Ardanean Amuletti (upattu ja jatkettu)

Pahoittelut, et nostan täkin, mutta kun tämäkin tarina on vaipumassa unholaan muiden katoavien kirjoitusten kanssa.
Jään odottamaan kommenttejanne. Ja ei en edelleenkään matki yhtään mitään.

*********
EPILOGI


Andromedan galaksi, miljoonien valovuosienpäästä maasta. Andromedalla on aurinko ja paleettoja, jotka kiertävät sitä. Yksi planeetoista on samanlainen kuin meidän oma telluksemme, tosin tämä planeetta on omaamme hieman rehevämpi ja leudompi, eikä sen ilmastoa ole saasteet pilanneet. Planeetan nimi oli Ardanea ja siellä oli suuria maa alueita ja meriä, sen eläimistö oli hyvin samantapaista kuin maapallollakin ja siellä asusti ihmisenkaltaisia olentoja, jotka kuitenkin ihmisestä näyttäisivät haltijoilta tai muilta sen tapaisilta. Heillä oli erittäin hyvät parantajan taidot ja heidän käyttöesineet ja koristeet sekä asusteet olivat taidokkaasti valmistettuja. Ardanealla hallitsi kuusi kuningaskuntaa, joista viisi oli liitossa keskenään. Kuudes kuningaskunta oli syrjässä, eikä kukaan halunnut liittoutua sen julman ja petollisen kuninkaan Marabeuksen kanssa.
Marabeus havitteli vain valtaa ja suunnitteli valloittavansa muut valtakunnat yhdistääkseen ne yhdeksi suureksi alueeksi, jota hän sitten hallitsisi yksin. Viiden valtakunnan yhdistymisen aikaan muuan Sarabé niminen koruntekijä ja velho, valmisti voimallisen amuletin, Elementti amuletin. Amuletissa oli viisi eriväristä kiveä, jotka edustivat eri elementtejä, neljää peruselementtiä, (maa, ilma, tuli ja vesi) ja yhtä erikoisempaa elementtiä, tämä elementti oli Sydän ja Mieli. Keskellä amulettia oli suuri musta helmi, jota nimitettiin Andromedan Mustaksi helmeksi. Helmi vahvisti amuletissa olevien elementtien voimia. Amuletilla oli siis melkoinen voima, hyvissä käsissä sillä saattoi tehdä paljon hyvää, kuten auttaa ja parantaa ympäristöään. Väärissä (Marabeuksen käsissä) käsissä se voisi tuhota koko valtakunnan. Marabeuksen valtakunta sijaitsi aavikoituvalla alueella, joka oli syrjässä pohjoisessa ja sitä kutsuttiinkin yön valtakunnaksi.
Nyt viiden valtakunnan kuninkaat Arameus, Willbeus, Serané, Erbé ja Beré päättivät irrottaa amuletista Elementti kivet ja muuttaa ne riipuksiksi. Helmikin irrotettiin ja vietiin kauaksi amuletin pohjasta, joka jäi Arameukselle Sydän ja mieli riipuksen kanssa.

Marabeuksen kätyrit etsivät helmeä yötä päivää lepäämättä lainkaan, mutta he löysivät sen nopeasti ja se kuljetettiin Marabeuksen sysimustaan linnoitukseen. Nyt Marabeuksella oli niin paljon voimaa, että hän pystyi uhkailemaan Viiden valtakunnan kuninkaita, saadakseen riipukset ja amuletinpohjan käsiinsä.
Erään juhlan aikana Sarabé lausui seuraavan ennustuksen: ”Viisi kuninkaallista neitoa saapuu toisesta maailmasta viisi elementtiriipusta mukanaan, kun viisitoista vuotta on kulunut umpeen, yhdistyy amuletin voima ja murtuu Mustan kuninkaan valta.”
Tämän kuullessaan päättivät kuninkaat, on riipusten aika siirtyä Ardanealta Tellukselle.
Se oli raskas päätös, sillä jokaisen heistä tuli myös luopua nuorimmaisista lapsistaan, jotka olivat vasta parin kuukauden ikäiset.
He käyttivät riipuksen voimaa siirtyäkseen Ardanealta maapallolle.
Niin joutuivat maahan Neréd, Sarya, Hérya, Ardanne, Aureé












1 Luku
Kummallisuuksia



”Tämä on jo kolmas kerta tämän päivän aikana.” Lastenkodin johtajatar Helena sanoi, katsoen mustatukkaista vauvaa, joka nukkui onnellisen tietämättömänä hälinästä ympärillään hoitajan sylissä.
Saman päivän aamuna oli tuotu punatukkainen tyttövauva ja pari tuntia myöhemmin oli oveen koputettu, kun ovi oli avattu, kun ovi oli avattu, ulkona ei ollut ketään ja rappusilla lepäsi nyytti, josta paljastui pieni vaaleahiuksinen tyttövauva.
Ja nyt oli joku jättänyt lastenkodin ovelle tämän mustatukkaisen pienokaisen, joka sekin oli epäilemättä tyttö. Vauvoilla oli ollut päällä hienot vaatteet, joiden kangas oli jotain ihan uudenlaista kangasta. Se ei ollut mitään tunnettua kangasta, vaikka äkkiseltään olisi voinutkin niin luulla. Kaikilla vauvoilla oli kaulassaan riipus. Punatukkaisen riipuksessa oleva kivi, oli tulipunainen. Vaaleatukkaisella oli safiirin sininen kivi ja mustatukkaisella oli hennon sininen, miltei läpikuultava kivi riipuksessaan.
Juuri kun lastenkodin johtajatar ehti ajatella, ettei sinä päivänä enää sattuisi mitään kummallista, oveen koputettiin. Helena avasi oven, sen takana seisoi nainen, joka oli kietoutunut oudosta kankaasta valmistettuun viittaan. Viitassa olevan hupun nainen oli vetänyt kasvojensa suojaksi, ikään kuin hän ei olisi halunnut tulla tunnistetuksi.
Naisella oli sylissään pieni vauva, jolla oli punaisen ruskea tukka. Vauvan kaulassa oli riipus, jonka kivi oli vihreä. Äkkiä vauva tarttui huppuun, joka valahti alas paljastaen naisen kasvot. Nainen oli kaunis, hänen tukkansa oli kullan vaalea ja kasvot olivat jotenkin haltijamaiset, sirot ja hänellä oli suuret syvän siniset silmät, jotka nyt kuvastivat pohjatonta surua sen vuoksi, että hän joutui luopumaan pienokaisestaan.
Nainen veti hupun takaisin kasvoilleen, mutta Helena ehti silti nähdä pienen kimaltelevan kyyneleen karkaavan naisen silmäkulmasta ja valuvan poskea pitkin alas. Sanaakaan sanomatta nainen ojensi vauvan johtajattarelle, joka otti lapsen syliinsä. Ennen kuin Helena ehti sanoa mitään, nainen oli jo kadonnut.
Helena vei pienokaisen sylissään osastolle, jossa muutkin vauvat olivat ja laittoi sen vuoteeseen. Helena muutti tyttöjen nimet, koska ajatteli outojen nimien aiheuttavan ylimääräisiä kysymyksiä tyttöjen alkuperästä, josta hän ei olisi kuitenkaan osannut kertoa. Niinpä Neréd, Sarya, Hérya, Ardannesta tuli Nea, Sari, Heli ja Arja.
Muutamien viikkojen kuluessa, Sari, Heli ja Arja saivat kodin.
Sarin uudet vanhemmat olivat rikas pariskunta, joka ei voinut saada omia lapsia ja he olivat kokeilleet, miltei kaiken mahdollisen, joten adoptio oli jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi.
Helin vanhemmilla oli ennestään 2 vuotias tyttö ja 5 vuotias poika ja he halusivat vielä yhden lapsen, mutta onnettomuudeksi, rouvan kohtu oli jouduttu poistamaan nuorimmaisen syntymän jälkeen, koska sinne oli muutamia kuukausia lapsen syntymän jälkeen alkanut kehittyä pahanlaatuinen kasvain.
Arja pääsi erikoiseen perheeseen, jossa oli ennestäänkin adoptiolapsia viisi (Minna 15, Kata 11, Ossi 10, sekä Mira ja Mika 3) ja hän oli kuudes. Nämä vanhemmat pitivät asianaan antaa kodin niille, joilla ei ollut omia vanhempia ja heillä on lasten lisäksi lukuisa määrä eläimiä, mm 3 kissaa, 2 koiraa, marsuja, hamstereita, papukaija (jolla oli siivoton kielenkäyttö) ja tarantella.
Vain Nea jäi lastenkodin asukiksi, joten Helena päätti kasvattaa hänet kuin hän olisi ollut oma tytär.



