Heipähei,
Olen seurannut keskusteluja sinun ja muiden täällä vierailevien ihmisten kanssa. On mukava, että täällä " meidän joukossa " on myös aikuisia ihmisiä, jotka varmasti antavat hieman erilaista näkökulmaa syömishäiriöistä. Sekä, että sinulla on ihan omakohtaista näkökulmaa, millaista on olla anoreksiaa sairastavan lapsen äiti.
Toivottavasti tyttösi voi hyvin ( tai no niin hyvin, kuin niissä olosuhteissa on mahdollista. ) Oletko tyttäresi kanssa koskaan jutellut, mistä hänen syömishäiriönsä alkoi? Monesti puhutaan siitä, että syömishäiriö on aina oire jostakin muusta ongelmasta, jota ei välttämättä läheiset edes tiedä tai tunnista.
Onko sinulla tyttäresi lisäksi muita lapsia? On varmasti rankkaa koko perheelle.
Voimia sinulle ja hyvää kevään jatkoa. Sekä kiitos fiksuista ja ajatuksia herättävistä kommenteistasi.
-Möhömaha-
Olen seurannut keskusteluja sinun ja muiden täällä vierailevien ihmisten kanssa. On mukava, että täällä " meidän joukossa " on myös aikuisia ihmisiä, jotka varmasti antavat hieman erilaista näkökulmaa syömishäiriöistä. Sekä, että sinulla on ihan omakohtaista näkökulmaa, millaista on olla anoreksiaa sairastavan lapsen äiti.
Toivottavasti tyttösi voi hyvin ( tai no niin hyvin, kuin niissä olosuhteissa on mahdollista. ) Oletko tyttäresi kanssa koskaan jutellut, mistä hänen syömishäiriönsä alkoi? Monesti puhutaan siitä, että syömishäiriö on aina oire jostakin muusta ongelmasta, jota ei välttämättä läheiset edes tiedä tai tunnista.
Onko sinulla tyttäresi lisäksi muita lapsia? On varmasti rankkaa koko perheelle.
Voimia sinulle ja hyvää kevään jatkoa. Sekä kiitos fiksuista ja ajatuksia herättävistä kommenteistasi.
-Möhömaha-
Vastaukset 14
Vanhimmat
Meillä on myös 2 poikaa, jotka
todella surevat siskon tilaa.
Olen yrittänyt urkkia, mikä on syynä
tytön sairastumiseen. Joitain asioita
on tullut ilmi ja yksi suuri asia
on ollut yläasteelle siirtyminen.
Siellä sitä saa herkkä lapsi kuunnella
melkoisen rankkaa, asiatonta, huutelua aina
läskiperseestä huoraan asti! Se on
niin raaka miljöö, että aikuinenkaan
ei sitä kestäisi. Enkä ymmärrä,
miksi se tavallaan sallitaan?!!
Puututaanhan moiseen ala-asteellakin,
niin miksi meno saa muuttua niin
radikaalisti yläasteella?
Nyt tuli aika tulikivenkatkuinen
teksti, mutta toiset menevät
rikki henkisestä väkivallasta ihan
siinä missä ruumiillisestakin menee.
Ja jostain syystä minun tyttöni särkyi!
Se on todella surullista ja nyt on
täysi työ eheyttämisessä.
Välillä meilläkin on aurinkoisia
päiviä, mutta pitkä taival
on vielä edessä, ennenkuin
parantuminen alkaa.
Hyvää keväänjatkoa sinullekin!
Yläasteen koulukulttuurille pitäisi todella tehdä jotain ja nopeasti. Oma iloinen, toimelias ja koulussa menestynyt poikani muuttui sulkeutuneeksi ja ärtyisäksi. Hänen painonsa on myös laskenut kovasti, vaikka pituutta tulee koko ajan lisää.
Kun viimein poika murtui ja suostui kertomaan, miksi pelottaa ja ahdistaa mennä kouluun, niin syyksi paljastui kiusaaminen.
Ei vaatteiden repimistä tai lyömistä, ei repun kurassa kierittelemistä - se olisi paljastanut nopammin asian tilan.
Vaan pilkkaamista, nimittelyä, homottelua, viheltämistä, ulkonäöstä haukkumista, kaikkea mitä nyt joku poikajoukko ikinä pystyy keksimään.
Todettakoon vielä erikseen, että poika on fyysisesti aivan normaali, pukeutuu tavallisesti, on hyvä mutta ei liian hyvä koulussa. Kotiympyröissä kavereita on, koulussa ei kukaan enää uskalla olla kaveri siitä pelosta, että itsekin joutuisi kiusatuksi.
