Useimmille ihmisille kokemus hyväksyttynä olemisesta tulee samaa reittiä kuin moni muukin Jumalalta saamamme lahja eli toisten ihmisten välityksellä. Moni ajattelee ja tuntee Jumalan rakkauden ja huolenpidon välittyvän itselleen lähimmäisten kautta. Samalla tavoin armon voi tunnistaa siitä tavasta, millä ihmiset, niin läheiset´kuin ventovieraatkin, meitä kohtelevat. Varhaisimmat kokemukset armosta ja hyväksytyksi tulemisesta liittyvät usein omiin vanhempiin ja isovanhempiin. Monelle lapsuuden muistot läheisen ja rakkaan aikuisen läheisyydessä, syliin pääsemisestä ja halatuksi tulemisesta tulevat etsimättä mieleen, kun kysytään, miltä tuntuu olla toisen ihmisen täydellisesti hyväksymä.
On myös ihmisiä, joille armo ei koskaan tule millään tavalla tutuksi. He kykenevät kyllä järjellään ymmärtämään, mitä armolla tarkoitetaan, mutta he eivät tunnista itsessään armahdettuna olemisen kokemusta. Monelta heistä tuntuvat tyystin puuttuvan kaikki varhaislapsuuden kokemukset varauksettomasta rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta. He ovat eläneet lapsuutensa erillaisten ehtojen ja vaatimusten täyttämässä ilmapiirissä, josta he eivät ole aikuisinakaan kyenneet murtautumaan ulos.
Näistä armon kokemuksesta osattomiksi jääneistä kaikkein vaikeimmassa asemassa ovat ne, joiden lapsuudenkotia on rakkaudettomuuden lisäksi sävyttänyt ankara uskonnollisuus. Heiltä puuttuvat ne läheisyyden ja hellyyden kokemukset, joihin useimmat meistä voivat armon ymmärtämisensä ankkuroida. Toisaalta heidän käsitystään kristillisyydestä hallitsee ajatus suuresta ja pelottavasta Jumalasta, joka armahtamisen ja rakastamisen sijaan tuomitsee, vihaa ja kostaa. Näin heiltä näyttäisivät olevan tukossa sekä lapsuudenkokemusten, että kristillisen uskon ja ajattelun tarjoamat tiet Jumalan armon tuntemiseen.
On myös ihmisiä, joille armo ei koskaan tule millään tavalla tutuksi. He kykenevät kyllä järjellään ymmärtämään, mitä armolla tarkoitetaan, mutta he eivät tunnista itsessään armahdettuna olemisen kokemusta. Monelta heistä tuntuvat tyystin puuttuvan kaikki varhaislapsuuden kokemukset varauksettomasta rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta. He ovat eläneet lapsuutensa erillaisten ehtojen ja vaatimusten täyttämässä ilmapiirissä, josta he eivät ole aikuisinakaan kyenneet murtautumaan ulos.
Näistä armon kokemuksesta osattomiksi jääneistä kaikkein vaikeimmassa asemassa ovat ne, joiden lapsuudenkotia on rakkaudettomuuden lisäksi sävyttänyt ankara uskonnollisuus. Heiltä puuttuvat ne läheisyyden ja hellyyden kokemukset, joihin useimmat meistä voivat armon ymmärtämisensä ankkuroida. Toisaalta heidän käsitystään kristillisyydestä hallitsee ajatus suuresta ja pelottavasta Jumalasta, joka armahtamisen ja rakastamisen sijaan tuomitsee, vihaa ja kostaa. Näin heiltä näyttäisivät olevan tukossa sekä lapsuudenkokemusten, että kristillisen uskon ja ajattelun tarjoamat tiet Jumalan armon tuntemiseen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä minullekin opetetiin piiskan avulla iltarukousta, kun ei runomitta muutoin luonnistanut. Eikä kyllä luonnistanut hakattunakaan. Tällaista vammaa olen kantanut mielessäni puoli vuosisataa.
... traumasta ? Oletko voinut puhua näistä, ehkä kipeistäkin asioista jonkun toisen ihmisen kanssa ja työstää niitä vai oletko joutunut hautaamaan ne syvälle sisimpääsi ?
Suoraan kysymykseena suora vastaus.
Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään itseäni kymmenen vuoden psykoterapian jälkeen. Olen periaatteessa aivan terve. Olen aina käynyt töissä ja opiskellut ja tullut ihmisten kanssa arkielämässä toimeen. Yhteiskunnalle tulee kalliiksi hoitaa tällaisia sairaalloisen uskonnollisuuden aiheuttamia haavoja.
Ongelmana on ollut äärimmäisen voimakas ahdistuneisuus ja se tulee nimenomaan sairaalloisesta uskonnollisuudesta.
Olennaisena kysymyksenä terapiassa on nimenomaan ollut vanhoillislestadiolaisuus ja ne hirvittävät kokemukset mitä olen sen piirissä joutunut kokemaan. Olen 27 vuotta.
Nyt alan olemaan jo selvillä vesillä, mutta sitä olen miettinyt, että miksi Jumala on sallinut tällaista tapahtua.
No äitienpäivänä alkoi taas haavoja aristaa, kun olin mummolassa käymässä ja kaikkia muita tervehdittiin oikein kädestä pitäen, mutta minua ei tervehditty ollenkaan.
Meinasin sanoa, että tällaistako on lähimmäisenrakkaus ja hyvät käytöstavat. Sellaisia ei tarvitse edes tervehtiä, jotka eivät usko samalla lailla kuin me. Eikö Jeesuskin tällaisesta jotain sanonut...että helppohan se on omia rakastaa....
Olen täysin kypsynyt ja vihainen. Tuollaista ei kertakaikkiaan VOI PUOLUSTAA MILLÄÄN!
Tuli suoraan sanottua tippa linssiin. Se tuntui äärimmäisen pahalta. Ajattelivatko he samalla että näin me kristityt olemme valona maailmalle...
Olen kyllä päättänyt että seuraavan kerran kuin tällaista tapahtuu, nostan kissan pöydälle ja kysyn miksi minua ei tarvitse tervehtiä.
etteivät he ole valmiita kohtelemaan muita, niinkuin haluaisivat itseään kohdeltavan :) ...
Koska armon perimmäinen ja ainoa syy on Jumalan armollisuus, ihminen ei voi omilla ajatuksillaan, teoillaan, tai tekemättä jättämisillään mitenkään vaikuttaa armahdettuna olemiseensa. Ihmisen ei tarvitse uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, ei edes pitää Jeesusta Jumalan poikana, ei tuntea hänen ajatuksiaan ja tekojaan, ei lukea raamattua, käydä jumalanpalveluksessa tai rukoilla tullakseen Jumalan hyväksymäksi. Vielä vähemmän ihmisen tarvitsee Jumalalle kelvatakseen yrittää tulla paremmaksi kuin on, noudattaa korkeaa moraalia, tehdä hyvää ja välttää pahaa.
Omasta hurskaudesta ja moraalista huolehtiminen voivat jopa muodostua esteeksi Jumalan armon kokemiselle. Päivittäinen rukoileminen ja säännöllinen messussa käyminen ovat hyviä tapoja niille, jotka tuntevat ne omikseen, mutta niistä saattaa joskus ihmisen mielessä tulla Jumalan hyväksymäksi tulemisen edellytys. Jos vaikkapa rukoilemisen tavakseen ottanut ihminen jossain elämänsä vaiheessa lakkaa rukoilemasta, hän helposti luulee ajautuneensa Jumalan armon ulottumattomiin. Tälläisesta kokemuksesta on vanhojen suomalaisten herätysliikkeiden, erityisesti herännäisyyden piirissä aina varoiteltu.
Samalla tavoin ihminen, joka yrittää koko ajan tulla paremmaksi kuin on, saattaa unohtaa kelpaavansa juuri sellaisenaan. Hän saattaa intohimoisessa paremmaksi tulemisen yrityksessään olla täydellisen armoton itseään ja muita kohtaan. Vaarana on myös se, että kaiken huomion omaan moraaliseen erinomaisuuteensa kiinnittävä ihminen kadottaa mielestään sen, mikä elämässä on lopulta kaikkein tärkeintä. Olimmepa miten virheettömiä ja nuhteettomia hyvänsä, meidän elämämme on joka tapauksessa kokonaan Jumalan armon varassa.
