Hei!
Olisikohan kellään tietoa mitä käytännössä tuo persoonalliisuushäiriö tarkoittaa (siis kirjatietoa minulla on jonkinverran mutten osaa soveltaa sitä mitenkään itseeni) ?? Olen lukenut asiasta paljon,kirjoja ym, ja mieleen on juolahtanut epäilys josko voisin itse olla jotenkin epävakaa.
Opiskelen psykologiaa sivuavaa alaa , ja mitä enemmän opiskelen, sitä enemmän pelottaa. Oma isäni on (mielestäni) narsisti tai ainakin omaa ison kasan narsistisia piirteitä ja on hyvin epävakaa. Hän on myös alkoholisti, ja olemme muun perheen kanssa olleet jo toistakymmentä vuotta jatkuvasti huolissamme ettei hän joisi itseään hengiltä..Hän on omalla tavallaan kuitenkn herkkä-ja sitten kuitenkin täysin kykenemätön asettumaan toisen ihmisen asemaan. (tekstistäni saa varmasti hyvin sekavan kuvan isästäni mutta hänessä on niin monta persoonaa, etten ole koskaan päässyt selville mikä häntä vaivaa). Hän on sekä piru että enkeli.
Suurin pelkoni on juuri olla kuin isäni, pelkään että narsismi tai vastaava voisi olla periytyvää tahi kasvatuksen kautta minustakin olisi tullut persoonallisuushäiriöinen.
Isäni on alistanut äitiäni monella tapaa jo vuosia ja vasta aikuisiällä olen alkanut ymmärtämään kuinka pahasti hän on äitiäni, minua ja siskojani satuttanut (kaikilla meillä on vuosien saatossa esiintynyt paniikkihäiriötä, kahvikuppineuroosia ja masennusta , luultavasti johtuen isän "tyranniasta"). Olen käynyt terapiassa asian takia ja syön masennuslääkkeitä, mutta silti pelkään josko minussa olisi muutakin kuin diagnosoitu paniikkihäiriö ja lievä masennus.
Työympärsitössä isäänipidetään mitä mainioimpana tyyppinä. Olen keskustellut asiasta äitini kanssa, ja olemme miettineet mistä hänen käytöksensä johtuu. Hän ei arvosta ketään, hänen mielestään hän on aina oikeassa, hän voi olla erittäin ilkeä,itkettää ja satuttaa muita, eikä todellakaan kadu (vai kuvittelenkohan vain?). Hänen mielestään vika on aina muissa. Tosin hänessä löytyy herkkiäkin piirteitä, mutta minusta se herkkyys liittyy häneen itseensä, siis "itkua itsensä vuoksi-ei muiden" (=marttyyri).
Itse olen myös aika herkkä vastaanottamaan kritiikkiä(kuten isäni), minut on helppo ns. rikkoa sisältä, tosin sillä erolla isääni että tunnen syyn olevan itsessäni, en muissa. Mietin myöskin voisiko tämä johtua siitä että ankara isäni on aina saanut minut kuvittelemaan etten ole mitään tai vaihtoehtoisesti hyvinä päivinään hän on pitänyt minua maailman upeimpana ihmisenä (kaksi aivan erilaista näkökulmaa, jotka ovat saaneet minut ihan ymmälleni). siksi varmaan lähdin opiskelemaan alaa. Joskus tuntuu että minun on pakko ymmärtää isääni ennenkuin voin olla sinut itseni kanssa.
Isäni on kuitenkin ollut minulle auktoriteetti ja hän saa aina minut itkemään vähättelemällä minun saavutuksiani. Hänen mielestään saavutukseni perustuvat HÄNEN ohjastuksiinsa-neuvoihinsa. En voi käydä kotonani ilman että hän saa minut itkemään, vaikka esim tuntemattomien ihmisten sanomana vastaavat haukkumiset eivät minua hetkauttaisi. Hänelle pitää aina esittää jotain muuta kuin on, parempaa, sivistyneempää jne, jottei hän suuttuisi.
Luonteeltani olen herkkä, mielestäni välitän ihmisistä aidosti (mutta isäni ns "sairaus" on saanut minut pelkäämään josko sittenkin olisin samanlainen kuin hän). En päästä ihmisiä helpolla lähelleni, koska pelkään heidän satuttavan minua. Minun edessä on ikäänkuin muuri joka juontaa juurensa lapsuudestani. Silti tykkään mielelläni kuunnella ihmisten huolia,ja auttaa jos suinkin pystyn (saan siitä itselleni mielettömän paljon).
