En tiedä kannattaako kirjoittaa, mutta jotenkin se helpottaa kun saa purkaa tunteitaan anonyymisti.
En ole murkkuikäinen, en teini, vaan vähän päälle parikymppinen, ainakin vielä "terve" perheellinen nainen.
Olin peruskoulussa aivan normaali painoinen, viimeisillä luokilla 168/55.
Tottakai lapset aina kiusaavat toisiaan, minä sain olla läski, telaketjuhammas, paskahammas, hevosnaama, mustalainen yms. (olin vahän tummempi kuin muut)
Isää ei käytännössä ollut ja äitikin tavallaan hylkäsi ja muutin pois kotoa aikaisin.
Sitten tapasin suuren rakkauteni, oltiin vuosia yhdessä ja tuli lapsi.
Olin lapsen jälkeen hysteerinen painostani ja sain itseni todella hoikaksi.
Silloinen mieheni harrasti dokaamista, pettämistä ja henkistä väkivaltaa. Ei puhettakaan auttamisesta tai osallistumista, edes silloin kun olin sairas.(esim rintatulehdus)
No, pääsin siitä luuserista eroon.
Hänen aikanaan kävin läpi paniikkihäiriön, psykoosin, jonkinlaisen syömishäiriön, avo osastot ja vaikka mitä...
(hän jaksoi muistuttaa, "etten ole laihoin enkä kaunein", mitä hän luulee että olen kuvitellut...)
Jossain välissä rakastuin uudelleen, ihana mies ja hänet minulla on vieläkin.
Nyt olen taas todella masentunut, peilikuva oksettaa taas, syömisestä tulee aivan hirvee morkkis, rahaongelmat vetävät TOSI alas.
Olo on taas aivan kamala...
Tulee sellainen olo etten jaksa tätä taistelua enää...
Koitan peittää tämän olon töissä, kotona. Pelkään kuollakseni lihavuutta ja työttömyyttä.
Mieheni tietää kyllä menneisyyteni enkä halua jauhaa siitä enää hänelle.
Hänkin masentuu.
Vihaan terapeutteja ja psygologeja koska he jauhavat vain pas**a.
Mitä vi***a tällä elämällä tekee, kun tämä on pelkkää kärsimystä.
Sanotaan vain että AINA VOI OLLA PAREMPI.
Pääsemmekö me kaikki kuitenkin taivaaseen?
Ovatko vihamiehet siellä?
Mutta jos meillä on vihamiehiä, miten voimme ikinä päästä taivaaseen?
En ole murkkuikäinen, en teini, vaan vähän päälle parikymppinen, ainakin vielä "terve" perheellinen nainen.
Olin peruskoulussa aivan normaali painoinen, viimeisillä luokilla 168/55.
Tottakai lapset aina kiusaavat toisiaan, minä sain olla läski, telaketjuhammas, paskahammas, hevosnaama, mustalainen yms. (olin vahän tummempi kuin muut)
Isää ei käytännössä ollut ja äitikin tavallaan hylkäsi ja muutin pois kotoa aikaisin.
Sitten tapasin suuren rakkauteni, oltiin vuosia yhdessä ja tuli lapsi.
Olin lapsen jälkeen hysteerinen painostani ja sain itseni todella hoikaksi.
Silloinen mieheni harrasti dokaamista, pettämistä ja henkistä väkivaltaa. Ei puhettakaan auttamisesta tai osallistumista, edes silloin kun olin sairas.(esim rintatulehdus)
No, pääsin siitä luuserista eroon.
Hänen aikanaan kävin läpi paniikkihäiriön, psykoosin, jonkinlaisen syömishäiriön, avo osastot ja vaikka mitä...
(hän jaksoi muistuttaa, "etten ole laihoin enkä kaunein", mitä hän luulee että olen kuvitellut...)
Jossain välissä rakastuin uudelleen, ihana mies ja hänet minulla on vieläkin.
Nyt olen taas todella masentunut, peilikuva oksettaa taas, syömisestä tulee aivan hirvee morkkis, rahaongelmat vetävät TOSI alas.
