." Sanoin ja huokaisin.
"Sano mulle, että mä olen vain kuvitellut kaiken."
"Sä olet kuvitellut kaiken." Siiri sanoi virnistäen. Mä olin tyytyväinen sen sanoihin, mutta mä tiesin, ettei se muuttaisi mitään.
Koko illan mä yritin saada Katiin yhteyttä, mutta puhelin ei suostunut toimimaan. Kaikki rohkeuteni
keräten mä talsin rantaan. Avaroilla paikoillahan oli eniten kenttää, vai?
Varoin astumasta siihen kohtaan mistä avaimenperä oli löytynyt. Aivan kuin mä olisin pelännyt että maa olisi imaissut mut hetkellä millä hyvänsä!
Laskin hiljaa kuulokkeen korvalleni -odotin.
Ei kuulunut mitään, kunnes sitten...
"Kati puhelimessa." Kuului yllättävästi langan toisesta päästä.
"Kati, hei! Täällä on Katri!" Mä huudahdin iloisena.
"Anteeksi?" Systerin ääni kuului,
"Mä en saa selvää... kuka siellä on?"
"Anna äidille!" Mä huusin täyttä kurkkua,
"Anna se puhelin äidille tai isälle nyt HETI!"
"Onko tää pilaa?" Kati lähes kuiskasi ja mä erotin vaimeat huudot taustalta. Jo niistä mä tajusin, ettei kaikki ollut kohdallaan.
"Mulla on sua ikävä ja mä lupaan tulla niin pian kuin mä voin."
Sitten mä suljin puhelimen.
Seuraavan yön mä valvoin. Mä mietin mun elämää ja kaikkea, mitä mun elämä sai aikaan.
Mä löysin pian vain negatiivisiä puolia -mä en
voinut tukea mun perhettä. Vaikka mä olinkin lapsi vielä, mä tajusin että mun olisi pitänyt olla kotona.
Joskus viiden aikoihin ulkoa kuului rasahdus.
Mä hätkähdin ja yritin ravistella Siiriä hereille.
Se ei herännyt -mutisi vain jotain ja käänsi kylkeä. Markokaan ei herännyt -hah, muka niin
"herkkä-uninen" kun oli!
Mä olin näkevinäni sen tyynyn alla puoliksi juodun viinapullon. Mun luottamukseni siihen varisi...
Siispä mun piti ottaa asioista itse selvää! Kuului
toinenkin rasahdus ja mä avasin hiljaa teltan oven. Kurkistin sen raosta ja kesti hetken, ennen kuin silmät tottuivat hämärään.
"Kuka siellä on...?" Mä kuiskasin mutta järki sanoi, ettei siellä voinut olla ketään.
Kömmin ulos ja viereisestä puusta lintuparvi pyrähti lentoon. Säikähdin sitä ja kiljaisin samalla huitaisten käsilläni ilmaa.
Äkkiä näin pienen lapsen hahmon kaukana edessäni.
Se ei seisonut maalla. Ei -se leijui veden yllä...
Ja mä tunnistin sen Katiksi.
Sen jälkeen mua ei enää pidätellyt mikään. Tästä "huvi-retkestä" piti tulla loppu! Mä halusin pois!
Mä juoksin telttaan ja revin Siirin istuvaan asentoon. Se heräsi haukotellen.
"Mikä hätänä?"
"Meidän täytyy lähteä täältä! Meidän täytyy mennä!"
Siiri tuijotti mua hölmistyneenä, mutta sanaakaan
sanomatta se nousi ylös ja alkoi kasata makuu-pussiaan. Markokin heräsi ja sanoin sillekin,että haluan lähteä.
"Nyt on yö, Katri! Ei me nyt voida mihinkään lähteä! Anna mun nukkua..."
"Ei!" Siiri karjaisi ja vetaisi tyynyn veljensä pään alta.