Eräs nainen, Donna kulki eteenpäin ja ajatukset tavanomaisissa asioissa, eikä huomannut varjostajaa, joka kulki lähes äänettömästi hänen perässään. Donna vilkaisi nenänvarttaan pitkin puliukkoa, joka istui bussipysäkin katoksessa ja näytti, siltä kuin sammuisi siihen hetkellä minä hyvänsä. Donna kiiruhti nopeasti pysäkin ohi ja jatkoi matkaansa kohti lähellä sijaitsevaa omakotitaloaluetta.
Donnalla ei ollut autoa, koska hän ei halunnut käyttää kulkupeliä, joka saastuttaa, joten hän valitsi mieluummin kävelemisen tai pyöräilyn kaupunkiin ja töihin mennessään. Niin oli nytkin. Pian hän oli tullut hiekkatielle, jota reunusti pensasaita, jonka silloin tällöin rikkoi portti. Donna kulki pitkin hiekkatietä kunnes tuli vihreän kauniisti koristellun rautaportin luokse. Hän aukaisi portin ja astui pihalle. Hän kulki pihatietä pitkin ja katseli samalla tyytyväisenä kukoistavaa puutarhaansa, jossa kasvoi omena- ja luumupuu, sekä viini- ja karviaismarja pensas, raparperia, salaattia ja erilaisia kukkia sekä yrttejä.
Ainut, mitä hän kaipasi tähän täydelliseen taloon, oli vauva. Hän oli miehensä Markin kanssa yrittänyt saada lasta, mutta lääkäri oli sanonut, etteivät he voisi saada omaa lasta ja hän nyt parasta aikaa kokeili hedelmöitys hoitoa, josta toistaiseksi ei ollut tullut tuloksia.
Donna avasi oven ja astui sisään. ”Kulta, minä tulin jo.” Hän huikkasi jättäessään kenkänsä eteiseen. Ei vastausta, Mark ei siis ollutkaan tullut vielä kotiin. Donna meni keittiöön ja nosti ostoskassin työpöydälle ja meni sitten viemään takkinsa naulakkoon.
Juuri kun hän oli aikeissa mennä takaisin keittiöön, ovikello soi. Hän meni avaamaan oven. Siellä ei ollut ketään, oven edessä oli outoon kauniiseen kankaaseen kääritty nyytti.
Donna nosti nyytin syliin ja huomasi että se oli pieni tyttö vauva jolla oli hennon vaaleat, melkein värittömät hiukset. Pienokainen nukkui onnellisen näköisenä, tietämättä mitään julmasta ja pahasta maailmasta.
Donna oli ikionnellinen, sillä hän ajatteli jumalan vihdoinkin vastanneen heidän hartaaseen pyyntöön ja lahjoittaneen tämän lapsen. Lapsen vaatteisiin oli kiinnitetty kirjekuori johon oli raapustettu kauniilla vanhahtavalla käsialalla jotain.
Donna vei lapsen sisälle ja asetti sen sohvalle jatkamaan uniaan. Hän otti kirjekuoren käteensä ja avasi sen. Hän veti esiin paperi lapun johon oli hätäisesti kirjoitettu lyhyt viesti sillä samalla käsialalla kuin kuoressakin.

Jätän tämän pienokaisen huostaasi, jotta hän voi toteuttaa myöhemmin kohtalonsa. Hänen nimensä on Aureé.
Sydämestäni kiitän, enkä voi mitenkään korvata sitä, että hoidat tämän pienokaiseni.
Heiline.

Muuta kirjeessä ollut.
”Aureé, hmm…” Donna mutisi. ”Taidankin nimetä sinut uudelleen, Aura.”
Ja niin tuli Aureésta Aura.
Donna tuskin malttoi odottaa, että Mark tulisi kotiin ja hän pääsisi kertomaan tälle ilouutisesta. Hän nosti pienokaisen syliinsä ja siirsi hienoa kangasta sivulle. Silloin hän näki sen, hennon ruusunpunaisen läpikuultavan kiven, joka roikkui ketjussa, joka hohti kuin kulta tai hopea. Mitä pidempään, Donna kiveä tarkasteli, hänestä tuntui, että kivi vaihtoi väriä, hennon ruusunpunaisesta, läpikuultavaan siniseen ja hentoon keväänvihreään, kunnes oli taas läpikuultavan ruusunpunainen
Äkkiä hän kuuli oven kolahtavan, Mark oli tullut kotiin. Donna riensi pienokainen sylissään ovelle Markia vastaan. Kun Mark näki Donnan, jolla oli vauva käsissään, hän pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi kysyvästi vaimoaan.
”Mistä tuo ilmestyi?” Hän kysyi ja katsoi kummissaan vaimonsa sylissä olevaa nyyttiä.
Donna hymyili onnellisena. ”Kulta älä nyt säikähdä, tämä pikku prinsessa on Aura.” Hän esitteli pienokaisen miehelleen. Myöhemmin hän kertoi tälle kuinka kaikki oli tapahtunut. Mark oli onnellinen, sillä heillä oli nyt se kauan kaivattu lapsi ja Donna aivan säteili saadessaan hoivata pienokaista. Kolme kuukautta myöhemmin, Donna huomasi olevansa raskaana ja yhdeksän kuukauden kuluttua, Auralle tuli sisko, Aurora. Vaikka he nyt olivat saaneet oikean tyttären, he silti rakastivat Auraa ja kasvattivat tämän omanaan.





2. Luku
Viisitoista vuotta myöhemmin.



Nea

Nea varttui lastenkodissa ja näki, kuinka sen asukit pääsivät uusiin koteihin, tai kuinka he palasivat takaisin, jos perheessä, mihin he olivat joutuneet, oli tullut ongelmia.
Siellä oli eräs tyttö, joka oli kiertänyt lastenkodin ja perheiden välillä jo kauan. Tytön nimin oli Niina. Niina täyttäisi pian 18 vuotta, joten hänen ruljanssinsa päättyisi siihen. Häntä autettaisiin saamaan opiskelupaikka ja asunto ja tietysti seurattaisiin jonkin aikaa, jotta selviäisi pärjääkö hän vai ei. Nealle Niina oli melkein kuin sisko. Hänen kanssaan oli helppo puhua ja kertoa huolistaan. Nytkin hän kertoi koulusta, joka taas alkaisi kesäloman jälkeen.
”Joo, ja meidän luokalle tulee kuulemma neljä uutta oppilasta.” Nea sanoi.
”Kundeja vai muijia?” Niina kysyi.
”Sitä mä en tiedä.” Nea vastasi. ”Mut olis kiva jos vaikka molempia.”
”Miks?” Niina kysyi.
”No kun mua alkaa jo tympii meidän luokan kana – aivot, jotka juoksevat kielipitkällä kundien, meikkien ja kuteiden perässä ja käyttäytyy muutenki ku tarha - ikäset penskat.” Nea sanoi ja jo ajatus luokan kana - aivoisemmasta muijasta Kiiasta sai hänen karvansa pystyyn.
”Sä meinaat siis teidän luokan pissiksii.” Niina sanoi ja virnisti. ”Joo niitä näkee tuol kaupungissa ja ne on niin olevinaan, vetävät perseet ja sitte jälkeenpäin ruikuttavat, kun tuli tehtyy jotain, jota ei olis pitäny tehdä.”
Neasta oli kivaa, että oli joku muukin samaa mieltä hänen kanssaan luokan kanoista, jotka joka tunti tuijottelivat luokan jätkiä ja haistattelivat opettajalle, kun tämä pyysi heitä keskittymään käsillä olevaan aiheeseen tai pyysi olemaan hiljaa.
”No ehkä mä saan niistä uusista oppilaista kavereita, ni kestää sit paremmin tän vuoden noiden meidän luokan kanojen kanssa.” Nea tuumi.
”Niin sitä pitää Nipukka.” Niina sanoi ja hymyili. ”Tuu sanoo, jos ne kanat alkaa sua kiusaan, ni mä käyn sit joku kerta vähän ’juttelemassa’ niille.” Hän lisäsi ja virnisti.
Nea tiesi, mitä Niinan ”jutteleminen” oli, Niina nimittäin ensin haukkuisi koko kanalauman pystyyn ja sitten hieman käsitteli jengin pomoa Kiiaa, niin ettei tämä taatusti tulisi kouluun pariin päivään, kun se ei kehtaisi näyttää mustaa silmäänsä kellekään.
Niina oli aina auttanut Neaa kun koulussa oli kiusattu, jo silloinkin kun hän meni ensimmäiselle luokalle ja luokan kingi, Matias oli kiusannut. Tuolloin 9 vuotias ja puolet hennompi Niina oli murjonut Matiaksen nenän ja se ei ollut enää kiusannut ketään. Se ei ollut uskaltanut. Mutta oli silti idiootti.
Oli Niinakin kertonut omia murheitaan Nealle, joka oli kuunnellut ja lohduttanut. Niinan mielestä Nea oli aivan erilainen kuin muut, jotenkin kiltimpi ja ystävällisempi, kuin muut ikäisensä tytöt.
”Tytöt, nyt nukkumaan, aamulla on aikainen ylösnousu.” Helena huikkasi makuuhuoneeseen, jonka tytöt jakoivat.
”Joo, joo.” Kaikui vastaus kuin yhdestä suusta.
Helen huomasi, että huoneessa sammui valot ja tuli hiljaista. ’Hyvä.’ Hän tuumi mielessään ja jatkoi kirjansa lukemista.
Aamulla kello soi jo puoli seitsemältä ja Helena kävi kurkkaamassa, joko tytöt olivat päässeet ylös.
Kyllä, kumpikin istui jo sängyllään ja venytteli ja kummankin hiukset olivat takkuiset ja pörrössä.
Muuallakin lastenkodissa heräiltiin, koulu – ikäisten oli mentävä kouluun ja Helena huolehtisi pienemmistä lapsista päivällä, opettaisi piirustamista ja ehkä kirjoittamisen ja lukemisen alkeita. Hänen apulaisensa Maryanne tulisi vasta kymmeneltä.
Kun tytöt olivat saaneet hiuksensa selviksi ja aamupesun suoritettua, he suuntasivat aamiaiselle, jolle kokoontui koko joukko eri – ikäisiä kouluun menijöitä.
Helenan lisäksi lastenkodissa, oli töissä ympäri vuorokautisesti Peter ja Giselle, jotka nyt auttoivat Helenaa aamiaisen tarjoilussa.


