synnytyksen jälkeiset päivät

Meikä joutui hätäsektioon, mutta olen onnellinen että poika voi hyvin ja on terve. Arvista viis. Kyllähän sitä kun on kipeä ja väsynyt (sairaalassa vierihoito alkoi heti eikä apua saanut missään vaiheessa juurikaan 3 päivän aikana vaikka leikattu jne. )niin tunteet ailahtelivat ja lisäksi hormonitoiminta muuttui maidon noustessa jne. Sit vielä ajattelin, että mitä jos poika ei ois selvinnytkään tms. Ja se valtava tunteiden, rakkauden määrä lapseensa kun sitä katseli ja tutustui...Nyt 3 vkoa synnytyksestä ja olo on ihanan mukava. Nautin äitiydestä ja olen tottunut yöllä heräämään pari kertaa jne..vauvan rytmiin. Eka vko oli sekava, sitä oli paineita, kun miehen sukulaisetkin olisivat jo heti työntäytyneet käymään jne. On hyvä antaa aikaa ja käydä kaikki tunteensa läpi. Väsymys ja liika yrittäminen kuluttaa eniten. Nyt otan jo rennommin ja nukun aina kun väsyttää samaan aikaan (kuittaan yölliset univelat) kun poika nukkuu. Itseltään ei pidä vaatia liikaa ja jos kämppä rehottaa sekaisin tai sinä itse, niin älä ota paineita. Pikkuhiljaa kun sitä vauvansa kanssa harjoittelee, niin nauttii päivistä ja löytää kivan rytmin ja tekemistä. Aika aiankin menee nopeaan. Itsestä huolehtiminen on myös tärkeää ja että pääsee irrottautumaankin joskus. Mutta ekat vkot kannattaa ottaa lugisti ilman mitään suunnitelmia. Se on varma, että nukkua saa, mutta vauvan mukaan sekin.

...tunsin itseni synnytyksen jälkeen (sektio) ihan samaksi ihmiseksi kuin ennenkin. En alussa edes tajunnut olevani äiti. Väsytti ensimmäiset yöheräilyt aivan mielettömästi. En alussa tuntenut sitä hurjaa kiintymystä ja rakkautta vauvaa kohtaan mistä kaikki toitottaa. Jopa säikähdin, että miksi. Johtuiko se sektiosta joka tehtiin nukutuksessa,koska en itse nähnyt vauvani syntymää ja tuntenut sitä?!!! Vauvani oli myös ekat 2 vkoa lasten osastolla. Mutta nyt rakkautta on sitäkin enemmän. Kiintymys on tullut pikkuhiljaa =)

Sunnytys oli pitkä 36 tuntia. Olin ihan uupunut, koska takana kaksi täysin valvottua yötä supistusten takia. Sairaalassa en kyennyt nukkumaan. Kävin ylikierroksilla, en tuntenut lopulta väsymystä. Aivan kuin en olisi synnyttänyt laisinkaan, vaikka alapään tikkaus esti istumisen täysin. Päivisin sairaalassa pukkailin vaavia hänen nukkuessaan sängyssään, tai kantelin häntä sylissä edestakaisin käytävää ja kerroin maailmasta =) Kotiin kun päästiin, ensimmäiseksi menin nukkumaan. En oikein muista noita alkuaikoja, kai sitä oli niin väsy ja ensimmäiseen lapseen varmaankin keskittää kaiken huomionsa niin täydellisesti, että aika ikään kuin lakkaa olemasta. Mieliala oli kuitenkin synnytyksen jälkeen todella korkealla, masennusta ilmaantui ehkä noin kuukausi synnytyksestä ja sitä on kestänyt jonkinasteisena. Välillä on ollut todella vaikeita aikoja ja olen ollut aika mahdoton. Mutta onneksi on ymmärtäväinen mies ja onneksi olen tiedostanut oman masennukseni ja kyennyt jotenkin sitä myös ohjailemaan parempaan suuntaan. Apua kyllä olisi varmasti kannattanut hakea heti silloin, kun ensioireet ilmaantuivat ja väsy tuntui vievän. Mutta olen sitä tyyppiä, että neuvolassa aina sanoin kaiken olevan hyvin. Onneksi nyt elämä on jälleen mallillaan ja tyttö nyt 9kk vanha.

En ole vielä kolmen viikon jälkeenkään saanut nukuttua yhtään yötä niin etten olisi seuraavanakin päivänä tosi väsynyt. Pari ensimmäistä päivää suorastaan kadutti että tein lapsen (hävettää että edes ajattelin niin), kolmannen ja neljännen päivän itkin... Nyt alkaa vähitellen alapää olla parantunut siihen kuntoon että voin vihdoinkin istua niinkuin ihmiset. Kivulias synnytys kummittelee vieläkin mielessä ja seuraava lapsi saa odottaa tuloaan useamman vuoden ennenkuin uskallan alkaa siihen rääkkiin uudelleen. Nyt on puolet raskauden aikana tulleesta painosta lähtenyt mutta paikat edelleen ällöttävän löysät, eikä vatsalihaksiakaan saa vielä treenata (tulee kuulema kohdunlaskeuma jos jumppaa mahaa ennenku lantionpohja kunnossa!?). Ihan sääliksi käy niitä naisia joita tuolla näkee vielä kulkemassa ison mahan kanssa.. Vaikka tottapuhuen raskaana oleminen oli ihanaa, kai tämä vauva arkikin vielä iloksi muuttuu kun vauva saa jonkinlaisen rytmin!

