Ajattelin kertoa tästä jossain, kun ongelma on painanut mieltäni jo jonkin aikaa.
Olen seurustellut 4 vuotta. En ole luonteeltani mitenkään sosiaalinen, en tee herkästi aloitetta jotta tutustuisin vieraisiin ihmisiin. Mutta en halua olla kokoajan yksinkään. Ikää on 20 .
Seurustelun jatkuessa olen huomannut että haluan jatkuvasti miellyttää poikaystävääni; en koskaan vaadi, halua, käske, pyydä, kerro. Olen onnellinen jos minua kehutaan, mutta itse näen itsessäni vain vikoja. Olen tunnollinen, menestyn hyvin koulussa, en juo/käytä huumeita tms. Minua sanotaan kauniiksi, mutta en pysty aina uskomaan sitä. Sosiaaliset tilanteet, tunteista puhuminen, epäonnistuminen arkisissa asioissa - ne kaikki ahdistavat minua suunnattomasti. On paha olla, mutta en ymmärrä mistä se johtuu. Fyysisesti se ilmenee käsien tärinänä, sydämen tykytyksenä, huonona olona, pelkoina. Hankalassa tilanteessa tekisi mieli juosta pakoon.
Vältän vieraiden ihmisten katsomista silmiin, koska luulen että he näkevät sisimpääni. Luulen myös, että vieraat ihmiset ajattelevat minusta vain pahaa, vaikka niin ei varmaan ole. Olen ihmisten seurassa hyvin pidättyväinen, en kerro/paljasta itsestäni liikaa koska hehän voisivat käyttää kertomaani jotenkin minua vastaan.
Nukun ja syön hyvin, vaikka ajoittain on painajais-jaksoja.
Tiedän että minun pitäisi puhua asiasta jollekin ammatti-auttajalle, mutta ajatus siitä että kertoisin kaiken tämän jollekin face to face on ylivoimaisen kamala.
Melkoinen sillisalaatti koko juttu, mutta jos joku saman kokenut voisi kertoa mielipiteensä... tai jotain? Se olisi hienoa :)
Olen seurustellut 4 vuotta. En ole luonteeltani mitenkään sosiaalinen, en tee herkästi aloitetta jotta tutustuisin vieraisiin ihmisiin. Mutta en halua olla kokoajan yksinkään. Ikää on 20 .
Seurustelun jatkuessa olen huomannut että haluan jatkuvasti miellyttää poikaystävääni; en koskaan vaadi, halua, käske, pyydä, kerro. Olen onnellinen jos minua kehutaan, mutta itse näen itsessäni vain vikoja. Olen tunnollinen, menestyn hyvin koulussa, en juo/käytä huumeita tms. Minua sanotaan kauniiksi, mutta en pysty aina uskomaan sitä. Sosiaaliset tilanteet, tunteista puhuminen, epäonnistuminen arkisissa asioissa - ne kaikki ahdistavat minua suunnattomasti. On paha olla, mutta en ymmärrä mistä se johtuu. Fyysisesti se ilmenee käsien tärinänä, sydämen tykytyksenä, huonona olona, pelkoina. Hankalassa tilanteessa tekisi mieli juosta pakoon.
Vältän vieraiden ihmisten katsomista silmiin, koska luulen että he näkevät sisimpääni. Luulen myös, että vieraat ihmiset ajattelevat minusta vain pahaa, vaikka niin ei varmaan ole. Olen ihmisten seurassa hyvin pidättyväinen, en kerro/paljasta itsestäni liikaa koska hehän voisivat käyttää kertomaani jotenkin minua vastaan.
Nukun ja syön hyvin, vaikka ajoittain on painajais-jaksoja.
Tiedän että minun pitäisi puhua asiasta jollekin ammatti-auttajalle, mutta ajatus siitä että kertoisin kaiken tämän jollekin face to face on ylivoimaisen kamala.
Melkoinen sillisalaatti koko juttu, mutta jos joku saman kokenut voisi kertoa mielipiteensä... tai jotain? Se olisi hienoa :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
pyörittely eestaas. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei se puhuminen sitä miksikään muuta. Ne vaan menee ne jutut sinne sisälle, ja kun aikansa niitä panttaa ne sitten purkautuu ulos seksuaalisuutena ja esiintymisviettinä.
Et ole yksin, minulla samanlaisia tuntemuksia niin parisuhteessa kuin sosiaalisissa tilanteissa (en katso silmiin, en tee aloitetta ym.). Olen tuntenut näin yläasteelta asti, osasyynä voi olla jatkuva kiusaaminen ala-asteelta 9. luokalle.. Nyt olen 19-vuotias. Mietin aina öisin olenko hullu, mielenvikainen tai muuta. Itsemurha on käynyt mielessä usein. Koko ajan tuntuu että joku kiristäisi paksua piikkilankaa pään ympärillä, välillä saan raivokohtauksia, tekisi mieli paiskoa tavaroita ja hakata joku, mutta harvoin mikään tuollainen toteutuu. Ammattiauttajaa on suositeltu, mutta vielä en ole moiseen lähtenyt, vaan yrittänyt puhua asiasta kavereille (netissä, harvemmin kasvotusten) ja kirjoittaa ajatuksiani ylös paperille. Olen saanut "päätä selvemmäksi" myös ulkoilemalla.
Sinulla sydämentykytys ja halu juosta pakoon viittaavat ehkä paniikkihäiriöön, joka on hoidettavissa tai ainakin lievennettävissä. Et ole ainoa, jota ahdistaa. Meitä on monia.