on hyvä nostaa tosiaan "kissa pöydälle" ja puhua asioista. Se voi helpottaa heitä, kuitenkin ensisijaisesti sinua. Elämä on ainutkertaista ja kuka sinua oikeastaan ajattelee, ellet tee sitä itse. Et voi elää toisten kautta, eikä kukaan voi elää sinun kauttasi. Sitä sinun ei pidä sallia. Itse sinun pitää tietää mikä sinulle on parhaaksi ja teet asioita, niinkuin hyväksi ja oikeaksi havaitset. Sen voi silti tehdä toisia loukkaamatta, vaikka sen eri tavoin tekeekin. Jotkut vain ajattelevat valitettavasti niin, että jos et ole samaa mieltä kanssani, niin olet saastainen ja synnillinen ihminen. No, jos on tarpeeksi hyvä omanarvontunto, ei se hetkauta tuollainen puoleen , eikä toiseen :) ...
ja yleensä tämän uskon ulkopuolelta jos sitä haluaa. Itse en ole ainakaan sillä mielellä täällä.
Eikö avaaja sinussa itsessä ole mitään vikaa.? Sitä ihmettelen. Se on vaan niin, että luvan saa kaikkeen mihin haluaa, myös väärän puhumiseen tästä uskosta. Mutta me uskovaiset emme lähde mukaan tähän. Siinä menis vaan oma usko.
Jos usko menee on synti ja tottelemattomuus usein syynä Jumalan valtakunnan neuovlle. Se on nähty monen monta kertaa.
Sitäpaitsi nämä ammattiauttajat ovat epäuskosia ihmisiä, eikä osaa auttaa uskonasioissa. Vaan sieltä voi tulla vääriäkin neuovoja sen vuoksi, koska he ei itse ole löytäneet Jumalan valtakuntaa.
Muista missä lankesit ja tee parannus.
tunkemaan lusikkansa tähän keskusteluun. mene muualle siitä pörräämästä :) ...
"Eikö avaaja sinussa itsessä ole mitään vikaa.?"
Etkö osaa erottaa keskustelussa mielipidettä ja persoonaa?
Eihän tällä maapallolla viatonta ihmistä olekaan, mutta hänen mielipiteensä olivat arvokkaita.
Sairauden hoito toteutetaan yleensä lääkäriin kunnioittaen. Ahdistushäiriö on sairaus ja vaatii lääkäri hoitoa ja olenkin saanut ammattitaitoista ja erittäin hyvää hoitoa sairauteeni josta olen hienosti toipunut.
Muuten mielipiteesi olivat täysin ala-arvoisia, vaikka saatat olla ihan ok tyyppi.
ja toimimaan armon periaatteiden mukaan, sääntöjen rikkominen ei saisi koskaan olla yhteisön ulkopuolelle joutumisen syy. Sääntöjen rikkomisella täytyy toki olla omat seurauksensa, ja nämä seuraukset on virheen tekijän ymmärrettävä ja tunnettava nahoissaan. Mutta sääntöjen rikkomisesta ei saa seurata sitä, ettei yhteisö enää hyväksy yksilöä sellaisena kuin hän on. Muussa tapauksessa yhteisö tulee osoittaneeksi, ettei armon mukainen elämä tiukan paikan tullen ole sen piirissä mahdollista.
toisemme täydellisesti, on kaunis mutta epätodellinen. Kukaan meistä ei pysty hyväksymään toista ihmistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Samalla tavalla vajaaksi jää meidän tietomme siitä, millaisia lähimmäisemme pohjimmiltaan ovat. Emme voi koskaan tuntea edes itseämme saati toista ihmistä yhtä läpikotaisin kuin Jumala meidät tuntee.
"Ajatus siitä, että kykenisimme
hyväksymään toisemme täydellisesti on kaunis mutta epätodellinen."
Kyllä voi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. On eri asia erottaa huono ja vahingollinen käytös siitä ettei voisi hyväksyä ihmisiä sellaisina kuin he ovat.
En tiedä mitä tarkoitat tuolla täydellisellä hyväksymisellä. Et ilmeisesti osaa erottaa tekoa ja persoonaa toisistaan. Kyllä sellainenkin ihminen jota kovin rakastan tekee sellaisa asioita joista en kovinkaan ihastu. Silti hyväksyn HÄNET, en tekoa.
ja poistua koko keskustelupalstalta?