Olo on taas aivan kamala...
Tulee sellainen olo etten jaksa tätä taistelua enää...
Koitan peittää tämän olon töissä, kotona. Pelkään kuollakseni lihavuutta ja työttömyyttä.
Mieheni tietää kyllä menneisyyteni enkä halua jauhaa siitä enää hänelle.
Hänkin masentuu.
Vihaan terapeutteja ja psygologeja koska he jauhavat vain pas**a.
Mitä vi***a tällä elämällä tekee, kun tämä on pelkkää kärsimystä.
Sanotaan vain että AINA VOI OLLA PAREMPI.
Pääsemmekö me kaikki kuitenkin taivaaseen?
Ovatko vihamiehet siellä?
Mutta jos meillä on vihamiehiä, miten voimme ikinä päästä taivaaseen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En varmaan osaa auttaa sua mitenkään erityisellä tavalla koska en itse ole kokenut samaa mitä sinä, mutta itseänikin helpottaa kun saa purkaa omia tunteitaan ja pahaa oloaan.
Olen 19 vuotias, tämän kevään abi. En ole koskaan tuntenut oloani kauniiksi, en ennenkuin aloin seurusteleman tämän hetkisen poikaystäväni kanssa, se täpähtui viime keväänä. Nuoruudessani en muista että minua olisi koskaan sanottu kauniiksi. Siskoni oli ja on edelleen todella kaunis, tunsin aina jääväni hänen varjoonsa (ulkonäön suhteen siis). Minä oli meistä aina se joka pärjäsi hyvin koulussa, hän oli aina se kaunis. Ehkä epävarmuuteni ulkonäköni sunteen johtuu juuri tästä, en tiedä...
Olen ihan normaali painoinen 164/52. Yritän tarkkailla syömisiäni mahd. paljon ja yritän välttää kaikkea epäterveellistä, liikuntaa harrastan ihan sopivasti. Mutta joskus tulee ahmimis kohtauksia, silloin saatan vetää litran jäätelöä ja siihen päälle vielä karkkia yms. Silloin koluan epätoivoisesti kaikki kaapit läpi, jos sattuisi löytymään jotakin mikä tyydyttäisi himoni. Muutaman kerran olen oksentanut tälläisen ahmimis kohtauksen jälkeen, mutta se on vaan jäänyt siihen muutamaan kertaan. Yleensä vain tulee paha olo niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja sitä joskus seuraa paasto.
En ole puhunut asiasta kenellekään, koska en tiedä onko ongelmani todellinen vai suurentelenko vain asiaa. Lisäksi ystäväni ja äitini jauhavat kuinka laiha olen, enkä halua että äitini alkaa enää enempää kyttäämään syömisiäni. Äitini saattaa joskus ihmetellä mihin se juuri ostettu jäätelöpaketti on hävinnyt, mutten ole ikinä rohjenut kertoa, että minä olen syönyt sen.
Vaikka tiedänkin etten ole mikään hirvittävän lihava, silti tunnen oloni välillä todella lihavaksi. Jonkun ei tarvitse kuin vähän vihjata siihen suuntaan että olen lihonnut, niin heti iskee hirvittävä epätoivo.
Välillä tuntuu siltä kuin ruoasta olisi tullut minulle pakkomielle. Ahmimis kohtausten ajan pahinta on tunne ettei enää pysty hallitsemaan syömistä. Silloin on vaan pakko syödä ja syödä kunnes tulee niin huono olo ettei enää pysty. Silloin tuntuu kuin koko maailma hajoaisi ja kaikki menee päin helvettiä.
Joten ei minullakaan niin hirvittävän hyvin mene. Enkä todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä kun kaikki menee päin persettä. Enkä osaa antaa sinulle muuta neuvoa kuin: sinulla on lapsi, jota todennäköisesti rakastat todella paljon. Yritä nauttia siitä ja hänen seurastaan. Lapsesi ainakin rakastaa ja tarvitsee sinua, hänelle sinä olet maailman tärkein ja kaunein ihminen (vaikka se kuulostaakin tyhmältä, se on totta).