Sari

Sari istui vuoteellaan jonka jalkopään oli vallannut erinäinen määrä pehmoleluja. Lattialla vuoteen vieressä oli pieni kori ja korissa nukkui pieni koiranpentu. Cocers Spanieli, jonka hän oli saanut pitkällisen taivuttelun jälkeen.
Hänen huoneensa oli suuri ja sisustettu valkoisella ja tulenpunaisella.
Hänellä oli kaunis kirjoitus pöytä, tietokone, kirjahylly, joka oli täynnä kirjoja ja koriste – esineitä ja lipasto jossa oli hänen tavaroitaan sekä vaatekaappi, jossa oli hänen koko vaatevarastonsa. Sari mietti kuinka nimetä koiranpentunsa ja päätti, että se nimi oli Pearl
Hän oli onnellinen, sillä nyt hänellä oli seuraa, kun äiti olisi niissä lukuisissa kokouksissaan ja isä töissä yhtiössään.
Niin ja se koiranpennun saaminen ei ollut rahasta kiinni, vaan siitä, ettei äiti pitänyt eläimistä, mutta lopulta isä oli auttanut puhumaan hänet ympäri ja seuraavana päivänä isä oli tullut kotiin, pieni kori mukanaan. Hän oli ojentanut korin Sarille, joka oli kiljaissut riemusta nähdessään pienen suloisen punaruskean pennun tuijottavan korista suurilla ruskeilla silmillään. Nyt pentu siis nukkui onnellisena omassa pikku korissaan ja sen omistaja istui onnellisena korin vieressä sitä katsomassa.
Sari mietti samalla uutta koulua, jossa hän aloittaisi huomenna kahdeksannen luokkansa. Hän mietti, millaisia oppilaista siellä olisi ja saisiko hän yhtään kaveria.
Edellisessä koulussa oli ollut vain hienostokakaroita, joiden seura ei Saria kiinnostanut, vaikka hän itsekin oli rikkaasta perheestä.
Hän laittoi reppunsa valmiiksi ja nosti sen lipaston päälle odottamaan aamua ja meni sen jälkeen koneelle kirjoittamaan ja surffaamaan netissä, kunnes jo illan hämärtyessä, äiti tuli sanomaan, että oli aika mennä nukkumaan.
Aamulla kello soi ennen kahdeksaa ja Sari nousi ylös. Hän meni aamupesulle, minkä jälkeen hän pukeutui, otti reppunsa ja meni alakertaan aamiaiselle.
Isä oli jo lähtenyt ja äiti istui pöydänääressä ja selasi lehteä. Sisäkkö hääri vesipannun kanssa, sillä heillä ei juotu lainkaan kahvia aamuisin, vain teetä.


Arja

Arja meni huoneeseensa ja jostain kuului papukaijan rääyntä sen huudellessa taas koko kirosanavarastoaan, jonka perheen vanhin jo kotoa pois muuttanut Minna oli sille aikoinaan opettanut. Ossi oli opettanut papukaijalle muutamia uusia hävyttömyyksiä kouluaikana. Samoin olivat Kata ja Ossikin jo muuttaneet. He olivat muuttaneet opiskelujensa perässä muualle ja Kata seurusteli vakavasti ja suunnitteli, naimisiin menoa kunhan opiskelut saisi päätökseen.
Jäljellä olivat siis kolme vuotta vanhemmat kaksoset Mira ja Mika jotka hekin olivat jo suunnittelemassa, jatkaisivatko lukion jälkeen jonnekin muualle opiskelemaan vai menisivätkö töihin ja oma asunto heillä oli jo mielessä.
Arja oli siis jäämässä ainoaksi, joka vielä asui kotona. Arja kuunteli huutoa, johon sekoittui papukaija sadattelua ja Miran huuto, kun hän haukkui erinäisillä haukkumasanoilla veljeään, joka oli taas käynyt tämän huoneessa luvatta.
”Loistavaa.” Arja mutisi. Nyt papukaija oppii taas tukun uusia sanoja huudeltavaksi.
Tarantella ja kaksi kissoista ja toinen koira olivat kuolleet ja marsut ja hamsteritkin olivat harventuneet. Ne, mitä oli nyt, olivat edellisten jälkeläisiä.
Nyt huutokuoroon liittyi äitikin, joka käski Miraa ja Mikaa lopettamaan mekastuksen. Sitten kuului kun ovi läimäistiin kiinni. Hiljaisuus laskeutui jälleen. Tosin olohuoneesta kuului silloin tällöin papukaijan ääni sen lasketellessa välillä kirosanoja, jotka se oli juuri kuullut ja äidin ääni, joka käski papukaijaa olemaan hiljaa.
Papukaijan nimi oli Kersantti Ärjylä, nimi oli otettu suoraan Masi lehdestä samannimisen hahmon mukaan, jonka kielenkäyttö oli lähes yhtä kaunista kuin papukaijallakin.
Heli ei tiennyt papukaijan ikää, mutta sen mitä hän oli lukenut niistä hän tiesi, että ne elivät melko vanhoiksi. Ärjylä näyttikin melko vanhalta, siltä oli alkanut lähteä irti loistavan punaisia sulkia.
Kissan nimi oli Mörri ja se oli musta, vanha ja laiska, koira oli nimeltään Nelli ja sekin alkoi olla jo niin vanha, ettei se enää jaksanut muuta kuin olla aloillaan. Sekin varmasti lopetettaisiin, jos sille ilmaantuisi liikkumisvaikeuksia lisää. Arja meni vuoteelleen ja otti käteensä kirjan ja alkoi lukea. Oli jo melko pimeää kun hän lopetti ja rupesi nukkumaan.

