Hei!
Aiemmin jo laittelin tälle palstalle tarinaa isästäni jota pidän narsistina.Tein löydöksen netistä:narsistien uhrit. Aloin miettimään josko olisi mahdollista että olen elinikäinen "uhri"
Nuorempana seurustelin pojan kanssa joka hallitsi minua monta vuotta:löi, vähätteli ja alisti. Monta vuotta kului terapiassa elinikäinen paniikkihäiriö ennenkuin siitä selvittiin. Psykologini sain minut ymmärtämääm että hän saatatisi olla narsisti (ja allekirjoitan tämän täysin). (saatan käyttää puolihuolimattomasti narsismi-termiä, mutta ei ole muutakaan sanaa kuvailemaan henkilöä paremmin.)
Löysin nykyisen avomiehen muutamia vuosia sitten:hän olis suosittu, hyvännäköinen, menestyvä. Kaikki pitävät häntä aivan huippuna. EN tiedä johtuuko entisitä kokemuksistani mutta olen alkanut epäilemään josko hänkin..
Äitini on vuosia kärsinyt alistavasta isästäni jota kaikki (paitsi perheenjäsenet) pitävät upeana ihmisenä. Kulissien takana on toisin, ja suoraan sanoen isäni saa minut vieläkin välistä uskomaan että hän olisi täysin terve, hänellä on kyky ottaa ns. "kuulijansa".
Tuntuu kuin suoraan sanoen etsisin itselleni isäni kaltaista "alistajaa". Voisikohan nykyinen avomieheni olla narsisti, vai johtuneeko entisistä kokemuksista että pelkään ihan turhaan. Alkanut vain epäilyttämään vain kun hän on niin "täydellinen", ihan kaikkien mielestä. Voisiko se olla totta? Hän saa minut tuntemaan itseni jotenkin huonoksi, hän käyttää vapaa-ajankin töihin/opiskeluun, hänelle ei kelpaa kuin täydellinen suoritus. En muista hänen itkeneen kuin ehkä yhden kerran nähteni. Joskus vain tuntuu ettei hän aidosti välitä. Hänessä on jotain liian hyvää ollakseen totta. Sen verran äiti minua opasti miesrintamalla isäni runneltua hänen itsetuntonsa että "Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin se aina on". Niinhän hän näki isänikin vuosia, kunnes totuus paljastui vuosien ja perhehelvetin myötä.
Vai olisinkohan itse narsisti, koska epäilen muita? olen todella eksynyt näiden ajatusten kanssa. Onko kellään kokemuksia siitä että seurustelukumppani olisi luonnehäiriöinen?
Aiemmin jo laittelin tälle palstalle tarinaa isästäni jota pidän narsistina.Tein löydöksen netistä:narsistien uhrit. Aloin miettimään josko olisi mahdollista että olen elinikäinen "uhri"
Nuorempana seurustelin pojan kanssa joka hallitsi minua monta vuotta:löi, vähätteli ja alisti. Monta vuotta kului terapiassa elinikäinen paniikkihäiriö ennenkuin siitä selvittiin. Psykologini sain minut ymmärtämääm että hän saatatisi olla narsisti (ja allekirjoitan tämän täysin). (saatan käyttää puolihuolimattomasti narsismi-termiä, mutta ei ole muutakaan sanaa kuvailemaan henkilöä paremmin.)
Löysin nykyisen avomiehen muutamia vuosia sitten:hän olis suosittu, hyvännäköinen, menestyvä. Kaikki pitävät häntä aivan huippuna. EN tiedä johtuuko entisitä kokemuksistani mutta olen alkanut epäilemään josko hänkin..
Äitini on vuosia kärsinyt alistavasta isästäni jota kaikki (paitsi perheenjäsenet) pitävät upeana ihmisenä. Kulissien takana on toisin, ja suoraan sanoen isäni saa minut vieläkin välistä uskomaan että hän olisi täysin terve, hänellä on kyky ottaa ns. "kuulijansa".
Tuntuu kuin suoraan sanoen etsisin itselleni isäni kaltaista "alistajaa". Voisikohan nykyinen avomieheni olla narsisti, vai johtuneeko entisistä kokemuksista että pelkään ihan turhaan. Alkanut vain epäilyttämään vain kun hän on niin "täydellinen", ihan kaikkien mielestä. Voisiko se olla totta? Hän saa minut tuntemaan itseni jotenkin huonoksi, hän käyttää vapaa-ajankin töihin/opiskeluun, hänelle ei kelpaa kuin täydellinen suoritus. En muista hänen itkeneen kuin ehkä yhden kerran nähteni. Joskus vain tuntuu ettei hän aidosti välitä. Hänessä on jotain liian hyvää ollakseen totta. Sen verran äiti minua opasti miesrintamalla isäni runneltua hänen itsetuntonsa että "Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin se aina on". Niinhän hän näki isänikin vuosia, kunnes totuus paljastui vuosien ja perhehelvetin myötä.
Vai olisinkohan itse narsisti, koska epäilen muita? olen todella eksynyt näiden ajatusten kanssa. Onko kellään kokemuksia siitä että seurustelukumppani olisi luonnehäiriöinen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensin tuli vain mieleeni, että mitäköhän tuohon osaisin sanoa... Itse olen kokenut vastaavanlaisia tunteita, ja epäillyt poikaystävääni, itseäni, välillä kaikkia ja sitten taas itseäni.
Mutta, mutta... Luulen, että olet hyvin tiedostanut noita lapsuudestasi aiheutuvia ongelmia, mutta se ei vielä riitä, että ne tiedostaa. On tehtävä vielä jotain, että ne poistuisivat... Ja tätähän sinulla hoidetaan lääkkeillä, mikä on mielestäni persiistä, eli ei ne sieltä mihinkään katoa.
Itse aloin tajuamaan tämän itsessäni kun vierailin tämän tästä näillä sivuilla ( www.healingeagle.net ), luin luin, sitten taas olin hetken, ja taas luin... unohdin jopa lukemani. Mutta jotain alkoi sisälläni itää, ja nyt tuntuu siltä että asiat alkavat pikkuhiljaa helpottaa, ja avautua. Sekä ymmärrän itseäni paremmin ja muita ihmisiä.
Ja ymmärrän senkin, että jopa narsisti on ihminen, kyllä siellä jossain on se tunteva ihminen sisällä, mutta ne defenssit ja pelot sun muut ovat niin vahvoja, että hän ei uskalla näyttää tunteitaan, puhua asioista niinkuin ne ajattelee, ei koska luottamus toisiin ihmisiin on mennyt jo ajat päivää sitten...
En usko että kukaan oikeasti on täydellinen narsisti, koska narsistisia piirteitä voi omaksua jo kasvatuksenkin kautta käyttäytymismalleina, ja eikös ihmisen kasvun aikanakin ole joku narsistinen vaihe, luulen, ettö joillakin se vaihe "jää päälle", eivätkä he kehity taas eteenpäin, jostain syystä johtuen...
Toivon että saat avun, ja löydät lisää työvälineitä ongelmien ratkomiseen sekä itseäsi että muita kohtaan, mutta etenkin itseäsi kohtaan.