Lapsettomuus kriisinä?

hei,
meillä on takana lapsettomuutta pian 4v., km noin puolitoista vuotta sitten. olen ollut ahdistunut, vihainen, itkuinen, surullinen, epätoivoinen. välillä olen suht onnellinen. kokoajan mennään aaltoliikkeenä ylös tai alas.

yritän välttää raskaana olevia naisia, vauvoja ja pieniä lapsia hintaan mihin hyvänsä. ajoittain kuvittelen, että osaisin jo suhtautua neutraalisti ja sitten joudun kyläpaikkaan, jossa onkin joku suloinen vauva ja joku p**** alkaa udella, että koskas teille tulee.
viimeisen tällaisen kyläreissun jälkeen olen itkenyt silmittömästi joka päivä viikkojen ajan. tuskalla ja surun syövereillä ei tunnu olevan mitään rajaa. en ole koskaan itkenyt tällä tavalla, välillä pelottaa jo oman mielenterveydenkin puolesta.

tämä on kriisi, joka kestää koko elämän, jos vauvaa ei vain tule. elämme kaksin ja kuolemme yksin. mitä väliä tällä kaikella on ollut?

ja kuitenkin. on maailmassa niin paljon kaunista ja hyvääkin. onhan minulla maaílman paras mies. upeita sukulaisia ja hyviä ystäviä.
tämän kanssa vain on opittava elämään.
onneksi ei ole kuolemaan johtavaa sairautta tms. pahemminkin voisi olla. voisin olla lapseton, sairas ja ruoaton sodan repimässä maassa. en onneksi ole.

on kuitenkin niin paljon, mistä voi olla kiitollinen, vaikka elämä ajoittain onkin helvetillistä.. ja onhan meillä toisemme täällä netissä, vertaistuki on monessa suhteessa verratonta.
jotenkin sitä vain selviää kun antaa itselleen luvan surra ja luvan myös elää.

ollut raskaan. Kohta 9 vuotta mieheni kanssa kimpassa ja emme ole käyttäneet kertaakaan mitään ehkäisyä. Kävimme tutkimukset läpi. Syytä ei löytynyt. Se oli vielä katkerampaa. Olen niin MAHO, että en todellakaan hedelmöidy. Suru ei koskaan mene ohitse, vaikka osaankin nauttia elämästä. Katkerinta on aina ne hetket, kun joku ystävä, sukulainen, tuttva alkaa odottamaan. Yksi asia jolla olen pitänyt kurissa katkeruuden tulon on lähipiirissä muutama vuosi sitten sattunut tapaus; traagisessa onnettomuudessa vanhemmat menettivät 24 vuotiaan ainoa poikansa. Sen jälkeen kun itsesääli ja katkeruus yrittää ottaa vallan mietin aina; kumpi on karmeampaa? Se, että on ollut ja menettänyt vai se, että ei ole koskaan ollutkaan? Ja minun on pakko todeta, että kyllä sittenkin karmeampaa on, että joutuu hautaamaan oman, ainoan nuorena kuolleen lapsensa, kuin että ei koskaan ole lasta saanutkaan. Mutta kyllä se tuska silti on syvä. Ja tunnen niin helvetinmoista ulkopuolisuutta usein, koska kaikki tuttavamme ovat ns. lapsellisia paitsi me.