vastauksia pyydämme!

ikä: 17
Ensin tuli avioero toukokuussa vanhempieni välille. Se oli shokki ja järkytys, vaikkakin oli odotettavissa. Kesäkuussa he palasivat yhteen. Syyskuussa kuitenkin jotain meni pieleen ja 5.9. isäni hirttäytyi. Se oli se viimeinen tikki, joka "laukaisi" hirveän masennuksen. Masennuin, menetin elämänhaluni ja jäin mieluummin kotiin kyhjöttämään kuin menin kouluun. Opiskelu on alkanutkin mennä penkin alle pikkuhiljaa, mutta onneksi voin käydä terveydenhoitajan luona keskustelemassa ja nykyään psykologinkin.

Seurustelen komean miehen kanssa ja olen hullun lailla alkanut kiinnittää ulkonäkööni huomiota kuluneen parin vuoden aikana.
Miehen mielestä olen aina ollut hyvännäköinen ja mukava.
No kuitenkin olen laihtunut vuoden sisällä omasta tahdostani 10 kg, nyt painoindeksi on 22.
Muutin syömiset terveelliseksi ja harrastan liikuntaa päivittäin.
Kuitenkin minusta on miehen mielestä tullut kiukkuisempi kuin ennen olin!
Luultavasti tämä johtuu siitä että kuvittelen etten kelpaa miehelle, minun pitäisi olla vain koko ajan kauniimpi ja laihempi. Hän sanoo kuitenkin pitävän ulkonäöstäni.
Eli vika on kai omassa päässäni. Olen älyttömän mustasukkainen. En ole ollut aiemmin, aikaisemmassa suhteessa se ei ollut ongelma. Nyt se on. Vaikka siihen ei ole syytä. Toisaalta laihtumisen myötä itsetuntoni kasvoi. Toisinaan tunnen itseni hyvännäköiseksi, toisinaan en.
Joskus jopa olen harkinnut ammattiauttajalle menoa.

Ikä:19

Mä tästä kirppusen kanssa jo juttelinkin..
Mutta kyllä kaikki ihmissuhteet vaikuttaa. Ero pitempi aikaisen poikaystävän kanssa oli kova paikka.. Vaikka olenkin kovin "vahva" ja itsenäinen ihminen niin silti.. öisin kun kömmin yksin sänkyyn.. olo on ahdistunut.
Varsinkin kun asiaa vehdattiin edestakaisin päätöstä tekemättä...

Vanhempien ero oli pienenä kova paikka, tämä aiheutti sen että minusta tuli vilkas, ja sangen pomottava lapsi. Kenties olin tottunut siihen että vanhemmat yrittivät niin kovin hyvittää avioeroaan että olin tottunut saamaan mitä haluan. Olen myös aina viihtynyt poikien seurassa enemmän kuin tyttöjen. Suurin osa ystävistäni ovatkin poikia... Kaikki vaikuttaa mielenterveyteen.. kuolema, ero, suru jopa ilo.
Mutta mä uskon... että ei oo mitään mistä mä en pääsisi yli. Mulla on ihanat vanhemmat (vaikkakin erillään) ja loistavia ystäviä. (ja kaikista ongelmista voi aina syyttää exää *hih*)
Mä uskon että mun käy vielä hyvin.

:)

Voimia kaikille syys/talvikaamokseen.

Ihmissuhteet ovat vaikuttaneet terveyteeni/mielenterveyteeni todella paljon.
Peruskoulun koko ajan minä olin koulukiusattuna ja muutenkin nälvittynä. Sillon masennuin ja muutuin puheliaasta ja avoimesta tytöstä hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi. Kun kävin yläastetta olin suosituin tyttömutta minua kiusattiin koko ajan.. muut tytöt eivät sietäneet minua ja silloin sairastuin anoreksiaan, josta pääsin kyllä pois kun sain poikaystävän... Seurustelille 1½ vuotta ja elämäni alkoi kokoistaa vaikka ystäviä kuolikin ja vedin vähän pohjalle mutta poikaystäväni tuella selvisin.. Kun vanhampani erosivat karkailin pois kotoa ja itkin vain.. en hymyilly, en nauranut. itkin vain.. sillon minut laitettiin psykiatrille joka ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin.. se pahensi asiaa antamalla minulle mieliala lääkityksen.. lääkityksellä en enää itkenyt, en myöskaan hymyillyt enkä nauranut... silmäni olivat elottomat... kun lopetin itse lääkityksen aloin itkeä itkin ja itkin... onneksi sillon poikaystäväni kesti ja auttoi minua nousemaan ylös päin ja tuki minua... Sitten kun lähdin toiseen kouluun opiskelemaan ja kultani toiseen kouluun niin vaikeuksia alkoi ilmetä... ja masennus alkoi voimistua...
Nyt sitten suhteemme erkani ja nyt olen taas syvällä, yksin masennuksessa ja itkien saan unen ja kyllä hän haluaisi vielä palata yhteen mutta pystynkö.. kyllä tämä selviää vielä... mutta tässä on nyt jotain sekavasti ja nopeasti kirjoitettuna toivottavasti auttoi...