yksin vaan...miten voikaan laulun sanat olla näin totuuden mukaiset. Olen jo 23-vuotias nainen, enkä ole vielä koskaan seurustellut taikka käynyt treffeillä.Tuntuu kuin olisin jumissa näiden tunteideni ja itseni kanssa.En tiedä osaisinkokaan seurustella ja olla toisen kanssa. Olin aikoinani koulukiusattu ja se on vaikuttanut hyvin paljon kaikkeen sosiaaliseen elämään.Jotenkin häpeän sitä ja muistelen noita ikäviä aikoja.Tahtoisin löytää jonkun, joka olisi myös ajatteleva ystävällinen kunnollinen ja fiksu.
Monesti huomaan murehtivani monia asioita, sellaisiakin mitä monet muut ikäiseni ja nuoremmat eivät ajattele.Tuntuu kuin olisin jotenkin vajaa ja minua luultaisiin nuoremmaksi kuin olenkaan. Itkettää tämä yksinäisyys ja kuulumattomuuden tunne.
Monesti huomaan murehtivani monia asioita, sellaisiakin mitä monet muut ikäiseni ja nuoremmat eivät ajattele.Tuntuu kuin olisin jotenkin vajaa ja minua luultaisiin nuoremmaksi kuin olenkaan. Itkettää tämä yksinäisyys ja kuulumattomuuden tunne.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet vasta 23, ja sulla on edessä kymmeniä pariutumiseen sopivia vuosia. Kun puhut yksinäisyydestä tarkoitatko kuitenkin vain miesystävän puutetta? Onko sulla tyttökavereita? Eikös tuossa iässä vielä kuljeta kaveriporukoissa ja haeta kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen yhdessä. Kerro kavereille huolesi, he varmasti mielellään auttavat, ja ennenkaikkea lakkaa huolehtimasta, se oikea saattaa osua kohdallesi minä tahansa päivänä. Iloa elämääsi toivoen!!!
oikein noita naispuolisiakaan kavereita, johtuen osittain kiusauksen aiheuttamista traumamoista. Ei viitsi lähteä sitten yksin noille mahdollisille iskupaikoille, kuten baariin. Enkä oikein osaisi ketään sieltä baarista iskeä, jollei mua tulla iskemään.
Lee Marvinin esittämään lauluun. Taisi J. Vainio tehdä suomenkielisen tekstin.
Jätkänä todella loisto vaimoehdokkaat jouduin torjumaan, koska en luota vieläkään
itseeni paskankaan vertaa.
Taita latva tasaltasi, sanoo kansanviisaus. Näin sitten teinkin.
Kun tosi vaikeudet nousivat pintaan, vaimoni halusi eroa.
Kyllästyin lopulta eroaseen käyttämiseen usein. Mene hyvä ihminen, vapaa-ehtoistahan tämä.
Irtiotot loppuivat. Kasvamistahan tämä on ollut molemmille.
Mielestäni liian usein lähdetään ovet paukkuen. Monet aloittavat alusta. Usein viisasta.
Molemmilla on avioliiton ulkopuoliset ystävänsä.
Tämä se vasta kanttia kysyy!Siltikin.
Toiset oon luotuja kulkemaan, yksin, yksin vain.
Olen Asperger mies.
Tuo on huono, että olet jumissa itsesi kanssa ja kelailet vanhoja ikäviä asioita. Sellaisesta luupista on vaikea yksin päästä pois. Onko sulla ketään, kenen kanssa pystyisit keskustelemaan avoimesti omista ajatuksistasi? Joku mailikaverikin olisi hyvä...
Sopiiko kysyä, että miksi luulet, että sua kiusattiin koulussa?
Ei koskaan koulukisatulta saa mennä kysymään, miksi häntä kiusattiin koulussa. Jokainen terve ihminen varmasti tietää mistä "kiusaaminen" johtuu.
Ei välttämättä tarvita erilaisuutta sen enempää. Jos vain jotkut haluavat olla ilkeitä ja kiusata toista sillä perusolettamalla, että heidän kotonaan on ongelmia niin siitä vain. Mutta ikävää siinä on se, että tämän kiusatun elämä menee pilalle.