"Jos Katri haluaa lähteä, hän saa mennä. Minä menen hänen mukaansa -jää sinä tänne jos haluat."
"Mikä teitä naisia oikein vaivaa?!"
Markus nappasi kamansa.
"Okei -kasatkaa teltta."
Siiri kietoi kätensä mun ympärille.
"Muakin pelottaa se sun avaimenperäs..."
Aamulla me oltiin jo vähän lähempänä kaupunkia.
Marko ei ollut sanonut mulle mitään koko matkan aikana. Siirikin oli ollut vaitonainen ja kyllähän mä sen ymmärsin, että ne olis halunnu jatkaa telttailua. Mua nolotti, mutta en mä voinut kieltää ettenkö olisi ollut helpottunut.
Kun ensimmäinen autotie tuli vastaan, mä pystyin lähettämään kotiin viestin, että olin tulossa.
Kun mä sitten pian seisoin kamoineni kotioven takana, mä olisin voinut purskahtaa itkuun.
Heti kun painoin sormellani ovikelloa,äiti ryntäsi avaamaan ja hetkeä myöhemmin mä tajusin halaavani sitä. Isääkin mä halasin ja viimeisenä Katia. Se rutisti mua lujaa -niin lujaa kuin 11-vuotiaan voimillaan pystyi. Se vei mut huoneeseensa ja mä tajusin, että se halusi puhua.
"Mä näin viime yönä kummallista unta." Se kuiskasi kun me istuttiin sen sängyllä.
Mun sisälläni hätkähti.
"Sä olit siinä. Sä seisoit mun sänkyni vieressä."
Mä olin hiljaa hetken, kunnes mä taas sain sanan suustani.
"Mäkin näin susta unta... sä leijuit ilmassa."
"Ja sä sanoit mulle, ettei ole hätää... mä tiesin heti, että sä tulet kotiin..."
Mun sisimpääni vihlaisi. Mä en voinut uskoa tätä todeksi!
"Miten sä selität sen avaimenperän?"
"Minkä?" Kati hämmästyi,
"Meinaatko sä sitä jonka mä pudotin eilen rannalle? Kertoiko äiti?"
"Hetkonen!" Mä huudahdin ja pomppasin seisomaan.
Mä olin juuri alkamassa jo selittämään juttua omasta avaimenperästäni, kun tajusin, miten typerältä se ehkä systeristä kuulostais.
Mä istahdin takas sängylle ja otin Katin käden omaani.
"Miten sulla menee? Onko sua kiusattu? Olisiko mun pitänyt olla täällä...?"
Kati oli hiljaa ja mä näin miten sen poskelle vierähti kyynel. Se ei vastannut.
"Eroaako äiti ja isä?" Mä kysyin sitten. Sisko
katsoi edelleen muualle ja nyökkäsi päätään.
Äkkiä Kati tarrautui muhun kuin joku pieni kissanpentu ja itki ja nyyhkytti.
"Kyllä kaikki selviää." Mä lupasin
-ja mä todella tarkoitin sitä.
Muutaman kuukauden päästä mä saatoin Katin sen uuteen kouluun. Me oltiin muutettu äidin kanssa uudelle paikkakunnalle. Isä asui vanhassa kodissa.
Olin saanut Katin tajuamaan, että näin kaikki oli paremmin ja se voisi aloittaa kokonaan uuden
elämän. Ehkä koulussakin alkaisi mennä paremmin!
"Hyvää koulupäivää!" Mä toivotin ja Kati vilkutti mulle samalla kun lähti kulkemaan kauemmas.
Kun mä käännyin, mä näin äidin hymyilevät kasvot.
Mä toivoin, että jossain isäkin hymyili. Ja Kati.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kommentteja!=D
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Ilta alkoi hämärtyä. Aurinko oli alkanut jo laskeutua. Mä katsoin oikealle, pelkkää metsää.
Mä katsoin vasemmalle, pelkkää metsää.
