Onko teillä muilla tämä lapsettomuus edennyt kriisiksi asti? Miten olette selvinneet sen kanssa? Itse olemme hoidot lopettaneet ja tuntuu, että vasta nyt tämä vaikea elämä (varsinkin psyykkisesti) alkaa. Ahdistaa tosi paljon melkein koko ajan. Tätä on jatkunut jo ehkä kuukauden päivät. Välillä on pieniä ilon hetkiä jolloin on hyvä olla. Mies tuntuu ettei ole moksiskaan ja on hyväksynyt asian mukisematta. Vaikeeta.
Lapsettomuus kriisinä?
Muilla?
3891
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hei,
meillä on takana lapsettomuutta pian 4v., km noin puolitoista vuotta sitten. olen ollut ahdistunut, vihainen, itkuinen, surullinen, epätoivoinen. välillä olen suht onnellinen. kokoajan mennään aaltoliikkeenä ylös tai alas.
yritän välttää raskaana olevia naisia, vauvoja ja pieniä lapsia hintaan mihin hyvänsä. ajoittain kuvittelen, että osaisin jo suhtautua neutraalisti ja sitten joudun kyläpaikkaan, jossa onkin joku suloinen vauva ja joku p**** alkaa udella, että koskas teille tulee.
viimeisen tällaisen kyläreissun jälkeen olen itkenyt silmittömästi joka päivä viikkojen ajan. tuskalla ja surun syövereillä ei tunnu olevan mitään rajaa. en ole koskaan itkenyt tällä tavalla, välillä pelottaa jo oman mielenterveydenkin puolesta.
tämä on kriisi, joka kestää koko elämän, jos vauvaa ei vain tule. elämme kaksin ja kuolemme yksin. mitä väliä tällä kaikella on ollut?
ja kuitenkin. on maailmassa niin paljon kaunista ja hyvääkin. onhan minulla maaílman paras mies. upeita sukulaisia ja hyviä ystäviä.
tämän kanssa vain on opittava elämään.
onneksi ei ole kuolemaan johtavaa sairautta tms. pahemminkin voisi olla. voisin olla lapseton, sairas ja ruoaton sodan repimässä maassa. en onneksi ole.
on kuitenkin niin paljon, mistä voi olla kiitollinen, vaikka elämä ajoittain onkin helvetillistä.. ja onhan meillä toisemme täällä netissä, vertaistuki on monessa suhteessa verratonta.
jotenkin sitä vain selviää kun antaa itselleen luvan surra ja luvan myös elää.
kääntyä psyykkisen avun piiriin,jos olo käy kovin tukalaksi.Itse aikoinani olin siinä pisteessä kun olo oli juuri kuvaamanlaisesi.Itse en kyllä olisi saanut kanttia marssia "terapiaan",mutta kun oma gyne oli aikansa kattonut vastaan otolla ulisemistani ja masentunutta olemustani.Hänpä kirjoitti minulle lähetteen psykiatrian polille.Kyllä oli orpo olo kun sinne eka kerran marssi.Täysin ulkopuolisen henkilön kanssa oli todella hyvä puhua .Meitä tuo vuoden verran kestänyt istuma rupeama auttoi henkisesti ja fyysisesti.Kävin säännöllisesti n,kerran viikossa .Kaiken kukkuraksi hoidotkin alkoivat tuottaa tulosta.
En tietenkään sano että se olisi ihmelääkettä ,mutta kummasti auttoi,vaikka kynnys siihen tarttumiseen olikin korkea.Parisuhteellekin tekee hyvää ottaa ukopuolinen näkökanta asiaan.Onnea sinulle elämässäsi!
ollut raskaan. Kohta 9 vuotta mieheni kanssa kimpassa ja emme ole käyttäneet kertaakaan mitään ehkäisyä. Kävimme tutkimukset läpi. Syytä ei löytynyt. Se oli vielä katkerampaa. Olen niin MAHO, että en todellakaan hedelmöidy. Suru ei koskaan mene ohitse, vaikka osaankin nauttia elämästä. Katkerinta on aina ne hetket, kun joku ystävä, sukulainen, tuttva alkaa odottamaan. Yksi asia jolla olen pitänyt kurissa katkeruuden tulon on lähipiirissä muutama vuosi sitten sattunut tapaus; traagisessa onnettomuudessa vanhemmat menettivät 24 vuotiaan ainoa poikansa. Sen jälkeen kun itsesääli ja katkeruus yrittää ottaa vallan mietin aina; kumpi on karmeampaa? Se, että on ollut ja menettänyt vai se, että ei ole koskaan ollutkaan? Ja minun on pakko todeta, että kyllä sittenkin karmeampaa on, että joutuu hautaamaan oman, ainoan nuorena kuolleen lapsensa, kuin että ei koskaan ole lasta saanutkaan. Mutta kyllä se tuska silti on syvä. Ja tunnen niin helvetinmoista ulkopuolisuutta usein, koska kaikki tuttavamme ovat ns. lapsellisia paitsi me.