Mutta vauva on kuitenkin maailman suloisin ja rakkain mulle, eiköhän se mamikin tästä pikkuhiljaa palaudu normaali olotilaan! Toivottavatsi sulla menee sitten paremmin, tällasta mulla ollu, kai tämä vielä jotain babybluesia on!

Kannattaa pitää mielessä että on ihan normaalia JOS et heti tunnekaan suurta, syvällistä rakkautta lastasi kohtaan, vaan olet enemmänkin hämmentynyt tilanteesta. Jos en itse olisi tiennyt tästä, niin en olisi kehdannut mainita asiasta edes miehelleni. Häpesin niin paljon!

Tyttömme syntyi sektiolla (nukutus) ja oli alkuun teholla, mikä varmasti vaikutti outoon olooni. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää että hän oli tullut mahastani.

Shokkitilan lisäksi sain välillä itkukohtauksia, en pelon, surun tai rakkauden takia, vaan "ihan muuten vaan" kuten laulussa sanotaan. Ilmeisesti jotain hormonimyrskyjä! Nekin ovat täysin normaaleja.

Kaikkeen kannattaa varautua ja myös jutella miehen kanssa etuajassa! ;)

On hyvä että perehdyt hieman synnytyksen jälkeiseen elämään sillä raskaana ollessa sitä keskittyy siihen odotukseen joka päättyy synnytykseen. Itselleni kävi näin ja huomasin järkyttyneenä mitä se vauvaelämä on. Voisin sanoea että minulla oli hieman masennuksen poikasta sillä olin todella apaattinen ja hoidin ensimmäiset kuukaudet vauvaani robottimaisesti enkä tunnistanut enää itseäni. Tuntui että olin vaan äiti enkä vaimo taikka minä itse. Haamun kuljin aamusta iltaa vauvaa hoitaen ja pahimpina aikoina muistan kysyneeni mieheltäni että mitä ihmettä mä tein elämälleni ja olenkohan enää ikinä onnellinen. Itkeskelinkin usein. Nyt poika on 5kk ja rakastan poikaani yli kaiken enkä pysty kauaakaan olla erossa hänestä. Tietysti vielä on päiviä kun toivoisi aikaa olevan enemmän urheiluun että sais tämän raskauden venyttämän kehon hieman kuosiin, ja tämä joka päiväinen rutiininomainen elämä tökkii...mutta ei aina. Nyt osaan nauttia äitiydestä ja toisen lapsen kun ehkä joskus saan niin varmasti osaan asennoitua toisin ja ottaa hieman röysin rantein. Vinkkinä annan että älä yritä pystyä selviytymään kaikesta josta ennen selviydyit...se on normaalia että esim silloin tällöin kotona vallitsee kaaos tai tukka harjaamatta ja ruoka laittamatta. MÄ kun iskostin tämän päähäni aloin nauttimaan lpasen kanssa touhuamisesta enemmän. KOtona on tietty pieni epäjärjestys mutta minä olen rentoutuneempi ja poika iloisempi kun saa enemmän seuraa ja leikkiä.

Kannattaa varautua ohimeneviin kohtauksenomaisiin tunteisiin laidasta laitaan... :)
Mulla kesti synnytys avautumisvaiheineen aika pitkään, nukuin pari yötä tosi huonosti. Synnytettyäni terveen vauvan, olin kai niin helpottunut että olo oli pelkästään onnellinen ja pirteä ja kävin varmaan ylikierroksilla ensimmäisen päivän. Toisena sairaalassaolopäivänä nimittäin tuli kamala olo ja itkukohtaus, mutta en osannut kertoa kenellekään miksi. Vauva voi siinä vaiheessa edelleen hyvin, otettiin vain pieniä verikokeita. Kätilö kävi lohduttamassa, että se on ihan normaalia tuntea niin, kun hormonitason lasku jo pelkästään voi tehdä sen. Seuraavat päivät oli helpompia ja siitä pikkuhiljaa mielestäni palauduin omaksi itsekseni, kaikki on kuin ennen, paitsi että meillä on tuo ihana nyytti tässä vierellä. Nukuttua saa koska väsyttää niin paljon...!

Kyllähän sitä alkuun oli totuttelua uuteen tilanteeseen. Ensimmäinen yö (vauva syntyi kl. 22.00) meni ihan siinä että kävin hiukan järkyttyneenä synnytystä läpi. Olin aina pelännyt synnytystä ja tuntui niin epärealistiselta että nyt tosiaan olin tehnyt sen. Vauva vietti ensimmäisen yön vauvalassa minun heikon voinnin takia. Mutta heti kun sain nähdä hänet taas niin synnytys pyyhkiytyi mielestä.

Olin aina kuvitellut, että oma vauva näyttäisi heti omalta vauvalta, mutta ei hän heti näyttänytkään. Äkkiä vauvaan kyllä kasvoi kiinni, eikä muut vauvat olleet mitään omaan verrattuna. :)

Itseään kutsuminen äidiksi tuntui kanssa aluksi oudolta. Kerran jopa kutsuin vahingossa itseäni tädiksi jutellessani vauvalle.

Mutta blues ei missään vaiheessa soinut, eikä mieli ollut maassa. Vain ensimmäisenä yönä kotiuduttuani itkin, kun sairaalassa ollessa en ollut saanut nukuttua ja väsymys oli kasaantunut.