Mutta.. Eipä siinä mitään! Itse koen "koulukiusaamiseni" erittäin vahvana itsetuntoni kehittäjänä. Joksin en voi koskaan antaa kiusaajilleni anteeksi. Tosin eivätpä ole sitä pyytäneet. Koulukiusaaminen lähtee jo ala-asteelta ja jatkuu läpi koko kouluhistorian.. Juuri nimenomaan sen vuoksi, kun tuo kouluilmapiiri tuskin vaihtuu kauhesti siinä välillä.
Itse koen olevani fiksu tyttö ja aina sitä ollutkin.. en vain voi käsittää niitä, jotka ovat minua syrjineet koko kouluhistorian ajan. Silti en ole heistä välittänyt kovinkaan vakavasti, sillä olen pyrkinyt olemaan aina oma itseni.
Tiedän mistä puhut, ja tuo on totta. Itsellänikin on taustatekijöinä tietynlaista koulukiusaamista. Vielä lukioaikoinakin koin olevani jollain tavalla syrjitty, sillä olihan tuo sosiaalinen ympäristö edelleenkin sama asuinpaikassani.
Vasta korkeakouluun päästyäni en koe minkäänlaista "kiusaamista" tai muuta vastaavaa. Lukion loppupuolella itsetuntoni vahvistui sillä olettamalla, että minä saan tehdä ihan mitä haluan ja saan olla sitä mitä haluan.
Joten, mahdollisest sosiaalisten ympäristöjen muutokset voivat vaikuttaa sinun itseluottamukseesi. Muista aina, että rakastaakseen muita on rakastettava itseään.
Minullakaan ei ole kuin pari ystävää, tosin ei oikein niitäkään enää. Mutta, työskentelen huipputyöpaikassa, tätä kutsun sen vuoksi sellaiseksi, sillä minulla on loistava työilmapiiri.
En sitten tiedä, onko sinulla mahdollisuutta vaihtaa ympäristöä, mutta siitä oikeasti on hyötyä oman itsensä kehittämisessä ja muutoinkin.
Ei kannata murehtia "huomisesta" vaan elä päivä kerrallaan ja ajattele joka aamu herätessäsi, että tästä tulee minun elämäni paras päivä.
Itselläni on ikää vasta 21 vuotta, enkä ole juurikaan kokemustakaan rikkaampi kuin sinä. Joten, toivotan sinulle tsemppiä elämässä ja kaikkea muuta hyvää. (Löydät vielä etsimäsi, jos annat kaiken tapahtua omalla tavallaan.)
Mä olen Jo 32 vuotias, ja ollut lähes koko elämäni enemmän tai vähemmän yksin. Odottele nyt vielä kolmekymppiseksi asti.
Mulla on aivan sama ongelma. En ole ikinä seurustellut tai käynnyt treffeillä eikä minulla ole koskaan ollut tyttöpuolisia ystäviä.
Aina kun minulla olisi mahdollisuus tutustua tyttöön niin minulla alkaa jokin ihmeen pakenemis vaihe (kai uusi tilanne pelottaa?) enkä uskalla tehdä aloitetta. Jos joku tyttö tulisi ja esim. antaisi vaikka ison pusun niin menisin ihan jumiin ja olisin ihan tytön vietävissä.
Parikertaa koulussa on käynnyt vähän tähän tyyliin. Kun kerran välitunnilla istuin pihan penkillä niin yhtäkkiä eräs tyttö tuli selän takaa ja kietoi kätensä minun ympäri ja sanoi "Mitäs kuuluu?". Jäädyin kuin patsas ja mumisin jotakin tyhmää vain että "ihan hyvin menee". En tiennyt mitä olisin tehnyt. Ja kerran koulun ruokajonossa eräs tyttö nappasi minua takamuksesta. Katsoin sitten ihan hölmistyneenä taakseni tätä tyttöä, tyttö katsoi minua ja sitten vain käännyin takaisin omaan suuntaani! Nyt jälkeenpäin ajattelen että olisihan mun nyt jotakin pitänyt tehdä, sanoa jotakin tytölle mutta ei... Sillä hetkellä siinä tilanteessa olin taas ihan hölmistynyt. Mutta kumminkin....
Koulussa itsekin kärsin kiusaamisesta, ja en todellakaan ole unohtanut mitä kiusaajat tekivät. Muistelen näitä asioita aivan liikaa. Kiusaamisen takia taas olen huono ottamaan kontaktia muihin ihmisiin, vaikka jo tuntemieni ihmisten seurassa minua ei saa hiljaiseksi millään. Mutta on vaikeaa tutustua ihmisiin.