Kiusaamiseen ei tarvita eikä yleensä olekaan mitään ns. hyvää syytä. Se on ryhmädynaaminen ilmiö, joka puhkeaa esiin, jos ei kouluyhteisö ja ennen muuta aikuisen tarmokkaasti puutu siihen kasvattajan ottein.
Kiusaamiseen pitää saada kaikille Suomen yläasteille nollatoleranssi.
Tällä hetkellä poikani on koulusta sairaslomalla ahdistuneisuuden ja masennusoireiden vuoksi. Hänellä on pelko-oireinen ahdistuneisuushäiriö eikä hän uskalla enää kulkea yksin esimerkiksi bussilla, koska koulukiusaamista on ollut myös koulumatkoilla bussissa.
miten äärettömän surullista!
Äidin sydän on aivan käpynä
tällaisten asioiden edessä!
Ja kun itse on vielä kasvattanut
lapsena hyväksymään kaikki sellaisina
kuin he ovat, on heidä vielä
vaikeampi ottaa vastaan haukkumista
ja nimittelyä vain olkia kohautellen.
Minun tyttäreni on myös hyvä koulussa,
kavereita on, vielä tämän vaikean
tilanteekin ollessa päällä. Hän pukeutui
ihan normaalisti, ei edes provosoiden,
kuten monet tytöt tekevät avonaisine
paitoineen ja lyhyine hameineen ja se heille
täydestä sydämestä suotakoon! Ja silti sai
kuulla huorittelua jne. Kyllä se herkän
ihmisen masentaa ja vie äärirajoille.
Olen aivan älyttömän pahoillani
poikasi puolesta! Se on niin väärin,
ettei saa olla oma itsensä! Mitä ihmettä
siitä seuraisikaan, jos aikuisten
maailmassa sallittaisiin sama käytös?
Vai onkohan se niin epätavallista sielläkään,
eiköhän ihmisiä kiusata työelämässäkin!
Mutta todellakin: miten nousta parrikaadeille
koulurauha takaamiseksi?! Kyllähän sitä aina
luvataan yksitoista hyvää ja kymmenen kaunista
kun syksyisin koulu alkaa, mutta ei näihin
mustelmaa jättämättömiin asioihin puututa!
Itse olen ala-asteella töissä ja nyt tytön
asioita hoitaessani olen joutunut käymään
yläasteella. Ei ole kovin mieltä ylentävä
kokemus! Ihmettelen opettajien asennetta
purkkaa tunnilla jänklääviin, kovaan ääneen
puhuviin, mitään kuunteleviin oppilaisiin.
Minkälainen läpi huuto juttu on koko
yläaste? Ei se ainakaan lukiolla pohjaa anna,
voin näin lukion ekaluokkalaisen äitinä
todeta...
No nyt menin vähän väärille urille tässä
foorumissa, mutta jotain yläasteelle olisi
tehtävä! Kun vain saisi ensin lapsena
paranemaan, hänen itsetuntosa kohdilleen
ja itselleen voimaa taisteluun!
Jaksamista teille! Yritetään rakkaudella ja
ymmärtämisellä saada lapsemme ehjiksi!
Itse olen myös koulukiusaamisen uhri. Olin sitä koko yläasten ajan. Onneksi se loppui lukiossa, johon ei tullut ainuttakaan entisen kouluni oppilasta.
Muistot omista yläastevuosista ovat hyvin tuskaisia. Tiedollisesti noista kolme vuodesta ei jäännyt mieleeni juuri mitään, koska ainoa tavoite / päämäärä joka päivälle oli "selviytyä hengissä ". Kiusaaminen oli ainoastaan henkistä, haukkumista ulkonäöstäni, pukeutumisestani yms..
Opettajani eivät puuttuneet kiusaamiseen mitenkään, rehtori oli ainoa joka muutaman kerran jäi juttelemaan kanssani, mutta en halunnut kenenkään apua.
En ikinä näyttänyt tunteitani kenellekään heistä, en oppilaille enkä opettajalleni. En kauheasti lintsannutkaan, olin päättäynyt olla vahva selviytyjä, enkä todellakaan antanut heidän murtaa minua heidän nähden. Mutta voi pojat - minä kärsin silloin, kun olin yksin kotona. Kotona en kertakaan puhunut mitään, enkä ole vielä tänä päivänäkään kertonut vanhemmilleni, vaikka ikää on jo yli 21.v.
Itsetuntoni mureni täysin. Eikä se ikinä palaudu takaisin. Inhoan itseäni, olen ruma, enkä minkään arvoinen.
Jos olisin vain laiha ja kaunis, vaikka sitten syömishäiriöinen ei sillä väliä. Ehkä musta tuleekin, tässä paskassa ei yksi paha tunnu missään.
