Hei Laura,
Ei, ei ole pakko (minun mielestäni) käydä läpi kaikkia anorexian vaiheita. Nuo vaiheet kuuluvat lähinnä hoidottomaan tai ammattitaidottomasti hoidettuun anorexiaan.
... Joo, olenhan minäkin tautia kelannut; anorexian muistelu ja jäsentely on ollut nyt puolisen vuotta erityisen pinnalla lähipiirissäni ilmenneen murehduttavan anorexiatapauksen vuoksi (onneksi sairastunut ei ole perhettäni – sekoaisin varmaan, jos näin olisi).
Minä kävin yksilöterapiassa kaksi vuotta. Aluksi 3-kertaa viikossa, sitten kahdesti/viikko ja lopuksi vain kerran viikossa, sekä perheterapiassa koko perheeni kanssa vuoden ajan/kerran viikossa (perheterapiassa terapeutteja oli kaksi, toinen tarkkaileva ja toinen keskusteleva).
Hoito tapahtui yksityisellä. Kävin äitini kanssa ensin pari kertaa ns. haastattelukäynneillä, jonka perusteella suositeltiin sekä yksilö – että perheterapiaa.
Olisiko ollut niin, että tuo perheterapia oli parantumiseni avain. Kuulostaa suorastaan kauhealta, että niin nuori ihminen kuin Sinä 13-vuotiaana, vihaa ja inhoaa itseään kenenkään muun perheenjäsenen ottamatta osasyytä noista tunteista. Vaikka minä olinkin ainoa fyysisesti sairastunut perheemme jäsen, vanhempani ymmärsivät ja hyväksyivät heti perheterapiaa suositeltaessa, että koko perheyhteisö oli tavalla tai toisella häiriintynyt, mikäli yksi sen jäsenistä oireili vakavasti. Syy anorektiseen käytökseeni ei ollutkaan se, että minä olin luonnostani outo tai erilainen tai tyhmä tai hullu, vaan me perheenä olimme sairas ja kukin reagoi omalla tavallaan; minä anorektisesti. Ja huomioitakoon tässä vaiheessa, että perheessäni ei ollut väkivaltaa, alkoholismia, insestiä, rakkaudettomuutta, riitelyä, varattomuutta, masennusta, avioeroa tai mitään, minkä voisi helposti yhdistää lapsen/nuoren mielenterveyden ailahteluihin – syyt olivat huomaamattomuudessaan ja mitättömyydessään paljon syvemmälle kantavia.
Aluksi koin perheterapian hirviömäisenä! En sietänyt ajatusta, että minun takiani koko perhe kävi lässyttämässä asioitaan jollekin idiootille, mutta nähdessäni vanhempieni ja sisarusteni ottavan asian vakavasti ja mieltävän itsensä potilaina minun rinnallani, ryhdyin ajattelemaan, että minäkin olin siellä heitä varten ja asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua - vaikka oli se tuskallista! Yksilöterapiani olikin sitten pitkälti perheterapiassa syntyneiden ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Oli tärkeää oppia tiedostamaan, että olen osa kokonaisuutta, jonka toimet vaikuttavat minuun ja minä vaikutan heihin – mutta - puolin ja toisin vaikuttamisella on raja, jonka rajan sisäpuolella olen minä, ihan erillinen yksilö ja minun oikeuteni tuntea ja ajatella ja olla se ihminen, joka olen.
Minun kohdallani hoito toimi ilman, että anoreksiastani itsestään koskaan tehtiin pääasiallista numeroa (punnituksissa kävin erikseen, aivan eri paikassa).
Nyt varmaan tulee mieleen, etten tainnut olla kovin sairas, mutta voi! – olin minä totaalisen pöpi. Anorexiaani liittyi syömättömyyden lisäksi pakonomaista liikuntaa noin 7h/vrk, pelkotiloja, joita hallitsin asioita symboloivia pikkuesineitä siirtelemällä ja piilottamalla, en puhunut ”lihavilla” sanoilla, tai koskenut ”lihaviin” esineisiin jne, jne ... kääk : ) nyt taasen vaikuttanee siltä, että olin kertakaikkisesti päästäni vialla! - paras pysytellä teoriatasolla : ) niin pääasia pysyy selkeänä – ja se pääasiahan on, että vaikeastakin anorexiasta voi parantua ja älykästä osaavaa ammattiapua on olemassa. Minä en ole oireillut anorektisesti (en fyysisesti enkä psyykkisesti sitten terapiani loppumisen). Olen kylläkin hoikka, en tykkää edelleenkään olla lihava (lienee normaalin naiseuden, eikä anorexian merkki : ), mutta painoni ei myöskään koskaan (terveenä) ole laskenut alle bmi 18,5. Eikä mieleni ole sitten sairausjaksoni koksaan estänyt minua menestymästä sosiaalisesti tai ammatillisesti.