Aamulla hän heräsi herätyskellon raastavaan ääneen. Hän sulki kellon ja kampesi itsensä ylös. Hän meni vessaan ja alkoi harjata takussa olevia punaruskeita hiuksiaan. Kun hän oli saanut hiukset selvitettyä, hän pukeutui, haki kulahtaneen reppunsa ja suunnisti keittiöön. Olohuoneesta kantautui Ärjylän aamutervehdys, siis litania kirosanoja.
”Hyvää huomenta vaan sullekkin.” Sari mutisi ja otti kaapista leipää ja kaakaojauhetta ja haki jääkaapista margariinipaketin, salaattia ja tomaattia ja maito tölkin. Hän levitti margariinia leivälle, asetteli päälle salaattia ja tomaatti viipaleita. Sitten hän laittoi kaakaota ja vei sen jälkeen Maidon ynnä muut tarvikkeet takaisin jääkaappiin.
Hän söi nopeasti ja lähti.



Heli


Heli istui koneella ja jutteli chatissa.
Niko oli juuri muuttanut pois kotoa ja Meiju oli aloittanut lukion. Hän oli siellä nyt jo toista vuotta, seuraavan vuoden keväällä hän saisi lakin. Meiju seurusteli erään lukiolaispojan kanssa ja vietti suurimman osan ajasta tämän luona, melkein useimmat yötkin, mistä vanhemmat välillä motkottivat Meijulle. Pian Heli kyllästyi chattailuun ja alkoi pelata sen sijaan. Oli jo myöhä, kun äiti tuli ovelle.
”Menehän nukkumaan. Muuten et jaksa nousta aamulla.” Äiti sanoi ja näytti itsekin väsyneeltä.
Äidin syöpä oli uusiutunut ja hän oli useita päiviä viikossa sairaalassa, vaikka kasvain olikin leikattu. Niinä harvoina päivinä, kun hän oli kotona, hän vain oli aloillaan ja luki, kun isä siivosi ja kokkasi.
Totta kai hoidot olivat rasittavia ja verottivat voimia. Äidiltä oli hiuksetkin lähtenyt ja siksi hän piti huivia päässään, milloin lähti ulos. Kotona hän saattoi olla ilmankin huivia.
Heli toivoi, että äiti paranisi kokonaan ja hänen ei enää tarvitsisi mennä niihin hoitoihin.
”Kyllä äiti.” Hän sanoi ja hymyili.
Hän sulki koneen ja meni nukkumaan. Aamulla kello herätti hänet ja hän nousi haukotellen istumaan vuoteelleen. Tänään olisi ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Toivottavasti se menisi hyvin. Hän suoritti aamupesun, pukeutui ja meni aamiaiselle.
Aamiaisen jälkeen hän ja isä lähtivät. Isä veisi hänet koululle autollaan.



Aura

Aura pelasi monopolia, Auroran ja äitinsä kanssa. Aura oli hyvin vaalea, jopa hänen ihonsa oli melkein valkoinen, kun taas Auroralla oli ruskeat kihartuvat hiukset ja pisamainen naama.
Aurora oli pelissä johdossa. Peli päättyi siihen, että äiti oli rahaton, Auralla jäi jokunen katu ja vähän rahaa, Aurora tietysti voitti.
Heidän koulunsa alkaisi huomenna ja Aura olisi eri luokassa kuin Aurora, joka jäisi 8 b luokaan Auran siirtyessä 8 a:n. Koulu oli silti eri kuin missä he olivat tähän asti opiskelleet.
He söivät yhdessä iltapalaa, samalla kun isä katseli uutisia televisiosta. Myöhemmin Aura ja Aurora menivät yhteiseen huoneeseensa. Aura heittäytyi sängylle ja alkoi lukea kirjaa, Auroran valitessa valmiiksi vaatteita seuraavaksi päiväksi. Jonkin ajan päästä äiti työnsi päänsä ovenraosta ja pyysi tyttöjä menemään nukkumaan, sillä oli jo myöhä.
Aamulla kello soi ja he vääntäytyivät ylös vuoteiltaan, väsytti ja olisi tehnyt mieli jäädä vielä peiton alle, mutta kun äitikin tuli ovelle kurkkaamaan ja hoputtamaan, niin olihan se pakko nousta. He suorittivat aamupesunsa, pukeutuivat ja kiiruhtivat alakertaan aamiaiselle.
Sen jälkeen he lähtivät yhdessä kävelemän lähimmälle bussipysäkille.




