Mistäs johtuu, että nykyään ei enää osaa aidosti nauraa ja iloita asioista, pienistäkin. Katselin taannoin vanhoja valokuvia ja niissä kaikkissa hymy oli herkässä ja varmasti aitoa. Muistankin vielä miten vahvasti silloin osasi iloita mukavista asioista. Vuosien varrella se on kadonnut. Nauru ja ilo on 90 prosenttisesti teeskentelyä. Tosin vielä joskus tunnen aitoakin huvittuneisuutta vaikkapa tilannekomiikan tai hyvän komedian ansiosta, mutta harvemmin ja laimeampana. Tilalla on etupäässä epäluulo ja pelko tulevaisuudesta. Ei uskalla iloita, kun pelkää pettyvänsä. Ilon ja riemun keskellä huonot uutiset ja pettymykset ovat niin paljon voimakkaampia. Epäilen kaikkia ja kaikkea pahinta tapahtuvaksi enkä voi sille mitään. Joskus oon syönyt masennuslääkkeitä ja ne ovat kai auttaneet tilapäisesti, mutta ongelman syitä (vai onko kyse armottomasta realismista ja todellisuudentajusta?) ne eivät poista. Kuinka löytäisin taas vilpittömän ilon ja naurun? Onko aivojeni kemia jotenkin vioittunut vuosien varrella ikävienkin kokemusten myötä?
Mihin ilo on kadonnut?
Viallinenko?
5745
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulehan, mene käymään mielenterveystoimistossa. Tuo kertomasi kuvailee mielestän hyvin alkavaa masennusta. Siitä pääsee helpommin kun saa ajoissa avun. Mieti minkävärisenä tunteillasi näet elämäsi. Jos on värejä ja mustaa, se on kuin elämä yleensä. Jos on harmaata ja vaaleanharmaata, olet masentunut. jos on mustaa ja tummanharmaata, mene heti päivystykseen.
Nimim. "Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee"
Voi tietoisesti yrittämällä opetella ajattelemaan positiivisesti ja elämään hetken kerrallaan.
Jos tuttavapiirissäsi on todella läpikatkeria tyyppejä niin seurustele vähemmin heidän kanssaan.
Aloita keskustelut kohteliaisuudella toiselle ja myönteisellä lauseella.
Opettele vaikka pari lyhyttä vitsiä.
Muista, että nauru pidentää ikää.Eikä realismi sulje automaattisesti pois iloa.
iloita, ei kyse ole lääkkeistäkään.
(vuosien käytön myötä esim. alkoholi voi tehdä saman, omakohtaisesti kylmät kelit vie kyvyn iloita, kesällä siihen kykenen, talvella en, kun ulkona palelee, jäätyy koko kroppa)
Ennen hymyilin ja nauroin miltei koko ajan. Tyttöjä oli ja minua pidettiin koulun suosituinpana oppilaana. No, koulu loppui ja aloitin työt paikassa, johobn en tuntenut kuuluvani. Sitten aloin pikkuhiljaa turtumaan kaikkeen paskaan, muutimme ja en nähny kavereitani pitkiin aikoihin. Sitten huomasin kuinka en hymyillyt enää, ja paska alkoi.
Nykyään välillä pystyn hymyilemään kunnolla, välillä se on miltei mahdotonta. Joskus alan nauroimaan esim. kaverin vitsille aivan kunnolla, mutta sitten päähäni tulvii ajatuksia: "Nyt tämä menee hyvin, älä nyt missään tapauksessa mokaa tätä, naura nyt kun voit, pakko nauraa", sitten hymy muuttuu teeskennellyksi tekohymyksi. Ja tämä ruljanssi käy kaikkien muidenkin asioiden kohdalla. Välillä huomaan että teeskentelen naurua itseksenikin katsoessani sketsisarjaa tv:stä. Olen ottanut tavoittekseni hymyillä kunnolla peilin edessä vähintään kerran päivässä, mutta ei sekään tunnu auttavan. Tiedän, että ajan myötä asiat muuttuu, mutta mitä jos ei muutukaan...?
Mulla on sama juttu, ja oon aika nuori.
Nauru on ollu osa mun elämää lyhyen ajan, ja nyt mikään ei naurata. Oon vaa masentunu kai, mut oon aina yksin yleensä, ja säikyn helposti, kun kaverit säikyttelee. Mul on muutenki rankkaa elämäs nii...
Miten saan nauruni takasin?
- Helvetti piinaa mua surulla ja vihalla toisia kohtaan~