Olisiko kellään tietoa onko narsismista/muusta persoonallisuushäiriöstä kärsivien vanhempien lapset usein itsekin luonnevikaisia?
Hieman sekava kirjoitus mutta olisin iloinen kaikenlaisista asiallisista vastauksista.
Olisikohan kellään tietoa mitä käytännössä tuo persoonalliisuushäiriö tarkoittaa (siis kirjatietoa minulla on jonkinverran mutten osaa soveltaa sitä mitenkään itseeni) ?? Olen lukenut asiasta paljon,kirjoja ym, ja mieleen on juolahtanut epäilys josko voisin itse olla jotenkin epävakaa.
Opiskelen psykologiaa sivuavaa alaa , ja mitä enemmän opiskelen, sitä enemmän pelottaa. Oma isäni on (mielestäni) narsisti tai ainakin omaa ison kasan narsistisia piirteitä ja on hyvin epävakaa. Hän on myös alkoholisti, ja olemme muun perheen kanssa olleet jo toistakymmentä vuotta jatkuvasti huolissamme ettei hän joisi itseään hengiltä..Hän on omalla tavallaan kuitenkn herkkä-ja sitten kuitenkin täysin kykenemätön asettumaan toisen ihmisen asemaan. (tekstistäni saa varmasti hyvin sekavan kuvan isästäni mutta hänessä on niin monta persoonaa, etten ole koskaan päässyt selville mikä häntä vaivaa). Hän on sekä piru että enkeli.
Suurin pelkoni on juuri olla kuin isäni, pelkään että narsismi tai vastaava voisi olla periytyvää tahi kasvatuksen kautta minustakin olisi tullut persoonallisuushäiriöinen.
Isäni on alistanut äitiäni monella tapaa jo vuosia ja vasta aikuisiällä olen alkanut ymmärtämään kuinka pahasti hän on äitiäni, minua ja siskojani satuttanut (kaikilla meillä on vuosien saatossa esiintynyt paniikkihäiriötä, kahvikuppineuroosia ja masennusta , luultavasti johtuen isän "tyranniasta"). Olen käynyt terapiassa asian takia ja syön masennuslääkkeitä, mutta silti pelkään josko minussa olisi muutakin kuin diagnosoitu paniikkihäiriö ja lievä masennus.
Työympärsitössä isäänipidetään mitä mainioimpana tyyppinä. Olen keskustellut asiasta äitini kanssa, ja olemme miettineet mistä hänen käytöksensä johtuu. Hän ei arvosta ketään, hänen mielestään hän on aina oikeassa, hän voi olla erittäin ilkeä,itkettää ja satuttaa muita, eikä todellakaan kadu (vai kuvittelenkohan vain?). Hänen mielestään vika on aina muissa. Tosin hänessä löytyy herkkiäkin piirteitä, mutta minusta se herkkyys liittyy häneen itseensä, siis "itkua itsensä vuoksi-ei muiden" (=marttyyri).
Itse olen myös aika herkkä vastaanottamaan kritiikkiä(kuten isäni), minut on helppo ns. rikkoa sisältä, tosin sillä erolla isääni että tunnen syyn olevan itsessäni, en muissa. Mietin myöskin voisiko tämä johtua siitä että ankara isäni on aina saanut minut kuvittelemaan etten ole mitään tai vaihtoehtoisesti hyvinä päivinään hän on pitänyt minua maailman upeimpana ihmisenä (kaksi aivan erilaista näkökulmaa, jotka ovat saaneet minut ihan ymmälleni). siksi varmaan lähdin opiskelemaan alaa. Joskus tuntuu että minun on pakko ymmärtää isääni ennenkuin voin olla sinut itseni kanssa.
Isäni on kuitenkin ollut minulle auktoriteetti ja hän saa aina minut itkemään vähättelemällä minun saavutuksiani. Hänen mielestään saavutukseni perustuvat HÄNEN ohjastuksiinsa-neuvoihinsa. En voi käydä kotonani ilman että hän saa minut itkemään, vaikka esim tuntemattomien ihmisten sanomana vastaavat haukkumiset eivät minua hetkauttaisi. Hänelle pitää aina esittää jotain muuta kuin on, parempaa, sivistyneempää jne, jottei hän suuttuisi.