3. Luku
Ensimmäinen Koulupäivä


Aura seisoi koulun pihassa ja katseli oppilaista, joita saapui tasaiseen tahtiin. Koulun tupakkanurkalla notkui parvi kikattavia likkoja, jotka olivat pukeutuneet numeroa liian pieniin vaatteisiin ja meikanneet vahvasti. Ilmeisesti jengin johtaja, blondi muija, jonka hiusten väri oli lähtöisin purkista, huomasi Auran ja käveli tämän luo kikattavan tyttöparven seuratessa.
”Hei maitonaama, sä taidat olla uus.” Blondi sanoi ”Onks toi sun hiustes väri niiku aito?” Se kysyi ja katseli Auran melkein lumenvalkoisia hiuksia.
”On.” Aura sanoi ja alkoi kävellä pois tyttöjen luota. Samassa tytöt ympäröivät hänet, eikä hän päässyt menemään.
”Mä en kyllä usko.” Blondi sanoi. ”Siis noin vaalee ei voi olla niiku oikee.”
Aura ei sanonut mitään, hän halusi pois. Hän katsoi blondia ja oli varma, että oli nähnyt kateutta sen silmissä. Se oli kateellinen, koska sen väri ei ollu aito ja sen ihokin oli se normaali tavanomainen vaaleanpunainen. Aura oli yhä vaiti, sillä tuon tytön seura ei kiinnostanut.
”Hei daah, se taitaa olla vähän vajaa.” Blondi sanoi kavereilleen ja nauroi päälle. Hänen kaverinsa yhtyivät nauruun.
”Itse olet vajaa.” Huusi vanhempi tyttö, jolla oli vaaleita raitoja ruskeissa hiuksissaan ja keskeytti naurunrähäkän siihen paikkaan. Tytön perässä käveli hoikka mustatukkainen tyttö. Blondi ja raitahiuksinen mittailivat toisiaan katseillaan ja jos katseet olisivat voineet tappaa, kumpikin olisi kaatunut siinä silmän räpäyksessä kuolleina maahan.
”Mitä seepra.” Blondi huikkasi takaisin ja rikkoi syntyneen hiljaisuuden.
”Kuule pakkelipärstä, jätä se rauhaa ja katoo takasin sinne tupakan savuu, mistä sä matelit tänne pihalle.” Raitahiuksinen tyttö sanoi ja näytti vihaiselta.
”Mä en oo sulle niiku mikään pakkelipärstä.” Blondi rääkäisi vihaisesti. ”Suksi sä ton mutanttisiskos kanssa niiku v***uun!”
Sitten ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, raitahiuksinen tyttö kävi blondin kimppuun ja retuutti tätä tukasta ja pamautti lopuksi nyrkillä.
”Niina lopeta!.” Mustatukkainen tyttö huusi. Ja niin huusivat blondin kannattajatkin.
”Okei, tää riittää.” Niinaksi kutsuttu sanoi. ”Mut, jos sä Kiia viel kiusaat jotakuta, ni mä muotoilen sun naamas niin, ettei noi sun pakkeliskaa auta.” Hän lisäsi äkäisenä.
Kiiaksi kutsuttu blondi kiroili jotain ja lähti kävelemään kavereittensa kanssa takaisin tupakka nurkalle. Kaverit vilkuilivat välillä taakse ja puhuivat jotain hulluista ja kiroilivat perään.
”Kiitti.” Aura sanoi hiljaa.
”Joo, ei toi mitään.” Niina sanoi. ”Mä en vaa tykkää tosta kanalaumasta, kun joskus tuntuu, että niiden elämäntehtävä on vaa toisten kiusaaminen ja tunnilla häiritseminen.” Hän mulkaisi vielä tupakka nurkalla olevia muijia jotka nyt auttoivat Kiia korjaamaan pilalle mennyttä kampausta ja sotkeentunutta meikkiä.
”Ai niin mä olen Niina ja tää tässä on Nea.” Hän lisäsi.
”Mä oon Aura.” Aura vastasi ja hymyili jo vaikka hetki sitten olikin pelottanut.
”Mille luokalle sä tuut?” Nea kysyi Auralta.
”8b:lle.” Aura vastasi.
”Sehän on sama ku mulla.” Nea sanoi ja virnisti. ”Sä olet niitä uusia sitte.” Hän lisäsi.
”Tota, mun pitää nyt mennä.” Niina sanoi. ”Kertokaa vaa mulle, jos toi kanalauma käy urpoomaa teille viel.” Hän sanoi vielä.
”Joo, me kerrotaan.” Nea sanoi ja huiskautti Niinalle, joka lähti lampsimaan kohti lukiorakennusta.
Aura ja Nea jäivät nyt kahden katselemaan kouluun saapuvia oppilaita.
Kello soi.
”Onks toi sun siskos?” Aura kysyi, kun he valuivat muiden oppilaiden muassa sisälle.
”Ei oikeesti, mutta melkein. Me nimittäin asutaan samassa lastenkodissa.” Nea vastasi.
”Ai.” Aura sanoi. ”Mut silti se on tosi kiva.” Hän lisäsi ja hymyili.
” Noniin tässä on sit 8 b luokka.” Nea sanoi ja ohjasi Auran luokkaan. He olivat juuri ehtineet astua ovesta, kun Kiia kavereineen rynni heidän perässään luokkaan.
”Hei varokaa v***u vähä!” Kiia huusi ja tönäisi ohi mennessään Neaa.
”Kiia, siisti suusi tai saat saman tien painua ulos.” Opettaja sanoi ja kurtisti kulmiaan.
”Haista ä**ä v***u, mä teen, mitä niiku v***u haluun.” Kiia uhosi.
”Kiia, ulos!” Opettaja huusi ja osoitti ovea. ” Ja jos tuota vielä jatkuu, joudun lähettämään muistutuksen kotiisi.” hän huikkasi Kiian perään. Vastaukseksi hän sai vain kiroilua ja kiinni paukautetun oven.
”Onks toi aina tollanen?” Aura kysyi kuiskaten Nealta ja katsoi kun Kiia painui ovesta ulos kiroillen ja paiskaten oven perässään kiinni.
”Joo, siitä tuli tollanen idiootti, kun mentiin seiskalle. Tuo on muka coolia.” Nea kuiskasi takaisin. ”Musta se on vaa tyhmää.”
Kanalauma oli vallannut takimmaiset pulpetit, Kiia lukuun ottamatta. Muut istuvat kuka missäkin.
”Noniin.” Opettaja sanoi, kun luokkaan oli saatu rauha. ”Meidän luokkaan on tullutkin sitten neljä uutta oppilasta, Aura Virtanen, Heli Grön, Sari Asikainen ja Arja Mattila.” Opettaja luetteli.
Ja tosiaan Auran lisäksi luokassa oli kolme muuta tyttöä, jotka selvästi olivat uusia. Yhdellä oli punaruskeat hiukset, toisella hunajan vaaleat ja kolmannella tulipunaiset ja hänen kasvoissaan oli pisamia.
”Tuo punatukkainen taitaa olla Sari ja tuo hunajanvaalea on kai Heli ja punaruskea kai Arja.” Nea kuiskutti Auralle.
Kun tarpeelliset esittelyt oli tehty ja lukujärjestykset jaettu, kello soikin jo välitunnille.
Nea ja Aura, menivät uusien tyttöjen luokse. He esittelivät itsensä ja siitä hetkestä alkaen he kaikki viisi, olivat erottamattomat toverukset.
”Mikä sille blondille tuli?” Sari kysyi ja osoitti tupakkanurkalla seisovaan Kiiaan, jonka ympärille oli kerääntynyt tavanomainen muijalauma selvittämään kesälomaa ja viikonlopun toilailuja sekä seurusteluaan.
”Se on aina sellainen.” Nea sanoi ”Ääliö, mikä ääliö.”
He nauroivat ja kun kello soi he menivät yhtä matkaa sisälle. Heillä kun olisi vielä muutama tunti koulua ja vielä ruokailukin, ennen kuin he pääsisivät kotiinsa.
Tällä kertaa Kiia tuli luokkaan rauhallisesti, lysähti takimmaiselle pulpetille ja mulkoili Neaa ja Auraa, jotka uusien kavereidensa kanssa istuutuivat melko edessä oleviin pulpetteihinsa.
Siinä opettajia odotellessa, Nea esitteli muutkin kanalaumasta, luokan jätkät (joita oli kuusi) ja ne pakolliset hiki pingot ja tavikset (joita myös oli noin kuutisen kappaletta.)
Kiia ja hänen kaverinsa Dana, Lila, Henna, Roosa, Tiia ja Saija. Jätkiä oli Roope, Miksu, Heka, Tapsa, Late ja Osku.
Ja ne loput olivat Maija, Veera, Valtteri, Saana, Simo ja Nita. Jälkimmäiset istuivat aivan edessä, jätkät taas kuka missäkin osa lojui takapulpeteissa pissisjengin seurassa.
Opettaja astui luokkaan. ”Jaaha, Kiiakin siis päätti vaihteeksi käyttäytyä asiallisesti.” Hän totesi kävellessään pöytänsä luokse ja huomatessaan Kiian istuvan rauhallisena paikallaan.
”Hey daah, mä haluun tän vuoden tokariin paremman numeron käytöksestä.” Kiia sanoi ja hymyili kamalaa tekohymyään.
”No se riippuu muustakin kuin vain pelkästään tästä päivästä.” Opettaja sanoi ja alkoi jakaa kirjoja.
Nyt olisi äikkää ja heidän luokanvalvojansa oli myös äidinkielen opettaja.
Kun kirjat oli jaettu, opettaja jakoi heille vihot, mutta hän ei huomannut, kun Kiia kuiskutteli kavereidensa kanssa. Nea oli kyllä huomannut sen ja tiesi, että Kiia suunnitteli jotain ilkeätä. Muuten tunti sujuikin ilman välikohtauksia.
Kello soi ja he valuivat välitunnille, seuraavan tunnin jälkeen, olisi ruoka ja sitten pääsisi kotiin. Välitunnilla Aurora tuli Auran luokse. ”Sä oletkin jo löytäny ittelles kavereita.” Hän totesi ja hymyili. Aura esitteli siskonsa uusille kavereilleen. Aura kertoi Auroralle, mitä parin ensimmäisen tunnin aikana oli tapahtunut. Aurora kummasteli Kiia ja sen käytöstä.
”Ei mun luokalla taida mitää pissiksii olla, ainakin meidän luokassa käyttäydyttiin kunnolla.” Hän sanoi.
”Ettei johtus opettajasta.” Nea sanoi ja virnisti. ”Se teidän luokan maikka on nimittäin aika tiukkis, niin ettei kukaa uskalla pöljäillä sen tunneilla.” Hän lisäsi.
”Millä tavalla se on tiukkis?” Heli kysyi.
”Noh, jos se saa sut kiinni esim. tupakoinnista tai muusta häiriköinnistä, muikkari ja jälkkäri tulee, ennen ku sä ehdit kissaa sanomaan.” Nea valisti.
Samassa tupakka nurkalta nousi kamala meteli ja he kääntyivät katsomaan. Se tiukka opettaja oli saanut Kiian ja sen kaverit kiinni itse teosta ja nyt Kiia kiroili kovaan ääneen ja haukkui opettajaa. Heidän korviinsa kantautui sellaisia sanoja kuin, lehmä, h***a, ä**ä.
”Yrittääkö se saada potkut koulusta?” Arja kysyi. ”Meidän koulussa missä mä aiemmin olin, oli tollanen muija ja se lensi kaaressa ulos koulusta, kun se käyttäytyi noin.” Hän lisäsi.
”Vissiin.” Nea sanoi ja he alkoivat hiljalleen talsia kohti ulko- ovia.
Kun he olivat päässeet oville asti, kellokin jo soi.
He menivät luokkaan. Kun opettaja tuli hän piti ensitöikseen tiukan saarnan tupakoinnista ja sen haitoista Kiialle & kumppaneille, jotka eivät kuunnelleet edes puoliakaan siitä, vaan keskittyivät, kännykän näpläämiseen keskenään supisemiseen ja meikkaamiseen.
”Miksi minä enää, edes yritän.” Opettaja huokasi. ”Kiia, Dana, Lila, Henna, Roosa, Tiia ja Saija ulos!” Hän Sanoi terävästi. ”Saatte jokainen muistutuksen kotiinne, kiitos Kiian.” Hän sanoi tytöille jotka katosivat kovaan ääneen pulisten ovesta ulos.
Kun Kiia & kumppanit menivät ulos, luokkaan laskeutui hiljaisuus.
”Lauri on hyvä ja istuu kunnolla.” Opettaja sanoi pojalle, jolla oli löysät farkut ja pusero, joka näytti olevan ainakin numeron liian iso.
”Joo, joo.” Lauriksi kutsuttu sanoi ja asettui hieman paremmin istumaan tuolille.
Tunti kului rauhallisissa merkeissä ja kellon soidessa he lähtivät kohti ruokasalia.
Juuri kun Nea oli astumassa luokan ovesta, jostain hänen eteensä nousi jalka ja pian hän oli rähmällään lattialla. Kiia nauroi ja ilkkui tyytyväisenä.
Nea nousi ylös ja sanoi. ”Vähän sä oot lapsellinen.”
”Pidä turpas kii mutantti.” Kiia sähähti ja lähti takalisto keikkuen kulkemaan kohti ruokalaa kavereidensa seuratessa.
”Älkää tosta välittäkö.” Kuului pojan ääni tyttöjen selän takaa.
Tytöt kääntyivät ja huomasivat sen pojan, jolle opettaja oli huomauttanut huonosta istuma -asennosta.
”Sä taidat olla Lauri.” Sari sanoi.
”Eiku sano vaa Late.” Lauri sanoi. ”Niin ku mä jo sanoin, niin tosta muijasta ei tartte välittää.” Hän lisäsi ja jatkoi. ”Se ny vaa on nii täynnä itteään. Idiootti se on jos multa kysytään.”
”Mistä sä sen tiedät.” Arja kysyi.
”No, se yritti iskee mut ja suuttu aika pahasti, ku mä sanoin sille, et nou thanks.” Late sanoi. ”Mut mua ei kiinnosta muijat, jotka ovat koko ajan niiku tyrkyllä.” Hän perusteli.
”Joo mä ymmärrän.” Heli sanoi. ”Mut hei mennää sinne syömää.” Hän lisäsi.
He menivät ruokalaan, jossa Kiia kumppaneineen istui. Hänen vieressään istui joku kundi jonka kanssa hän nuoleskeli, sen sijaan, että olisi mieluummin syönyt. Tytöt ja Late hakivat ruoan ja istuutuivat sitten ainoaan tyhjään pöytään. Kiia katsoi heitä ja näytti kateudesta vihreältä, koska Late sattui pitämään heidän seurastaan. Kiia nousi kuin lähteäkseen, mutta tulikin tyttöjen pöytään ja meni suoraan Laten luokse.
”Late daarling, tiätsä, mä niiku on viel niiku lovena suhun.” Kiia sanoi ja yritti pussata.
”Lähe menee siitä.” Late karjaisi. ”Painu sen Kimis kainaloon.” Hän lisäsi. ’Pahuksen takiainen, ‘ hän ajatteli.
”Älä v***u ala mun muijalle!” Kimiksi kutsuttu jätkä huusi Latelle.
”En mä alakkaa, mutta kun se yrittää väkisten tunkee seuraan.” Late sanoi rauhallisesti.
Kimi ei sanonut mitään, vaan veti Kiian mukaansa ja he häipyivät ruokalasta, uskollisen joukon seuratessa perässä.
Tytöistä tuntui, että kaikki ruokalassa, katsoivat heidän pöytäänsä. Mutta väittämättä tuijotuksesta, he söivät ateriansa loppuun ja lähtivät kotiin.
Koulun pihalla ei ollut montaakaan oppilasta ja Kiiakin oli jo livahtanut kaupungille kavereidensa kanssa.
”Tulkaa sanoo mulle, jos Kiia taas käy teidän kimppuun.” Late sanoi.
”Sähän oot melkein ku Niina.” Nea sanoi ja virnisti.
Late kohotti kulmiaan, hymyili ja lampsi sitten pyörätelineille hakemaan pyöräänsä.