Tunnistin itseni hyvin monessa kohtaa kertomustasi. Syy minun kohdallani on mitä ilmeisin: lapsuudessa minua ei juuri ole tuettu, kehuttu tai kannustettu, vaan päinvastoin onnistumisiakin on vähätelty ja poljettu.
Hyvin, hyvin monella ikä auttaa noihin oireisiin (rajapyykkinä usein ikävuodet 23-26) Elämänkokemus tuo hivenen itsevarmuutta, joka sitten kantaakin sosiaalisissa tilanteissa. Sen sijaan yleinen ahdistus ei minun kohdallani ole hävinnyt itsestään, vaan siihen on vaadittu mielialalääke ja tällä hetkellä käun myös terapiassa.
Edelleenkään uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole minulle helppoa, mutta syvempi ystävystyminen ja rupattelu on jatkuvasti helpompaa. Lääkkeet auttavat joitakin kääntämään huomion pois oman itsensä tuijottamisesta. Tiedän kyllä, että ihmisillä on huonojakin kokemuksia mielialalääkkeistä, mutta minun kohdallani ne kyllä tekevät elämästä elämisen arvoista.
Etsi googlella tietoa netistä sanoilla "vaativa persoonallisuus", saatat hyvinkin tunnistaa itsesi!
Itse kärsin myös jatkuvasta ahdistuksesta. Yksi ikävä tunne ylitse muiden on jatkuva häpeä. Häpeän itseäni kaikin tavoin, kaikissa tilanteissa...iltaisin kun koitan nukkua, häpeän päivänaikana tapahtuneita asioita...vähän väliä tulee vuosien takaiset häpeän aiheet mieleen,ja tekee mieli juosta karkuun ja huutaa. Nämä häpeän aiheet eivät ole oikeasti edes mitään häpeän aiheita, aivan normaaleja asioita (esim. sekoaa hieman sanoissaan, innostuu puhumaan liikaa, tekee mielestään jonkun tyhmän liikkeen tai eleen, mikä hävettää, jota välttämättä kukaan ei edes huomaa, tiputtaa jotain lattialle, kysyy hieman tyhmän kysymyksen yms...).
Pitäisi mennä kai puhumaan ongelmistaan jollekin, mutta kun se on niin vaikeaa. Kaikkein vaikeinta on varata aikaa, kun ei tiedä, miten ilmaista ongelmansa. Olen syönyt lääkkeitä masennukseen ja ne veivät myös jatkuvan häpeilyn pois, mutta ne eivät sopineet, ja nyt kärsin todella niistä muistoista, mitä kaikkea olen rohkeuksissani tehnyt ja sanonut...ahdistaa, pelottaa ja hävettää..
Kiitos kaikille vastanneille! Helpottavaa kuulla, etten ole yksin ongelmieni kanssa :)
En älynnyt kertoa, että olen myös ollut ujon luonteeni takia koulukiusattu jostain ala-asteelta lähtien. Kotonamme riideltiin usein, ja kasvoin kai aika epävarmassa ja turvattomassa "tunneympäristössä". Äitini miehet vaihtuivat usein, alkoholia oli kuvioissa jne. Isäni lähti kun olin pieni. Välini isään ovat kylmät ja etäiset, alkoholia käytän vain vähän.
Muutaman viime vuoden aikana itsetuntoni ja elämänhaluni on noussut kummasti (rakkaudenkin ansiosta) - olen myös ajatellut enemmän asioita joita minulle on tapahtunut lapsuudessa/nuoruudessa (kipeitä juttuja). Yritän vain kerätä rohkeutta, että hakeutuisin terapiaan tai jonkin asiantuntijan luo juttelemaan, koska oloni on joskus tosi hämmentynyt/ahdistunut. Pelottaa vain, että saan leiman "hullu" otsaani ja ettei poikaystäväni enää halua/kehtaa olla kanssani - ihan hölmö pelko, koska poikaystäväni on myös ehdottanut juttelemista jollekin ammattilaiselle :) Mutta mistä voi hakeutua ammattiauttajan juttusille, terveysaseman tms. kautta? Pelottaa myös, mitä kaikkea mielestäni saattaisi paljastua...
Voi kunka haluaisin auttaa sinua....
Itse olen kokenut olevani outo ihminen läpi elämäni. Kaikki päättyi "räjähdykseen", jonka tulos oli aluksi keskivaikea masennus jonka jälleen dg tarkennettiin "vanhanaikaisesti sanottuna" maanis-depressiivisyydeksi". Itse koen sen niin, että kun olen aikani ylimiellyttänyt ja koittanut olla hyvä ihminen jonkun aikaa, tulee jossain vaiheessa aika romahtaa ja rakentaa itsensä jälleen kasaan.
Tuon räjähdyksen jälkeen olen viimein päätynyt yksityiseen psykoterapiaan. Tuolos: kaikki juontuu lapsuudesta. Mutta toki myönnän sen kuinka mielelläni heittäydyn marttyyriksi ja siirrän vastuuden omasta hyvinvoinnistani muille.
Riippuen opiskeletko vai oletko töissä / kotona, mutta mielenterveystoimistoon / -keskukseen saat lähetteen vain lääkärisi kautta.
Mutta rakenna elämäsi nyt äläkä odota koska sen hetki tulee. Mitä avoimemmin ja nuorempana otat oman elämäsi ohjat käsiin, sen kauemmin nautit OMASTA elämästäsi.
Kaikkea ihanaa elämmäsi toivoen!