Mä katsoin eteeni -pelkkää metsää. Takanakin oli
vain metsää, enkä mä ollut nähnyt mitään muuta kuin kuusia ja mäntyjä moneen päivään.
Siiri erityisesti nautti näkymästä -tai niin mä ainakin päättelin sen veikeästä virnistyksestä.
Marko, Siirin isoveli oli se paha, jonka takia tässä oltiin. Mä tietenkin olin lähtenyt vain
Siirin takia -älä väitäkään, että minkään muun!
Mua ei metsä kiehtonut! Mä olin city-tyttö henkeen ja vereen. Kyllähän Siirikin sen tiesi ja oli houkutellut mut mukaan sillä perustein, että mun ei tarvitsisi pyöriä kokoajan samoissa kuvoissa ja että mun äiti ja isä saisi asiansa sovittua rauhassa. Niillä oli paljon ongelmia ja mun pikkusysteri, Kati, soitteli kokoajan mun puhelimeen raportoidakseen tilannetta. Viimeksi
mun puhelin oli pirahtanut aamulla kahdeksalta
ja Kati oli ilmoittanut lähtevänsä kohta kouluun ja että koko eilinen ilta oli mennyt valvoessa, kuunnellessa vanhusten riitaa.
"Olisithan sä voinut mennä jollekin kaverille"
Mä olin ehdottanut tyynesti vaikka tiesin ettei Kati ollut todellakaan kenenkään suosiossa.
Se oli koulukiusattu -näkihän sen.
Se tuli kotiin yleensä tunnin myöhässä ja sanoi syyksi että oli juuttunut ruuhkaan. Arvaa vain, menikö läpi?! Mä olin nähnyt sen selässä ja käsivarsissa mustelmia. Sen pipo oli jatkuvasti hukassa ja se tuli kotiin flunssaisena.
Joskus sen repusta putkahti esiin pieni lappu jossa luki jotain tämän tyyppistä: "Kati, sä oot sika. Mä tapan sut!" Hah -tyypillistä ala-astelaisten puhetta. En tietenkään meinainnut, ettenkö olisi välittänyt.
Herranen aika -Katihan oli mun pikkusiskoni!
Mä rutistin kädessäni siltä saatua avaimenperää ja huokaisin raskaasti. Mitenhän Kati todellisuudessa pärjäsi ilman mua? Mä olin ollut sille aina se tukipylväs ja rohkea isosisko, joka
tuli koululle pitämään nimettömänä aamunavauksen
koulukiusaamisesta. Nyt herää sulla kysymys,
eikö Kati-raukalla ole oikeita vanhempia? On sillä -mutta ne on liian sokeita nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa.
Siiri ojensi mulle kuksan ja kaatoi siihen höyryävää kahvia. En viitsinyt vaivautua sanomaan sille, etten ollut koskaan ollut kahvin ystävä.
Marko kippasi pienestä kupista muutaman sokeripalasen kahvini sekaan.
Se virnisti ja mutisi jotain säästä ja että pitäisi jäädä yöksi tähän.
Mä silitin koiranmuotoista avaimenperää etusormellani ja kuvittelin sen Katiksi.
Me oltiin aina oltu niin läheisiä!
Siiri mutisi jotain veljelleen ja mä arvasin, että se valitti siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen heidän minulle järjestämästään retkestä. Markon 17-vuotiaalle tyypillinen matala ääni tokaisi ymmärtäväisesti, että
"Katrilla on nyt vaikeaa.Koitetaan ymmärtää sitä."
Ei mulla ollut vaikeaa! Katilla oli vaikeaa ja äidillä ja isällä! Se tässä mua niin ärsyttikin, että tässä sitä vain istuttiin keskellä korpea
tekemättä mitään asioiden hyväksi.