Luonteeltani olen herkkä, mielestäni välitän ihmisistä aidosti (mutta isäni ns "sairaus" on saanut minut pelkäämään josko sittenkin olisin samanlainen kuin hän). En päästä ihmisiä helpolla lähelleni, koska pelkään heidän satuttavan minua. Minun edessä on ikäänkuin muuri joka juontaa juurensa lapsuudestani. Silti tykkään mielelläni kuunnella ihmisten huolia,ja auttaa jos suinkin pystyn (saan siitä itselleni mielettömän paljon).
Olisiko kellään tietoa onko narsismista/muusta persoonallisuushäiriöstä kärsivien vanhempien lapset usein itsekin luonnevikaisia?
Hieman sekava kirjoitus mutta olisin iloinen kaikenlaisista asiallisista vastauksista.
Vastaukset 16
Vanhimmat
varmaankin juuri tuo narsismi. Pyörin vaan kehää itseni ympärillä ja yritän fiksailla vähän sieltä sun täältä, että kelpaisin. En pääse siitä kehästä pois, koska itsetuntoni, siis käsitykseni arvostani ihmisenä on olematon. Rakastan kyllä lastani, mutta koska olen niin solmussa ja hukassa itseni kanssa, tajuan että minusta ei ole äidiksi juuri tämän luonteenpiirteeni takia. En tiedä, olen ymmärtänyt että narsismin paranemisennuste on varsin huono, koska narsistin perusturvallisuus on puuttunut tai hajonnut jo lapsena. Yritän kyllä tasapainottaa tilannetta opiskelemalla hengellisiä asioita, niin että oppisin ottamaan muut paremmin huomioon, olen pohjimmiltani hyväsydäminen ja haluan toisille hyvää, mutta pohjattoman itsekeskeinen.
työtoverini sieltä seurakunnasta..HAHHAA
En ole ihan varma tarkoititko minua vai isääni, mutta ymmärsin että ehkä isääni?. Hän on omalla tavallaan hieno ihminen, siis aika itsekeskeinen muttei halua selvästi pahaa kellekään, ja kärsii itsestään. Opiskelujen myötä olen alkanut ymmärtää häntä paljon enemmän ja myöskin arvostamaan. Siis sillätavalla että isältä vaatii tosi paljon yrittää kokea empatiaa, johon hän ei aina kykene. Hän oli lapsena todella pahasti koulukiusattu, hän puhuu siitä välillä tosi katkeraan sävyyn (hän on vienyt minut siihen kylään jossa häntä sorsittiin/kiusattiin ja kertonut minulle kaiken elämästään, ja tavallaan pyytänytkin anteeksi,sillä hän tiedostaa että hän on tehnyt pahaa perheellemme) En ole kertonut tästä muulle perheelle. Tätäkautta ymmärrän häntä, kykenen ymmärtämään enemmän mitä hän on kokenut. Tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, olen kehottanut häntä menemään psykologille. Hän sanoo siihen että "minun maineeni menisi pilalle". Tätä en täysin ymmärrä, mutta toisaalta ymmärrän hyvin.
Se on vain niin harmi että niin kultainen ihminen on kuitenkin aika selvä narsisti. Mutta olen ajatellut että hänen persoonallisuuden perusrakenteissa on joskus tapahtunut jotain todella merkittävää, ja hän tekee parhaansa. Ilman isääni en ehkä koskaan olisi tullut tutuksi psykologian kanssa ja alkanut itsetutkiskelemaan. Paljon hyvää ja paljon pahaa. Ilman häntä en kuitenkaan olisi koskaan ajatellut syvemmälle, saattaisin olla paljon pinnalisempi. Hänen avullansa olen löytänyt ihan uuden maailman:ihmisen mielen. Ja tavallaan kiitän siitä häntä.
Hänessäon on myös paljon hyvää. Kun olen lukenut narsismista oppikirjoissa, minua melkein suututtaa, niin ikävästi tästä luonteenhäiriöstä puhutaan (kannattaa googlettaa). Ei se ole niin yksioikoista, kyllä narsismista kärsivä (kuten isäni) on myös kaikkea muuta:, älykäs, hauska ym. Ei hän ole ainoastaan "sairas". Siksi se onkin niin hämmentävää.