Itse haaveilen paljon siitä että minulla olisi tyttöystävä, mutta sitten jos siihen mahdollisuus tulisikin niin alkaa "pelottamaan". Tosin minulla ei ole mahdollisuuksia paljon nyt ollutkaan. Enemmänkin netistä olen yrittänyt etsiä silloin kun uskallusta on ollut. Vaikka ihan kaveriksi. Ei kavereitakaan nykyään ole, kouluun jäivät.
Itselläni ikää on 20v (kuukauden päästä 21v) enkä siis vieläkään ole ikinä seurustellut. Eikä minulla oikeastaan ole edes mitään vaatimuksia ulkonäöllisesti, haluan vain että tyttö olisi rehellinen, kunnollinen, luotettava ja uskollinen, aivan kuten minä itse.
Olen melkeinpä jokapäivä yksin tapaamatta ketään, edes sukulaisiani. Ehkä kerran viikossa tavataan, jos silloinkaan. Yksin siis olen ja koitan itseäni jotenkin viihdyttää. Mutta ystävän mielelläni haluaisin.
Ja kenenkään kanssa en pysty keksustelemaan mistään asiasta. Pidän keskustelemisesta mutta sukulaisiani ei mikään kiinnosta joten en heille voi puhua. Ainostaan netissä käyn joskus kirjoittamassa jostakin ja toivon että siinä sitten saisi purettua hieman itseään ja mielipiteitään. Itsekin murehdin asioista jotka eivät läheisiäni kiinnosta enkä niistäkään voi kenellenkään puhua. Tuntuu että kukaan ei niitä asioita edes ajattele paitsi minä.
Mielestäni minua pidetään paljon nuorempana kuin olen, jonakin pikku penskana kenen mielipiteet eivät ole tärkeitä ja joka ei tiedä mistään mitään.
Tätä tekstiä kirjoittaessa iski tosi surullinen olo koko tilanteestani. En taida merkitä kenellekään mitään. Sukulaiset eivät soita tai kysy kuulumisiani koskaan, kukaan ei koskaan käy minun luonani vierailemassa. Olen aina vaan yksin kotonani omissa ajatuksissani. Kun jo löytyisi se oma tyttöni, en enää jaksa/halua olla yksin.
Tarvitsen paljon onnea että netistä jonkun löytäisin, ja vielä enemmän että ihan vain ulkona jonkun tapaisi. Ja vaikka ulkona jonkun tapaisinkin niin en kuitenkaan uskaltaisi sitten lähestyä, huoh...
Joten totta, itkettää tämä yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunne.
olen taas ollut hiukan apealla mielellä, kun näin taas hymyilevän onnellisen näköisen parin. Ahdistaa kun ikää tulee koko ajan lisää ja kohta olen jo 30-vuotta. Sinne asti en halua olla seurustelematta.
Niin, itsekin kaupasta tullessa huomasin kun bussipysäkin penkillä tyttö istui pojan sylissä ja ne jutteli toisilleen ja pussaili siinä. Kyllä alkoi masentamaan oikein rankimman päälle kun niitä katseli.
Tuli paha olo kun itse tiesin että kävelen tästä yksinäni kotiin kauppakasseineni jossa ei ole kukaan odottamassa minua.
No, älähän nyt. Etkö haluaisi vaikka lähetellä mailia? Miksette muuten yleensäkkään mailaile keskenänne? Varmaan täältäkin löytyis susta kiinnostuneita miehiä. ; ) Haluutko mailata?
Aloittaja, tarinasi kuulostaa varsin tutulta. Olen itse päälle kaksikymppinen nainen, haluaisitko keskustella mailitse? Osoitteeni on [email protected]. Kristitty olen, mutta hyväksyn muutkin maailmankatsomukset. Muutkin saa mailailla.
Älä tyttö hyvä murehdi... Saman ikäinen poika joka on kerennyt seurustella liian monta kertaa on joutunut pettymään yhtä monesti. Aika näyttää mitä tapahtuu ja olen itse elämään tyytyväinen vaikken koskaan kumppania löytäisikään ja olen kyllä aika pitkälle luotu kulkemaan joten ei se tule helppoa olemaan... Kunhan vain muistat että hymy kaunistaa naamaa ja parantaa mieltä näin pahoille tunteille voit näyttää kieltä.
Kaikkea hyvää jatkoon, sillä asioilla on yleensä tapana järjestyä.