Pienen teko-hymyn saattelemana mä kömmin telttaan ja suoraan omalle pedilleni. Kuulin heiveröisen unen läpi miten Siiri tuli nukkumaan pian jälkeeni ja Marko soitteli nuotiolla kitaraa. Noin kolmelta yöllä mä heräsin rasahdukseen ulkoa. Luulin että Marko oli vielä valveilla, mutta noustessani istumaan mä tajusin, että se nukkui sikeässä unessa paikallaan.
Teltan seinää vasten heijastui ihmisen varjo joka seisoi nuotio-paikan vieressä. Mä pujahdin peiton alle ja päätin etten nähnyt mitään... mutta kamalat ajatukset eivät päästäneet mua nukkumaan.
Jossain vaiheessa mä kuitenkin nukahdin haluamatta ottaa hiippailijasta selvää.
"Kuka hemmetti on käynyt täällä?!"
Markon karjunta herätti mut. Kun raahauduin katsomaan, se seisoi kädet lanteilla nuotion vieressä. Varsin pienet, nokiset kengän-jäljet kiersivät eksyneen oloisina ympäri leiriä.
Mun sisälläni vihlaisi.
"Ne on lapsen kengän-jäljet." Mä tiesin ja Siiri nyökytteli samaa toistellen.
"Mutta mitä lapsi tekisi keskellä metsää? Lähin tie on yli kahdeksan kilometrin päässä!"
"Jos se penska on eksynyt?" Marko ehdotti, mutta meidän tyttöjen mielestä se ei voinut olla mahdollista.
"Kuuliko kukaan teistä mitään ääniä yöllä?"
Siiri pudisti päätään, mä nostin vähän tökerön näköisenä käteni ylös.
"Mä kuulin aika kovankin äänen... ihme ettette
te heränneet."
Marko naurahti,
"Hyvä vitsi. Mä olen tosi herkkä-uninen!"
"Eipä siltä paljon vaikuttanut..."
Mä mutisin ja oikea käsi harhaili vaistomaisesti
tunnustelemaan, oliko koira-avaimenperä siellä...
Ja se ei ollut.
Aamiainen me syötiin vähän hermostuneina kaikki. Sen jälkeen me lähdettiin kulkemaan eteenpäin.
Meillä ei ollut varsinaista päämäärää, mutta
me olimme vähän lapsellisesti ajatelleet, että jatkamme niin kauas, kuin metsää riittää ja jos tulee vastaan vaikkapa joku kaupunki -tulemme bussilla pois. Mä yritin unohtaa öiset äänet ja kadonneen avaimenperän juttelemalla Siirin kanssa siitä, mitä tekisimme seuraavalla syyslomalla.
"Silloin tehdään mitä sä haluat!"
Siiri julisti hymyillen,
"Kierretään vaikka kaikki Suomen kaupungit läpi!"
Mä nyökkäsin. Kyllähän se hauskempaa olisi kuin
rämpiä sukat märkinä tässä haisevassa metsässä!
Pahimmassa tapauksessa kävisi niin että meidät ammuttaisiin hirvinä. Markon mielestä sellaista ei voinut tapahtua -ajatus oli mahdoton.
Mut kuulemma erotti hirvestä varsin selkeästi mun
kirkkaanpunaisen takkini ansiosta. Siiri taas piti niin älytöntä meteliä että hirvi kalpeni rinnalla. Siiri -moottori-turpa.
Iltapäivällä mun puhelin alkoi soida ja näytössä luki tuttuun tapaan "Kati soittaa".
Olin juuri vastaamassa kun puhelin sammui. Ei ollut kenttää.
Mä lausuin muutaman vähän vähemmän kauniin sanan
ja annoin erään hongan kuulla kunniansa.
"Ei se sulle vastaa, et sä siitä riitely-kaveria
saa." Siiri tokaisi ja mä kaduin heti sanojani.
En mä riitely-kaveria halunnutkaan, mutta kieltämättä oli typerää puhua puille.
Yöksi me leiriydyttiin pienelle metsä-aukealle joen rantaan.