Olen pinnallinen, näyttelijä, toisten hyväksyntää hakeava teeskentelijä. Haluan muiden ihmisten pitävän minusta, siksi mielistelen, enkä kerro omia tunteitani.
En osaa enkä kehtaa puhua tunteistani, en edes ystävilleni. Osaan kyllä kuunnella, mutta en puhua.
Olen mitäänsanomaton paska!
että henkinen väkivalta ja kiusaaminen sattuu just sinne, mihin jäljet jää aikuisikään asti. Ja vaikka ite tietää, ettei nuo käsitykset itsestä pidä paikkaansa, ne ovat silti niin totta (näin ristiriitaisesti) ettei itsevihasta pääse ikinä irti.
on arvokas! Nyt alat (helppo sanoa!)
rakastaa itseäsi!
Sinulla on lupa olla juuri
sellainen, kuin olet! Et todellakaan
ole mitään sanomaton paska!
Jos osaat kuunnella toista, miten
voisit olla paska?? Olet varmasti
auttanut monia olemalla heille
kuuntelijana! Sellainen on arvokasta!
Itsekäs on paska, et sinä!
Mutta nyt alat myös ajatella itseäsi,
omia tarpeitasi ja hyvinvointiasi!
Elämä on aivan liian lyhyt, jotta
sen voisi käyttää vain muita miellyt-
tääkseen.
SINÄ OLET ARVOKAS JUURI SELLAISENA
KUIN OLET! Hali ja rutistus!
kuitenkin jonain päivänä
kiusattu oppii rakastamaan
itseään ja itseviha laantuu.
Kun jokainen on kuitenkin
niin kovin arvokas!
On surullista, että juuri ne,
jotka voivat itse kaikista huonommin,
saavat kaikki muutkin voimaan
huonosti kiusaamalla ja huutelemalla!
että lohdutat, kannustat ja kirjoitat niin kauniisti ihmisille tällä palstalla, vaikka oma tyttäresi on vakavasti sairas. Siitäkin huolimatta, että elämässäsi on tällä hetkellä niin paljon huolta ja murhetta, jaksat vielä kirjoituksillasi ja lempeillä sanoillasi antaa voimaa anoreksian ja muidenkin ongelmien kanssa kamppaileville. Uskon, että monet täällä kokevat sen todella tärkeäksi. Kiitos siitä sinulle!!
iloinen, jos voin sanoilla antaa
voimaa, haluaisin antaa vielä
enemmän ja auttaa ihmisiä
näkemään oman tärkeän roolinsa
tässä elämässä! Kun IHAN OIKEASTI
jokaisella on lupa olla oma itsensä
ja juuri sellainen kuin on!
Minulla sen tajuaminen kesti aika
kauan, mutta mitä enemmän tulee ikää,
sitä vahvemmin sen tajuaa ja voi elää
sovussa itsensä kanssa!
Auringon paistetta Sinulle!
Kiitos kauniista sanoistasi. Lapsillasi on ihana äiti voi, kun minunkin äiti olisi joskus sanonut minulle noin:)
Valitettavasti itsestä välittäminen on kovin vaikeaa, on paljon helpomi inhota itseään kuin rakastaa itseään. Minulle tunteiden näyttäminen esim. itkeminen toisten nähden on heikkoutta. Yläastevuosien ajan rakensin ympärilleni muurin, joka kukaan ei koskaan tulisi kaatamaan. Se oli minun selvitymiskeinoni. Musta tuli vahva voittaja, loppuun asti mennään eikä ikinä luovuteta vaikka kuinka sattuisi!
Näinä päivinä inhoan peileijä, en koskaan jumpassa mene sellaiselle paikalle, että näkisin itseni peilissä. En halua nähdä valokuvia, jotka ovat otettu musta, koska mä olen kauhea ja ruma. En koskaan meikkaa yleisillä paikoille esim. baarien vessassa, koska mä olen ruma. Ainoastaan kännissä pystyn sen tekemään.
En koskaan soita kännykällä yleisissä kulkuvälineissä enkä ikinä pysty syömään mitään yleisillä paikoilla, koska pelkään, että ihmiset näkevät, mikä läski ahmija olenkaan.
Tunteet PITÄÄ NÄYTTÄÄ!
Minä ainakin elän vain ja ainostaan
tunteiden viemänä! Nauran ääneen esim.
odotustiloissa, jos luen jotain hauskaa,
itken vuolaasti kun itkettää, kiroilen,
kun harmittaa ja halaan, kun näen tuttavan,
josta pidän! Olen varmasti "kylähullun"
maineessa, mutta siitä viis! Juttelen vieraille
ihmisille missä vain ja se ilahduttaa monia!