En ole varma tarkoititko myös minua, mutta toivoisin ettei tämä ole perityvää.
Itse sairastan persoonallisuushäiriötä, ja vaikka paljon kirjoititkin, niin on se vaikeaa alkaa arvailemaa onko sinulla persoonallisuushäiriötä. Minulle sairaus todettiin psykologisin testein, sitä ennen olin luokiteltuna depressiivisenä, itsetuhoisena ja vaikeana henkilönä.
Vaikea lapsuus saattaa olla tälle sairaudelle sairastuminen. Itselläni oli lapsena epävakaa ja tasapainoton ja turvaton koti, siitä ne asiantuntijat keksivätkin, mistä sairauteni on saanut alkunsa.
Jos haluat, voin kertoa lisääkin aiheesta, ainakin mitä omalla kohdallani tuo sairaus aiheuttaa ja oireilee.
Kiinnostaisi kyllä mitä olet kokenut Pelkään todella paljon mennä psykiatrin juttusille, jos sieltä saa mukanansa luonnehäiriö-diagnoosin. Ei se sinänsä haittaa, enemmän haittaa se että siitä selvästi puhutaan "ominaisuutena", ei niinkään sairautena, siis sillä tavalla ettei siitä voi parantua. Itse haluaisin kovasti parantua mitä ikinä itselläni onkaan. Ja asiaa opiskelleena jonkin verran olen todella varma että jokin minulla on- ei narsismi mutta ehkä jotain alentuvaapersoonallisuutta(?)
Olisin kiinnostunut jos viitsit laittaa tietoa itsestäsi tälle palstalle-oma mailini on nimelläni, joten sitä en uskalla tähän liittää.
Minä olen sitä mieltä, että on hyvä tutkiskella omaa persoonallisuuttaan ja myös sen "pimeitä puolia". Ja varmaan narsistisen vanhemman tai läheisen kanssa eläessä on lapsellekin jotain vaikutusta asiasta ollut.
Minä en kuitenkaan ehkä ottaisi asiaa noin raskaasti, vaan pikemminkin kiinnostuneena löytämään niitä asioita, joissa mättää. Persoonallisuuden vinoutumat eivät toki ole mitään ihan helppoja korjattavia, mutta kyllä ne muuttua voivat, kun vain itse haluaa niin. Todella toivottomasta ja haitallisesta persoonallisuushäiriöstä puhuisinkin vasta silloin, kun henkilö ei ymmärrä edes epäillä itsessään olevan mitään "vikaa" tai on menettänyt kosketuksen tunteisiinsa kokonaan tai tosi pahasti.
Se, että olet huolissasi asiasta kertoo jo aika paljon mielestäni. Minä olen ainakin jollain tapaa aika "läheisriippuvainen" sekä myös narsistinen ja vaikka mitä. Nimiähän noille voi keksiä vaikka miten paljon. Ei niitä diagnooseja ehkä kannata ottaa liian vakavasti. Minä keskittyisin enemmän vain ihan sellaiseen positiivisempaan tutkiskeluun. Minulle on ollut ainakin hienoa löytää itsestäni niitä "vikoja", joita en ole ennen tiedostanut. Tiedostamisen jälkeen on tuntunut tilanteet vähitellen lähtevän parempaan suuntaan. Minä en suosisi sairausajattelua tuollaisissa persoonallisuutta koskevissa asioissa, etenkään jos kuitenkin häiriö ei ole häiritsevän tuhoisa itselle tai muille. Pikemminkin ottaisin ongelmat kehitysmahdollisuuksina ja mielenkiintoisena itsetutkiskeluna.
oletko käynyt narsistienuhrientuki.info -sivustolla? Siellä on paljon vähän turhankin leimaavaa juttua jne, mutta esimerkiksi tämä keskustelu on mielestäni ihan mielenkiintoinen:
http://narsistienuhrientuki.info/keskustelu/viewtopic.php?t=3251
Tuo narsistien uhrit palsta vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja varsinkin tuo sinun lähettämäsi linkki. Aloituspuheenvuoro laittaa miettimään.