"Osaatko sanoa mitkä joki tämä on?" Marko kysyi
ja musta se kuulosti vähän yhdeltä meidän koulun
maikalta.
"En mä tiedä, oiskohan Neva."
Marko alkoi nauramaan ja jätti mut yksinäni. Ilmeisestikin vastaus oli väärin.
Mä kävelin paljain jaloin pitkin ranta-viivaa vaikka ei enää niin lämmin ollutkaan.
Mua alkoi naurattaa koko tilanteen hulluus ja heitin takinkin pois. Pistin juoksuksi ja hypin ja pompin -nauroin ja loikin.
Puiden välistä mä näin miten Siiri keräsi jossain vähän kauempana polttopuita.
Mun paljaat varpaani menivät aivan hiekkaisiksi ja mutaisiksi! Virutin ne nopeasti vedessä ja vetäisin äkkiä villasukat jalkaan. Ajattelin hakea myös takkini ja kun nostin sen... näin koskemattomaan hiekkaan puoliksi uponneen avaimenperäni. Enää en voinut erehtyä
-joku yritti viestittää minulle jotain.
"Siiri!Siiri!" Mä huusin hengästyneenä ja kompuroin omiin jalkoihini.
"Siiri!"
"Mikä on hätänä?" Asian omainen kääntyi minuun
päin ja hänen suunsa loksahti auki.
"Onko kaikki kunnossa? Onko Markolle sattunut jotain?"
"Ei ole!" Sanoin nopeasti ja heittäydyin ystäväni kaulaan.
"Mä olen tulossa hulluksi!"
"No se ei nyt ole uutta -kerro kaikki."
Me istuttiin alas kaatuneen puun rungon päälle ja aloitin kertomisen vapisevalla äänellä.
Siiri kuunteli silmääkään räpäyttämättä, keskeyttämättä loppuun saakka.
"Oletko varma että avaimenperä on sama?"
Nyökäytin vaisusti päätäni.
"Voisiko asia olla niin että... että Kati olisi täällä?"
"Ei." Sanoin ja huokaisin.
"Sano mulle, että mä olen vain kuvitellut kaiken."
"Sä olet kuvitellut kaiken." Siiri sanoi virnistäen. Mä olin tyytyväinen sen sanoihin, mutta mä tiesin, ettei se muuttaisi mitään.
Koko illan mä yritin saada Katiin yhteyttä, mutta puhelin ei suostunut toimimaan. Kaikki rohkeuteni
keräten mä talsin rantaan. Avaroilla paikoillahan oli eniten kenttää, vai?
Varoin astumasta siihen kohtaan mistä avaimenperä oli löytynyt. Aivan kuin mä olisin pelännyt että maa olisi imaissut mut hetkellä millä hyvänsä!
Laskin hiljaa kuulokkeen korvalleni -odotin.
Ei kuulunut mitään, kunnes sitten...
"Kati puhelimessa." Kuului yllättävästi langan toisesta päästä.
"Kati, hei! Täällä on Katri!" Mä huudahdin iloisena.
"Anteeksi?" Systerin ääni kuului,
"Mä en saa selvää... kuka siellä on?"
"Anna äidille!" Mä huusin täyttä kurkkua,
"Anna se puhelin äidille tai isälle nyt HETI!"
"Onko tää pilaa?" Kati lähes kuiskasi ja mä erotin vaimeat huudot taustalta. Jo niistä mä tajusin, ettei kaikki ollut kohdallaan.
"Mulla on sua ikävä ja mä lupaan tulla niin pian kuin mä voin."
Sitten mä suljin puhelimen.
Seuraavan yön mä valvoin. Mä mietin mun elämää ja kaikkea, mitä mun elämä sai aikaan.
Mä löysin pian vain negatiivisiä puolia -mä en
voinut tukea mun perhettä. Vaikka mä olinkin lapsi vielä, mä tajusin että mun olisi pitänyt olla kotona.