”Tavataanko huomenna tossa kiskalla.” Nea sanoi ja osoitti lähellä olevaa pikkuista kioskia.
”Joo.” Heli, Arja, Aura ja Sari sanoivat yhteen ääneen.
Sitten he lähtivät kukin tahoilleen.
Nea meni lukion aulaan odottamaan Niinaa.
Aura ja Aurora menivät bussipysäkille odottamaan bussia. Helin haki tämän isä ja Sarikin haettiin ja Arja meni kirjastoon.








4. luku
Haikea laulu


Illalla Nea kömpi sänkyyn ja ajatteli lukea vähän aikaa. Pian hän kuitenkin nukahti ja kirja tipahti hänen käsistään peitolle. Hän näki unta, että seisoi viheriöivällä niityllä jonka keskellä kasvoi suuri puu. Puu kukki ja kukat olivat kauneimpia, mitä Nea oli koskaan ennen nähnyt. Puun juurella istui viisi naista, joilla oli kauniista kankaasta valmistetut pitkät hameet. Nea, ei tiennyt miksi, mutta hänestä naisissa oli jotakin tuttua.
Äkkiä naiset alkoivat laulaa ja heidän äänensä soljui kauniisti, kuin tuuli tai kirkas vuoripuro. Sävel oli haikea ja Nea tunsi itsensä surulliseksi. Laulun sanat sattuivat suoraan sydämeen, niin voimalliset ne olivat.

”Laulumme tää, kuule,
se niin kuin tuuli puhaltaa
ja uneen sut tuudittaa,
lailla meren rauhattoman.

Tuska näin sydäntämme raastaa,
se niin kuin myrsky tuuli vaikertaa,
kun ikävä mun on sua,
lapseni rakkahin.

Kotisi on täällä ja tänne sun
sydämes aina halajaa,
Ei kotis ole se maa,
jossa nyt asunut olet.

Laulumme siis kuule ja
Ardaneaan saavu kuin tuuli.
Me ootamme ja toivomme
teitä rakkaat lapsemme.

Kuulkaa nyt sanat,
ennustus, joka lausuttiin,
ennen kuin synnyitte.
ne lausui viisas Sarabé.

’Kun viisitoista vuotta
umpeen on kulunut,
saapuu viisi kuninkaallista neitoa
maasta toisesta
viisi elementtiriipusta,
on heillä mukana,
yhdistyy voima amuletin ja
murtuu valta mustan kuninkaan.’

Nyt vuosia viisitoista on umpeen kulunut,
on aika teidän saapua.
On aika yhdistää amuletti ja musta kuningas tuhota.

Kun heräät, laulumme muistat,
yhteen liittyvät neidot keralla
elementti riipusten ja alkaa matka
kotiin, Ardaneaan.”