Ilokseni huomasin myös että itse en koe nykyisessä avosuhteessani mustasukkaisuutta, luotan häneen koska luotan itseenikin. Myöskin arvostan häntä ja haluan hänen parastaan. Joten en taidakaan olla narsisti(?). Noh, eri asteita taitaa olla. Mutta olen kyllä koko ikäni taistellut vastaan jotta minusta ei olisi tullut kuten isäni, käynyt joskus jopa vuosia terapiassa. Olisikohan se estänyt minun narsistisuuteni?. Katsellessani tuota narsismin tunnusmerkki listaa en kauheasti näe siinä itseäni.
Olen puhunut tästä myös avomieheni kanssa joka opiskelee myös psykologiaa?psykiatriaa, olen kertonut hänelle peloistani. Nämä ovat mielenkiintoisia juttuja. Anway- kirjoittelenpa kun ilta/yö on mennyt tässä kauhoessa noita keksusteluja narsistienuhrit sivustolla.
Jossain keskusteluissa sanottiin että narsistin lapsi on usein itsekin narsisti?Onko todellakin aidosti näin-jos on taistelen vastaan. =) Ja parannun-ihan varmasti, sanokoot psykan kirjat vaikka mitä. Ihmisen voimavarat ovat äärettömät kun jotain todella uskoo. Taidan olla hieman "freudilainen".
Olen tehnyt mielikuvaharjoituksia, palannut takaisin lapsuuteeni-kokenut suurta kauhua, jopa oksentanut henkistä pahoinvointia. Minulla itselläni on tällainen teoria: defenssit voi itsesuugessiossa palauttaa, siis ne joita koskaan ei ole ollut olemassa. Menen siis lapsuuteeni ja teen itselleni uudestaan ne defenssit. Kuulostaa älyttömältä, ja en todellakaan suosittele kellekkään ilman ammattilaisen apua!! Itse olen todellakin voinut monta päivää pahoin tuon itsesuggestion jälkeen, mutta olen uskaltautunut koska olen saanut paljon tietoa asiasta, ja minun oli pakko-lapsuuteen voi palata, mutta suosittelen ammattilaista, hypnoosi menetlmää ammattilaisen valvonnassa. Itse olin liian uhkarohkea, myöskin siksi ettei hyvää terapeuttista suhdetta ollut saatavissa. ja tod, en suosittele kellekään ilman ammattilaista koska siinä voi vaipua liian syvälle omaan mieleen. Olen mennyt siis itsehypnoosiin egon syvimpään salattuun olemukseen ja se on pelottavaa!!, mutta olen palannut ehjänä. Ja huom. kyse ei tod. ole mistään psykoosijutuista, sillä olen palannut usein tunnin session jälkeen ja oksentanut pahaa oloani. Ihmisen mieli on todella tuntematon paikka, mutta itseni oli pakko tehdä tämä että edes hieman eheytyisin. Uskokoon ken tahtoo, itselläni tämä auttoi hieman, mutta aloin ymmärtää myös sen että tällä menetelmällä voi myös vajota jonnekin liian syvälle. Aloin jopa pohtia voisinkohan psykologi mieheni kanssa alkaa kehitellä jotain teoriaa tästä =D. Ja kyllä- kaikki tämä on ihan totta, ja olen ihan tavallinen opiskelijaneitonen siinämielessä etten omaa psykoottisia piirteitä, vaikka tämä voi jostakusta kuulostaa hullulta. Tavallinen tallaaja minäkin.
Kirjoitanpa tässä vielä myöhään koska tämä selkiyttää ajatuksia.
P.s. Anonyyminä on ihana kirjoittaa, vaikka taidan siirtyä johonkin rekisteröitymisen vaatimaan palkstaan =D
Good night!!
Jos todella epäilee itsellään olevan mielenterveysongelmia, ei kannata yrittää selvitellä niitä asioita tämän kaltaisilla palstoilla, koska nämä ihmiset voivat valehdella ja he eivät voi tietää todellista tilaasi. Yleensä heidän tietonsa asioista ovat yksipuolisia ja epävarmoja. Joten sinun kannattaisi käydä ihan oikealle lääkärille puhumassa asiasta, sitä vartenhan niitä on ja ne osaavat kyllä kertoa onko pelkosi aiheeton.