Joskus viiden aikoihin ulkoa kuului rasahdus.
Mä hätkähdin ja yritin ravistella Siiriä hereille.
Se ei herännyt -mutisi vain jotain ja käänsi kylkeä. Markokaan ei herännyt -hah, muka niin
"herkkä-uninen" kun oli!
Mä olin näkevinäni sen tyynyn alla puoliksi juodun viinapullon. Mun luottamukseni siihen varisi...
Siispä mun piti ottaa asioista itse selvää! Kuului
toinenkin rasahdus ja mä avasin hiljaa teltan oven. Kurkistin sen raosta ja kesti hetken, ennen kuin silmät tottuivat hämärään.
"Kuka siellä on...?" Mä kuiskasin mutta järki sanoi, ettei siellä voinut olla ketään.
Kömmin ulos ja viereisestä puusta lintuparvi pyrähti lentoon. Säikähdin sitä ja kiljaisin samalla huitaisten käsilläni ilmaa.
Äkkiä näin pienen lapsen hahmon kaukana edessäni.
Se ei seisonut maalla. Ei -se leijui veden yllä...
Ja mä tunnistin sen Katiksi.
Sen jälkeen mua ei enää pidätellyt mikään. Tästä "huvi-retkestä" piti tulla loppu! Mä halusin pois!
Mä juoksin telttaan ja revin Siirin istuvaan asentoon. Se heräsi haukotellen.
"Mikä hätänä?"
"Meidän täytyy lähteä täältä! Meidän täytyy mennä!"
Siiri tuijotti mua hölmistyneenä, mutta sanaakaan
sanomatta se nousi ylös ja alkoi kasata makuu-pussiaan. Markokin heräsi ja sanoin sillekin,että haluan lähteä.
"Nyt on yö, Katri! Ei me nyt voida mihinkään lähteä! Anna mun nukkua..."
"Ei!" Siiri karjaisi ja vetaisi tyynyn veljensä pään alta.
"Jos Katri haluaa lähteä, hän saa mennä. Minä menen hänen mukaansa -jää sinä tänne jos haluat."
"Mikä teitä naisia oikein vaivaa?!"
Markus nappasi kamansa.
"Okei -kasatkaa teltta."
Siiri kietoi kätensä mun ympärille.
"Muakin pelottaa se sun avaimenperäs..."
Aamulla me oltiin jo vähän lähempänä kaupunkia.
Marko ei ollut sanonut mulle mitään koko matkan aikana. Siirikin oli ollut vaitonainen ja kyllähän mä sen ymmärsin, että ne olis halunnu jatkaa telttailua. Mua nolotti, mutta en mä voinut kieltää ettenkö olisi ollut helpottunut.
Kun ensimmäinen autotie tuli vastaan, mä pystyin lähettämään kotiin viestin, että olin tulossa.
Kun mä sitten pian seisoin kamoineni kotioven takana, mä olisin voinut purskahtaa itkuun.
Heti kun painoin sormellani ovikelloa,äiti ryntäsi avaamaan ja hetkeä myöhemmin mä tajusin halaavani sitä. Isääkin mä halasin ja viimeisenä Katia. Se rutisti mua lujaa -niin lujaa kuin 11-vuotiaan voimillaan pystyi. Se vei mut huoneeseensa ja mä tajusin, että se halusi puhua.
"Mä näin viime yönä kummallista unta." Se kuiskasi kun me istuttiin sen sängyllä.
Mun sisälläni hätkähti.
"Sä olit siinä. Sä seisoit mun sänkyni vieressä."
Mä olin hiljaa hetken, kunnes mä taas sain sanan suustani.
"Mäkin näin susta unta... sä leijuit ilmassa."
"Ja sä sanoit mulle, ettei ole hätää... mä tiesin heti, että sä tulet kotiin..."