Kun laulu loppui, Nea heräsi ja nousi istumaan, joku oli sammuttanut valot ja vienyt hänen kirjansa pois. Hän kosketti poskiaan ja tunsi, että ne olivat märät, hän oli itkenyt unissaan. Äkkiä hän tunsi jotakin lämmintä olevan rintaansa vasten ja hän kaivoi kaulassaan aina roikkuvan riipuksen esille. Hänen hämmästyksekseen, riipus hohti kirkkaasti hennon sinistä valoa. ’Miksi se noin hohtaa?’ hän ihmetteli.
Nea säikähti, kun toisessa vuoteessa nukkuva Niina alkoi puhua. ”Nea laita se valo pois jo ja rupea nukkumaan.” Hän mutisi.
Nea mietti, voisiko Niinalle kertoa tästä vai pitäisikö olla vain hiljaa. Viimein hän päätti kertoa tälle.
”Ei mulla ole edes lamppu päällä.” Nea sanoi. ”Tämä mun riipukseni tässä hohtaa.”
”Täh.” Niina sanoi ja nousi istumaan. ”Mitä sä oikein horiset?”
”Kuulit kyllä.” Nea sanoi ja silloin Niina heräsi kunnolla.
”Mikä toi on?” Hän kysyi ja katsoi kummissaan pimeässä hohtavaa riipusta. ”Mikä sulla oikein on? Oletko sä itkenyt?”
Nea oli ensin hiljaa, mutta kertoi sitten koko kummallisen unensa Niinalle. Niina kuunteli hiljaa Nean kertomusta ja oli hiljaa vähän aikaa sen jälkeenkin.
”Se uni oli vain unta, mutta tuo riipus on jo ihan toinen juttu.” Niina sanoi ja lisäsi. ”Mietin vain voiko Helenalle kertoa tästä.”
”Minä kysyn häneltä aamulla.” Nea sanoi hiljaa ja samassa riipuksen valo alkoi hiljalleen hiipua ja pian huone oli taas pimeä.
”Nukutaas nyt, tai ei päästä aamulla ylös.” Niina sanoi ja paneutui takaisin makuulleen.
Nea laskeutui myös makuulleen, mutta ei saanut unta. Hänen unessa kuulema laulu pyöri hänen mielessään ja itsestään valaiseva riipuskin vaivasi. Pian hänen mietteensä vaihtuivat uneksi.
Hän näki unta ihanasta paikasta, jota laulussa oli kutsuttu Ardaneaksi. Pian uni kuitenkin muuttui ja hän oli jotenkin joutunut mustan linnan luokse, linnan, jota ympäröi kuollut metsä. Metsän puut olivat käkkyräisiä ja mustia, kuin jokin olisi ne korventanut, taivaalla loisti kaksi kirkasta hopeapalloa ja jostain kaukaa kuului selkäpiitä karmiva huuto.
Äkkiä Nea näki edessään mustaan haarniskamaiseen asuun pukeutuneen miehen, jolla oli kylmät ja värittömät silmät. Mies lähestyi ja jostain kuului rohiseva ääni, joka sanoi: ”Sinä ja riipuksesi ovat pian minun, eikä minua enää pidättele mikään. Ardanea on minun!”
Tämän sanottuaan, tuo julma ja rohiseva ääni alkoi nauraa naurua, joka kuulosti korvia raastavalta rääynnältä. Räkättävä mies lähestyi Neaa ja tarttui tähän mustalla kourallaan, jolloin Nea alkoi huutaa. Hän huusi niin lujaa, että heräsi omaan huutoonsa ja siihen, että Niina ravisteli häntä olkapäistä ja sanoi. ”Herää!”
Nea katsoi Niinaan ja sitten Helenaa, joka oli tullut juoksujalkaa huoneeseen, kuultuaan Nean huudon.
”Se oli vain painajainen.” Nea sanoi, mutta oli yhä järkyttynyt ja peloissaan, sillä uni oli ollut kovin todentuntuinen. Kun Nea oli hieman rauhoittunut, hän kertoi sen unensa, sekä sitä edellisen unen ja sen miten hänen riipuksensa oli hohtanut. Helena mietti kertoako tytölle alkuperästä vai ei ja viimein hän päätti, että kertoisi sen sitten aamulla.
”Nea, jutellaan tästä aamulla.” Hän sanoi ja poistui.
”Sun huutos kyllä säikytti mut pahanpäiväsesti.” Niina sanoi.
”Sori.” Nea sanoi.” Ei ollut tarkoitus.”
Tämän jälkeen kumpikin paneutui uudelleen maata ja yritti nukkua. Kesti tovin, ennen kuin kumpikin heistä nukahti ja loppu yön Nea nukkui unia näkemättä.
Aamulla oli vaikea päästä ylös, koska yö oli ollut niin rauhaton. Nea nousi ylös ja tassutteli puoliunisena vessaan. Siellä hän harjasi takkuisen tukkansa ja pesi kasvonsa. Kun hän katseli itseään peilistä, hänen katseensa kiinnittyi kaulassa olevaan riipukseen. Hän otti riipuksen käteensä ja tarkasteli sitä lähemmin, se oli läpikuultavansinistä kiveä, ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä hän olisi koskaan koruliikkeissä nähnyt käytettävän. Ketju jossa riipus oli, näytti hopeiselta, mutta paljon kauniimmalta kuin yksikään hopeakoru. Hän olisi tarkastellut riipusta pidempäänkin, mutta Niina huuteli oven takana ja tahtoi päästä vessaan, joten Nean oli huokaisten päästettävä riipus sormistaan ja mentävä avaamaan ovi. Hän meni takaisin huoneeseensa, pukeutui, otti reppunsa ja meni keittiöön, jossa Helena oli parhaillaan tekemässä aamiaista koko porukalle. Nea mietti kuinka voisi kysyä asiasta Helenalta, joka oli ollut hänelle kuin äiti.
”Tuota, pitikö sinun kertoa minulle jotakin?” Nea kysyi Helenalta.
Helena meni Nean luo ja istuutui tämän viereen.
”Asia on niin että en oikeastaan tiedä sinun alkuperääsi.” Helena aloitti ja kertoi, sitten mitä viisitoista vuotta sitten oli tapahtunut.
”Minulla on yhä tallella kankaat, joihin sinut oli kiedottu, en uskaltanut niitä hävittää.” Helena sanoi. ”Ja sinun oikea nimesi ei ole Nea, vaan Neréd.” Hän lisäsi.
Nea oli hiljaa ja mietti Helenan kertomaa tarinaa, jotenkin kaikki tuntui järjettömältä, mutta toisaalta taas asia vaikutti aivan selvältä. ’Uudet ystäväni eivät takuulla usko, kun kerron.’ Nea mietti ja hörppäsi teetä.