Tavallisella lääkärillä olen monasti jo käynytkinOlen kiinnostunut ihan käytännön kokemuksista siksi kyselin. Olen myös tietoinen siitä että tottakai tällaisella palstalla on erilaisia ihmisiä josta kaikki eivät varnmaankaan ole rehellisiä. Mutta kyllä terven järjen omaava aikuinen osaa seuloa täältä sen informaation mitä tarvitsee.
Oli vaín ihan pakko vastata tuohon. Psykiatrille pitäisi varata aika, mutten uskalla, Sepä se on yksi ongelmista. Sen verran tunnen psykologiaa (toinen pääaineistani) että ymmärrän myös hieman psykiatrista puolta. Tiedän myös että diagnoosit saattavat olla vääriäkin, kyse on millaisen psykiatrin eteensä saa. Kuten ehkä aikaisemmissa kirjoituksissa totesinkin en haluaisi liian heppoisin perustein diagnoosia. Siksi tavallaan haluan myös henkisesti valmistautua ennakkoon (yksi apu on keskustella tällaisilla palstoilla) ennenkuin uskaltaudun psykiatrin juttusille, totuushan on että ainoastaan hyvin ammattitaitoinen psykiatri osaa diagnosoida oikein josko hänkään, tavallinen lääkäri on valitettavasti osaa diagnosoida mielenterveyspotilasta taroeeksi tarkasti.
Yksi ajatus on säästää tarpeeksi rahaa jotta menisin yksityiselle psykiatrille, jos muutamasta kerrasta maksaisi ja jatkaisi siitä ehhkä julkiselle puolelle. Mielestäni ensikosketus psykiatriin on todella tärkeä enkä halua riskeerata mitään. Haluaisin varmistaa että hän on ammattitaitoinen, eli kuulostella onko Suomessa joku itselleni sopiva ykistyinen.
Ja pientä kokemusta psykiatreista. Vuosia sitten kävin kahdella eri psykiatrilla. Lopulta minulle todettiin keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö, olin hyvin nuori silloin. Toinen psykiatri oli mielestäni todella oiva: kuunteleva, asiallinen ja pätevän tuntuinen, ei alkanut heti arvailemaan.
Mutta ensikosketukseni ja ensmmäinen psykiatri joka tielleni osui järkytti minua suuresti: Sain kaavakkeita jossa laitettiin rasti ruutuun tyyliin: kuuletko ääniä (vastausvaihtoehto kyllä tai ei). Hänen haastattelun aikana minulle kävi hyvin selväksi etten ole hänelle ihminen vaan ihan kuin näyttelyeläin. En halua tätä toista kertaa kokea.
Että tällaisia ajatuksia tänään =D. Ja nyt paistattelemaan kesäpäivää.
Halusin lisätä vielä että minua kiinnostaa todellakin se millaista on olla luonnehäiriöinen, miltä se aidosti tuntuu?. Siihen ei kukaan lääkäri osaa vastata. Esimerkkitapaukst kirjoissakin ovat usein niin räikeitä, että ihan pahaa tekee. Psykologisessa kirjallisuudessa luonnehäiriöt esitetään usein tyyliin: "Pekka oli kauan ollut jo outo kavereidensa mielestä. Hän alkoholisoitui jo nuorena. Hänellä oli vaikea lapsuus, ankara isä, alistuva äiti. Sitten hän alkoi rötöstellä päätyen lopulta murhsta vankilaan. Hänellä todettiin vaikea luonnehäiriö". Revi tästä nyt sitten huumoria!!. Ja pelottavintahan tässä on että moni tuleva psykologi ottaa tämän todesta. Ei kauheasti tee mieli lukea näitä "tositarinoita!. Mielummin kuulisin ihmisiltä itseltänsä millaista on elää tämän "ominaisuuden" kanssa. Ja missä kulkee raja milloin kyseessä on luonnehäiriö vai onko ihminen vain neuroottinen.
Hieman halusin itsestäni vielä kertoa (siis mitkä jutut ovat saaneet minut epäilemään omaa vointiani):
Neuroottinenhan minä olen aina ollut, sen myönnän ja avoimesti nauran sille kavereideni kanssa. Minulla on erilaisa pakkomielteitä: ajatuskulkuja, liiallista tupanpolttoa, murehtimista, unettomuuttaa liittyen murehtimiseen, kuolemanpelkoa, hylätyksitulemisen pelkoa, hyönteis-pelkoa. Ihan mitä vaan ainakin silloin kun paniikkikohtaus iskee.