Mun sisimpääni vihlaisi. Mä en voinut uskoa tätä todeksi!
"Miten sä selität sen avaimenperän?"
"Minkä?" Kati hämmästyi,
"Meinaatko sä sitä jonka mä pudotin eilen rannalle? Kertoiko äiti?"
"Hetkonen!" Mä huudahdin ja pomppasin seisomaan.
Mä olin juuri alkamassa jo selittämään juttua omasta avaimenperästäni, kun tajusin, miten typerältä se ehkä systeristä kuulostais.
Mä istahdin takas sängylle ja otin Katin käden omaani.
"Miten sulla menee? Onko sua kiusattu? Olisiko mun pitänyt olla täällä...?"
Kati oli hiljaa ja mä näin miten sen poskelle vierähti kyynel. Se ei vastannut.
"Eroaako äiti ja isä?" Mä kysyin sitten. Sisko
katsoi edelleen muualle ja nyökkäsi päätään.
Äkkiä Kati tarrautui muhun kuin joku pieni kissanpentu ja itki ja nyyhkytti.
"Kyllä kaikki selviää." Mä lupasin
-ja mä todella tarkoitin sitä.
Muutaman kuukauden päästä mä saatoin Katin sen uuteen kouluun. Me oltiin muutettu äidin kanssa uudelle paikkakunnalle. Isä asui vanhassa kodissa.
Olin saanut Katin tajuamaan, että näin kaikki oli paremmin ja se voisi aloittaa kokonaan uuden
elämän. Ehkä koulussakin alkaisi mennä paremmin!
"Hyvää koulupäivää!" Mä toivotin ja Kati vilkutti mulle samalla kun lähti kulkemaan kauemmas.
Kun mä käännyin, mä näin äidin hymyilevät kasvot.
Mä toivoin, että jossain isäkin hymyili. Ja Kati.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kommentteja!=D
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Vastaukset 4
Vanhimmat
Halusit, et joku arvostelee. No, mä en nyt muuten osaa mitään sanoo, ku et mä pidin. Toi oli jotenki sellanen.. hmm.. sellanen.. ei välttämättä niin kauheen "tavallinen". Hyvä oli kuitenki..! :)
Taas minä!! =)
Toi oli yssinkertaisesti f-a-n-t-a-s-t-i-n-e-n, fantastinen, huippu ihana, kaunis, mahtava, upea, hieno, kiva, hauska... plaa plaa plaa... jne.. jne!!!! =D *wirn*
Oli kieltämättä erilainen ku noi toiset, mutta silti hyvä!!! (tietenkin..mix ei olis, ku on susta kyse?!?! ;))
Sulla on muuten vielä se seiska jakso siihen -Totuus kaikesta- juttuun, jatkoa siihen -Taivaasta heitetty enkeli-:n, joka oli aivan käsittämättömän ihana ja sitten vielä siihen -Ja näin itseni ovella- juttuun, mäpä muistan senkin vielä..olen siis uskottu fanisi!!! :D Alahan siis näpytellä jo....!!! =)
Minä odotan ja odotan ja odotan..!!!! =D
(Kui vanha sä muuten oot??? 14 (?), jos oot, oot tosi huippu kirjottamaan...oothan sä kyllä mutenkin huippu...!!!!!!!) :)
se oli uskomattoman ihana luin sen ainakin kymmenen kertaa perääkkäin ihstuin ikihyväksi..
Sitten se oli paras...
..se koko tarina oli syötävän hyvä.. kirjoita lisää olen fanisi isolla F;llä.. siis kirjota lisää kaipaan lisää kirjoituksiasi.. kuolen ilman niitä...
Kiitus. =)
se "Totuus Kaikesta"-juttu on vähän jäissä nyt kun se on sen verran isompi juttu... :/ Mutta
yritän saada taas sen kirjoittamisesta otteen.
Ja joo-o, mä oon 14..=D
Kiitti mun "faneille". ;)