Aamiaisen jälkeen hän suuntasi kioskille, jossa hän oli sopinut tapaavansa uudet ystävänsä. Eikä hänen kovinkaan kauaa odotella, kun Heli, Arja, Aura ja Sari saapuivat.
Nea mietti ensin kuinka kertoisi ystävilleen, mitä yöllä oli tapahtunut ja sitten hän kertoi.
Kun hän oli päässyt kertomuksensa loppuun, hän katsoi ystäviinsä ja huomasi, kuinka heidän kasvonsa olivat valahtaneet valkoisiksi.
He kaikki olivat tovin vaiti ja sitten Aura rikkoi hiljaisuuden.
”Minä näin aivan samanlaista unta kuin sinä.” Hän sanoi Nealle.
”Niin minäkin.” Sanoivat Arja, Heli ja Sari yhteen ääneen.
”Jos näitte samaa unta kuin minäkin, silloin teilläkin on riipukset.” Nea sanoi ja kaivoi esille riipuksensa.
Jokainen veti esiin riipuksensa. Sarin riipus oli tulipunainen, Helillä safiirin sininen, Arjalla smaragdin vihreä ja Auralla hennon ruusunpunainen ja kaiken lisäksi Auran riipus tuntui välillä vaihtavan väriä. Nyt kun heidän riipuksensa olivat esillä ja lähekkäin, ne alkoivat hehkua ja kun he vetivät ne kauemmaksi toisistaan, valo riipuksissa himmeni.
”Parasta pitää nämä poissa näkyvistä, ettei joku vie näitä meiltä.” Aura sanoi. Hän tarkoitti sanoillaan Kiiaa, joka lähestyi kaveriporukkansa kanssa heitä. He ehtivät Auraa lukuun ottamatta pistää riipuksensa takaisin paitojensa sisään. Auralla oli riipus yhä näkyvissä, kun Kiia ja hänen kaverinsa ympäröivät heidät.
”Mikäs maitonaamalla on kaulassa.” Kiia sanoi ja virnisti ilkeästi.
”Ei mitään sinulle.” Aura sanoi ja pisti riipuksensa paitansa sisälle.
”Anna se tänne.” Kiia sanoi. ”Mä niiku haluun sen, ku se on niiku ihqu.”
”En varmasti anna!” Aura huudahti ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Kiia kävi hänen kimppuunsa ja repi riipuksen itselleen.
”Hei anna se takaisin!” Aura huudahti eikä itku ollut häneltä kaukana.
”Tää on nyt mun.” Kiia sanoi ja laittoi riipuksen kaulaansa omahyväisesti hymyillen.
”Anna se riipus takaisin Auralle.” Nea sanoi hiljaa.
”Ja jos en anna, niin mitäs sä sitten mulle teet?” Kiia kysyi ivallisesti.
Nea ei vastannut, vaan seisoi hiljaa paikallaan ja tuijotti keskittyneesti Kiiaa. Kiia oli kysymässä Nealta miksi tämä tuijotti, kun äkkiä nousi valtava tuuli. Tuuli tarttui Kiiaan ja riepotti tätä ympäriinsä ja oli kuin tuulikin olisi sanonut; ”Anna riipus takaisin.’
Kiia kiljui ja pyysi päästä takaisin maahan ja pyysi kavereitaan auttamaan, mutta he eivät siihen pystyneet. Aina kun he yrittivät ottaa Kiiaa kädestä tai jalasta kiinni vetääkseen hänet maahan, tuuli vei hänet, heidän ulottuviltaan. Viimein hän lupasi antaa riipuksen takaisin ja kuin taika iskusta tuuli laantui ja hän laskeutui pehmeästi alas.
”Ja nyt annat riipuksen takaisin Auralle.” Nea sanoi, kun näytti siltä, että Kiia olisi lähtenyt karkuun. ”Vai haluatko taas lentää?” Nea kysyi.
Kiia tuli Auran luokse ja antoi tälle amuletin takaisin. ”Tossa on sun rihkamas, maitonaama.” Kiia sanoi ja meni kavereidensa luokse.
Aura otti riipuksen käteensä ja sanoi; ”Tapahtuma tää Kiian ja hänen kavereiden mielestä kadotkoon.”
Kun muut katsoivat häntä kummeksuen, hän sanoi. ”En minä tiedä, kuinka tuon tein, minä vain jotenkin tiesin, että osaan ja ettehän tekään halua, että Kiia lavertelee tapahtuneesta eteenpäin.”
”Niin.” Nea myönsi ja kellon soidessa, he painuivat luokkaan ja ilokseen he huomasivat, että Kiia & kumppanit olivat unohtaneet, mitä pihalla oli tapahtunut. Heitä nauratti, kun Kiia suureen ääneen ihmetteli miten hänen kampauksensa oli mennyt sekaisin.
’Tietäisipä vain.’ Nea ajatteli ja keskittyi sitten käsillä olevaan asiaan.
Tunti kului ja kellot pirahtivat välitunnin merkiksi. Luokka tyhjeni, kun kaikki raahautuivat pakolliselle ulkoiluhetkelle.
Nea, Aura, Sari, Arja ja Heli vetäytyivät mahdollisimman kauaksi Kiiasta ja hänen kavereistaan, kuin koulun pihalla oli mahdollista.
He olivat juuri keskustelemassa riipuksistaan ja kummallisesta unestaan, kun Late saapasteli paikalle.
”Sä olet myöhässä ja ope ihan varmasti valittaa sulle.” Nea sanoi.
”Antaa valittaa.” Late sanoi ja hiljeni sitten. Hän jäi katsomaan tyttöjä, jotain oli selvästi tapahtunut, mutta mitä, sitä hän ei osannut sanoa itselleen.
”Olettekste tehneet hiuksillenne jotain, vai miks te näytätte ihan erilaisilta kuin eilen?” Late kysyi ja hämmästyi itsekin kysymystään.
”Ei, en mä ainakaan.” Nea sanoi ja sitten hän katsoi tyttöjä ja huomasi jotakin uutta heissä. Heidän korvansa olivat täysin erilaiset kuin edellisenä päivänä, ne olivat kauniisti suipot ja silmät, ne olivat aavistuksen suurentuneet ja kääntyneet hieman vinoon, mutta vain hyvin vähän.
Tytöt tuijottivat Neaa, jolla oli tasan samat muutokset.
”Mitä tämä oikein on?” Heli kysyi
”Miksi meille on käynyt näin?” Kysyi Arja
”Onko tämä meidän todellinen ulkokuoremme?” Ihmetteli Sari.
”Niin kai.” Aura sanoi hiljaa.
Kiia oli huomannut Laten ja purjehti nyt hänen luokseen takapuoli keikkuen ja korkokengät maata vasten kopisten.
”Late daarling!” Hän kiljui, vaikka oli vasta puolessa välissä ja hetkeä myöhemmin hän roikkui Laten kaulassa ja lirkutteli jotakin ja yritti pussatakin tätä. Ei kestänyt kauaa, kun Kimi syöksyi paikalle. ”Näpit irti mun muijasta!” Hän karjui.
”Vie vaan muijas veke, se roikkuu mussa, ku joku hiton takiainen.” Late sanoi ja repi Kiian irti itsestään.
Kiia oli koko ajan hymyillyt tyytyväisenä, kun oli luullut, että Kimi antaisi Latelle kuonoon. Mutta nyt hänen hymynsä hyytyi. Hän ajatteli nopeasti ja sanoi sitten. ”Kimi daarling, Late niinqu valehtelee, se kävi niinqu muhun kii ja niinqu kähmi.”
”Nyt sä kuolet!” Kimi Ärjäisi Latelle ja syöksyi tätä kohden.
”Kimi nyt rauhotut, en mä halua Kiiaa.” Late sanoi.
”Mä en usko sua!” Kimi rähjäsi ja ennen kuin kukaan ehti estää, pamautti Latea suoraan naamaan.
Valvova opettaja oli kuullut melun ja tullut paikalle. Hän sanoi Latelle, että tämän olisi mentävä käymään terkkarilla. ”Ja sinä taas.” Opettaja sanoi ja katsoi tuikeasti Kimiä. ” Sinä saat, jälki istuntoa, puhuttelun ja muistutuksen.”
Kimi yritti sanoa opettajalle vastaan, mutta sulki suunsa, sillä muutoin edessä olisi voinut olla erotus. Hän mutisi jotain joo joon tapaista, nappasi Kiian mukaansa ja katosi tupakkanurkan suuntaan.
Late piteli nenäänsä ja lampusti kohti harmaata rakennusta, jonka jakoi terveydenhoitajan ja hammaslääkärin tilat.

Kun opettaja oli kadonnut, Nea juoksi Laten jälkeen. ”Late, hei oota!” Hän huusi, mutta se ei kuulostanut yhtään huudolta ja silti Late kuuli sen. Hän pysähtyi ja kääntyi.
”Mä tulen sun kanssas.” Nea sanoi
”Ogei.” Late sanoi nenäänsä pidellen.

Nea jäi odottamaan odotushuoneeseen ja selaili lehtiä, kun Late meni terveydenhoitajan luokse nenäänsä näyttämään, tullakseen hetken päästä tuppelot nenässään ulos.
”Dedä od ogoo.” Late mutisi ja he lähtivät kohti koulurakennusta.
Aura, Sari, Arja ja Heli odottivat heitä vaikka muut olivatkin jo menneet sisälle. ”Saadaan kuulla opelta saarna myöhästymisestä.” Arja sanoi heidän tallustellessa kohti luokkaansa.
”Varmaan.” Nea myönsi. He olivatkin luokkansa kohdalla ja Nea kolkutti oveen.
Ovi aukeni ja opettaja katsoi heihin tuimasti.
”Anteeksi että ollaan myöhässä, mutta haluttiin varmistaa, et Late pääse terkkarille.” Heli sanoi.
Opettaja nyökkäsi ääneti ja laski heidät luokkaan. Opetus tuntui jatkuvan niin kuin mitään keskeytystä ei olisikaan tapahtunut.
Tunti kului ja kuin huomaamatta kellot taas soivat välitunnin merkiksi. Koko luokka raahautui koulun pihalle, Kiia kavereineen kipitti tupakkanurkalle, josta hän ja Kimi mulkoilivat murhaavasti Latea, Neaa, Saria, Arjaa, Heliä ja Auraa.
Mutta he eivät välittäneet vaan keskittyivät juttelemaan siitä, mikä heillä oli edellisellä välkällä jäänyt kesken.
”Mitä nämä muutokset oikein tarkoittavat?” Aura kysyi hiljaa.
”Voisiko, olla että me emme ole täältä, tai siis jos tiedätte mitä tarkoitan.” Nea sanoi ja jatkoi. ”Minä nimittäin olen kasvanut ikäni lastenkodissa ja Helena on ollut minulle niin kuin äiti ja Niina niin kuin sisko.”
”Entä sitten.” Heli sanoi ja mietti kuitenkin, miksi hän koko ajan toivoi pääsevänsä jonnekin muualle.
”Helena kertoi minulle aamulla alkuperäni tai siis, että joku todella kaunis nainen oli minut tuonut lastenkotiin.” Nea kertoi. ”Helena kertoi myös, ettei oikea nimeni ole Nea, vaan Neréd.”
”Vau.” Arja sanoi hiljaa ja sitten hänen päähänsä pälkähti kysymys. ”Milloin teillä on syntymäpäivät?” Hän kysyi ja jatkoi. ”Itselläni on syntymäpäivät ylihuomenna.”
”Niin minullakin.” Nea vastasi ja Heli, Aura ja Heli vastasivat myöntävästi hekin.