Todellisuudentaju minulta ei mieletäni mene kuin ehkä juuri paniikissa, siis lähinä se että en enää näe en kuule mitään. Pari kuukautta takana serotoniinintakaisinotonestäjiä ja mieli on kohentunut. Aikaisemmin en jaksanut edes nousta sängystä ylös vaan saatoin maata koko päivänkin vain vuoteessa tuntien epäkelposuutta ja ilottomuutta. Nyt jaksan sentään nousta jo ylöskin ja tavata vähän ihmisiä. Se on kumma kuinka lääkkeet voivat auttaa (nämä ovat siis ihan tavallisen lääkärin määräämiä) .
Yhtäkkiä huomaa että aurinkokin paistaa ulkona- tänään hieman enemmän kuin eilen.
Hankalaa on esittää normaalia ihmisten ilmoilla kun kaikki tuntuvat olevan niin energisiä ja kiireisiä, itse haluaisi vain nukahtaa. Aamut ja illat ovat vaikeimpia. Kouluun ei jaksa aina nousta. Tuntuu niin epäkelvolta.
Kirjoitukseni ovat aika sekavia mutta en jaksa niin välittää koska olen suhteellisen väsynyt. Minulla ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia, haluaisin parantua tästä, mitä se nyt sitten onkin.
Jaksaakohan kukaan lukea, no ei se mitään =). Suhteellisen terapeuttista kirjoittaa ajatuksiaan näin ylös. Kirjoitusvirheitä vilisee kun ajatus kulkeepi niin nopiaan.. (ei maanisestí mutta nopeaan)
Siis meillä ihmisillä on jos jonkin moisia persoonallisuus häiriöitä,ei niistä kannata hernettä nenäänsä vetää,elä omaa elämääs ja unohda isäs ,sillä on omia traumojaan ,jos se ei ees ite ymmärrä niitä,niin mitä siitä,et voi isääs mitenkään auttaa.Sinulla on hyvä tulevaisuus edessäs,elä tuhlaa sitä murehtimalla isäs ongelmia.Myönnä se ,et jotkut ihmiset vaan ei ymmärrä muita.Ole onnellinen et itse pystyt normaaliin tunne elämään.
En tietenkään unohda isääni, haluan selvittää mikä hänellä on. Ja elän silti ihan hyvän elämän. Vaikkakin keskittyisin omaan elämään haluan tietää hänestä enemmän, sitä kautta ymmärrän paremmin itseäni. Siis pieni vaiva voi olla iso apu myös itselleni. No way- en varmasti unohda isääni. Vanhemmistahan se itseymmärrys lähtee. Isien ja äitien teot selittävät käyttäytymismallimme, kieltäminen vie vain kauemmaksi totuudesta. Ja en varmasti halua olla yksi niistä jotka kieltävät menneisyytensä. Kuten monet historioitsija sanovat "Menneisyys kertoo kaiken nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme". Näin koen sen myös olevan oman psyykkeeni osalta. (voi kun freud olisi kuulemassa tämän-olsi niin ylpiä) =p
Ja nyt virallisesti nukkumaan =D
Aivan ihanaa on että on näitä ihmisiä jotka on huolestuntunut kannattako kokemuksistaan puhua tällä palstalla ja jne. ja että tulisi unohtaa menneisyytensä jne. n Besserwisserit ovat aina hauskoja tapauksia =D
Mutta eteenpäin:
Olisi aivan huippua jos joku voisi keroa kokemuksistaan: siis millaista on jos on diagnosoitu natrsistinen/alistuva persoonallisuus. Aiotteko parantuya parantua? Millaisia ominaisuuksia teillä on jotta tällainen diagnoosi tehtiin?
toivottavasti teitä ei haittaa etten aina kirjoita täsysin oikein, huomaan että masennuksesta toipuessani sanat välillä sekoavat, en tiedä miksi. Olen jotenkin avuton tässä masennuksessani, ja se näkyy kirjoitustyylissäni. Koskei aina vain jaksa kovin paljoa.
Niin, voin kertoa oman kokemukseni persoonallisuushäiriöstä sairautena. Laitapa vaikka sähköpostia mulle: [email protected]