Sinun mielipiteesi tuo niin elävästi mieleen ne 60-, 70- ja 80-lukujen hoitomiesten hirvittävät teot. Ne ovat traumaattisia kokemuksia tuhansille ja tuhansille ihmisille.
Kirjoitin tuossa äsken, että itsetuntoni alkaa olla kohdallaan kymmenen terapiavuoden jälkeen ja sitten tämä "joku" sanoi että saan "väärää tukea" ja pitäisi mennä vaan parannusta tekemään...
Itse rinnastan tällaisen ajattelun ehkä matalaan koulutustasoon ja sellaiseen samantyyppiseen ajatteluun, jossa syövän uskotaan parantuvan rukouksella. Ennen vanhaanhan sairauksiin ei oikein saanutkaan kunnon hoitoa ja oli vaan rukoiltava, mutta nykyään tiedetään että masennuskin on vakava sairaus ja tiedetään kuinka sitä hoidetaan. Koska nykyään on hyvät hoitokeinot sairauksiin, en ymmärrä miksi sitten joku juuttuu sellaiseen ajatteluun, että parannuksenteolla se sairauskin hoituu. En ole koskaan uskostani luopunut. Vain vanhoillislestadiolaisuudesta.
Sitä en kiellä etteikö Jumalalle kaikki olisi mahdollista, mutta kyllä sairauden hoitaa lääkäri minun ajatusmaailmassani.
Silkkaa tyhmyyttähän sen on oltava.
samalla se uskokin on mennyt. Siis sama mikä on tässä VL:ssä Ja parannuksen kautta voi ainoastaan tulla takasin. Käänsitkö tahllaan asian toisin ja ymmärsitkö tahllaan väärin?
...
Tiedät varmaan itsekin että vanhoillislastadiolaisena olo ei ole samaa kuin henkilökohtainen usko ja armon käsitteen ymmärtäminen. Vanhoillislestadiolainenkin voi olla uskovainen.
Voi kiitos tästä viestistä!
Itse en ole vl,eikä kotonani ollut muutenkaan uskonnollista.Siis mitään uskoon liittyvää kamalaa en ole kokenut lapsuudessani.Muuta ikävää kyllä.
Mutta tuo lauseesi "He kykenevät kyllä järjellään ymmärtämään,mitä armolla tarkoitetaan,mutta he eivät tunnista itsessään armahdettuna olemisen kokemusta",se kolahti.
Onhan minulla oma historiani miksi itseä on ollut vaikea hyväksyä,vaikka uskossa olen elellyt parikymmentä vuotta.
Kun tiesin että olen armahdettu ja itsessään arvokas mutta niin himskatin vaikea oli sitä uskoa.Lapsuuden kokemuksista johtuen.
Aina oli epäkelpo olo,ja syyllisyys painoi enemmän kun tunsi olevansa "huono uskovainen".
Tämän pitkän taaplaamisen jälkeen minä sanoin että kun en kerran halua uskoa niin minä haluan HALUTA uskoa.
Ja jotain tapahtui,ei, ei mitään mullistavaa tunnetta vaan viimein olen huomannut olevani vapaa hyväksymään itseni!Uskomatonta että ei "tarvi" enää raahata syyllisyystaakkaa mukana.
Ihmeellistä että itse hyväksyn itseni ihmisenä.
No,tietenkin takkuan ulkonäön,saamattomuuden ja huonojen puolieni kanssa mutta että minä olen ihan hyvä MINÄ,se on ennenkokematon tunne.
Tässä viestiketjussa joku kirjoitti terapiastaan.
Minäkin kävin aikoinaan muutaman vuoden ja kyllä moni asia selvisi.Eikä terapeutti ollut uskossa.
Kunnioitti vakaumustani kylläkin ja oli kaikin puolin sopiva ihminen minulle.Rempseä ja hauska,asetti visaisia kysymyksiä.
Toivottavasti sepustukseni ei ollut sekava,halusin vain jotain sanoa kun aihe oli niin hyvä,tosi sutjakkaasti kirjoitettu ja liippasi läheltä omia kokemuksia.