Ne, jotka katsovat kummasti,
eivät tiedä, miten hauskoja
juttuja jäävät vaille! Ja heitä
on vähän! Yleensä aina
juttelu jatkuu ja tilanne on
leppoisa!
Ja hassuinta tässä on, että voisi luulla
teini-ikäisten lasten häpeävän riehakasta
äitään, mutta päinvastoin: poikani 16v sanoi,
että kadehtii taitoani ottaa ihmiset vastaan
avosylin sellaisina kuin he ovat, hän opettelee
itse toimimaan samalla tavalla... Siten tästä
lyhyestä, ja välillä sangen masentavasta,
elämästä saa paljon enemmän irti! Tämä meni
vähän omakehun puolelle, en tarkoittanut
sitä, vaan että ota härkää sarvista
ja anna palaa! Se, joka katsoo pitkin
nenänvartta, on vain itse niin lukossa,
ettei osaa ottaa iloa vastaan!
Myös puolensa pitää osata pitää!
Ei tarvitse jäädä sanan lyömäksi,
vaan antaa takaisin. Aika epäkristillinen
neuvo, mutta toista poskea ei kannata
kääntää lyötäväksi!
Kyllä minäkin peilejä kartan, mutta sitten
kun se kohdalle osuu, osaan katsoa vain
niitä kohtia, joista pidän! Joskus se
peili yllättää kaupassa ja silloin jo ehtii
säikähtää, että hui,kukas se tuo on?!
Tiedän, että on todella paljon vaikeampi
rakastaa kuin inhota, jopa itseään,
mutta kukaan ei voi rakastaa sinua
enempää kuin sinä itse! Olet itsellesi
arvokas! Ja täyttyy oppia nauramaan
itselleen, se jos mikä on kantava voima!
Muuten: jumppasalien peilit pitäisi
kieltää lailla! Ohjaaja voisi huikata, jos
tekee liikkeen väärin, ei siihen
peilejä tarvita...
Myös kamerat ovat todella huonoja:
kauniista ihmisistä, kuten minä (vitsivitsi),
tulee aivan uskomattoman ihmeellisiä
kuvia! Ja että sitä osaakin olla kriittinen
omalle kuvalleen. Toisista se kuva AINA
onnistuu ja silti kehtaavat valittaa...
Myös se auttaa kun ajattelee, miten itse
seuraa muiden tekemisiä. Jos et seuraa,
mitä ja miten muut syövät, miksi joku
seuraisi sinun tekemisiäsi? Ja jos seuraa,
niin antaa seurata koko rahan edestä, mitä
sitten?
Nyt aurinkoa ajatuksiin!
Et varmastikaan ole ruma,
ei kukaan ole!Kauneus on
katsojan silmissä! Positiivinen
asenne saa ihmisen sädehtimään!
Halauksia!
että kesäkuun puolessa välissä
oleva vastaanottoaika anoyksikön
polille avaisi ovet osastolle!
Muuten aletaan kyllä olla melkoisessa
lirissä, sillä keskiviikon
punnituksessa tyttö painoi enää
40kg! (Pituus 170, joten painoindeksi
13,8) Voitte kuvitella, miltä hän
näyttää...
Tuo painon putoaminen on kummallista,
sillä kyllä hän syö, annos on vain
näköjään aivan liian pieni! Olen saanut
hänet vähän nostamaan annoskokoa ja
maanantaina sitten nähdään, nouseeko
paino! Se ei taida olla enää niin
helppoa, kun paino on päässyt romahtamaan
noin alas.
Toivon hartaasti, että hän
selviää tästä. Pelkään, että
hän kuolee, ettei elimistö
kestä tätä kidutusta.
Että voi elämä olla välillä
yhtä helvettiä!
Olen todella pahoillani tyttäresi puolesta. On varmasti todella raskasta, kun mitään edistymistä ei ole tapahtunut ja koko ajan mennään vain huonompaan suuntaan.
Tiedän kyllä miltä tyttäresi näyttää, koska olin pahimmillani suunnilleen samoissa mitoissa (175/42). Siinä alkaa elimistö olla jo todella kovilla. Toivottavasti tyttäresi kuitenkin kestää siihen asti, että pääsee hoitoon.
Laihtuminenkin on niin helppoa, vaikka söisikin lähes normaalisti, jos annokset ovat liian pieniä. Ihminenhän saa loppujen lopuksi syödä todella valtavat määrät ruokaa lihomatta.
Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin, kun ajattelen tytärtäsi ja pelkoasi hänen kuolemastaan. En osaa kuvitellakaan, miltä äidistä tuntuu, kun oma lapsi on noin sairas. Toivon sinulle edelleen voimia ja jaksamista, koska muuten en osaa auttaa, vaikka kuinka tahtoisin.
sinulle myötäelämisestä ja
peukkujen pitämisestä