Hienoa, että juuri Sinä kirjoittelet tällä palstalla. Väittäväthän monet palstalaiset haluavansa parantua (ja näin varmaan onkin), mutta kun päivät pitkät ”kuuntelee samaa levyä” (tämän palstan ollessa kyseessä; vuodatuksia kitukuureista, alipainoindekseistä ja ahdistuksesta) painuvat sanat väkisinkin takaraivoon ja pulppuavat sieltä enenevänä syömishäiriönä. Niinpä tarvitaan enemmän Sinun kaltaisiasi kirjoittajia, jotka kertovat tiestään kohti terveyttä!
Hyvää viikonloppua Sinulle Laura!
Kopioin tähän alle Sinun viestisi, että näkyy mihin vastaan. Me molemmat käymme palstalla melko harvoin; ehtivät keskustelut painua näkyvistä.
Kirjoitit:
"Kiitos kannustavasta viestistäsi! Uskon itsekin, että nyt olen vihdoin todellisen, kokonaisvaltaisen parantumisen tiellä;)
Kirjoituksistasi huomaa, että sinäkin olet paljon pohtinut anoreksiaa ja sen syitä ja seurauksia. Mielenkiintoista lukea, miten joku toinen anoreksiaa sairastanut asiat kokee. Aina voi oppia uutta ja laajentaa näkemyksiään. Tärkeintä on ehkä kuitenkin oppia oikea suhtautumistapa menneisiin. Siinä voi uusi näkökulma asiaan auttaa.
Minkätyyppisessä terapiassa sinä kävit? Kuinka pitkään?
Mietin sitä tilannetta, kun sairastuin 13 vuotiaana ja vaikka terapia alkoi melkein heti, en kokenut sen oikein auttavan silloin. Viha ja inho itseäni kohtaan oli niin suuri, etten tiedä olisiko sitä pystynyt mikään estämään/pidättämään.
Terapeutin olisi pitänyt selvästi ohjata tunne oikeaan kohteeseen tai keksiä sille muu kohde kuin minä itse. Mietin myös, että jos on koko ikänsä tottunut kohdentamaan vihan itseensä ja ruumiinkuva on pahasti häiriintynyt, kuten minulla, aikaa näiden asioiden korjaamiseen menee joka tapauksessa kauan.
Varmasti terapeutti tiesi nuo asiat, mutta hänellä ei ollut riittävästi taitoa saada ajatusmallejani ja käsityksiäni muuttumaan. Terapia kesti kuitenkin 3v. En tietenkään voi sanoa, ettei siitä ollut mitään apua, ehkä olisin kuollut ilman sitä. Ei voi tietää. En vaan koe sitä kovin merkityksellisenä vielä nytkään (erityisesti jos vertaan nyk. terapiaani).
Toisin sanoen, olen miettinyt, että onko joka tapauksessa "pakko" sairastaa kaikki mainitsemasi vaiheet 1-3, että voi täysin parantua? Ja kuinka suuresti HYVÄ terapia voi parantumista nopeuttaa vai voiko (jos ajatellaan lyhyen aikaa sairastaneita)?"
Ei, ei ole pakko (minun mielestäni) käydä läpi kaikkia anorexian vaiheita. Nuo vaiheet kuuluvat lähinnä hoidottomaan tai ammattitaidottomasti hoidettuun anorexiaan.
... Joo, olenhan minäkin tautia kelannut; anorexian muistelu ja jäsentely on ollut nyt puolisen vuotta erityisen pinnalla lähipiirissäni ilmenneen murehduttavan anorexiatapauksen vuoksi (onneksi sairastunut ei ole perhettäni – sekoaisin varmaan, jos näin olisi).
Minä kävin yksilöterapiassa kaksi vuotta. Aluksi 3-kertaa viikossa, sitten kahdesti/viikko ja lopuksi vain kerran viikossa, sekä perheterapiassa koko perheeni kanssa vuoden ajan/kerran viikossa (perheterapiassa terapeutteja oli kaksi, toinen tarkkaileva ja toinen keskusteleva).
Hoito tapahtui yksityisellä. Kävin äitini kanssa ensin pari kertaa ns. haastattelukäynneillä, jonka perusteella suositeltiin sekä yksilö – että perheterapiaa.
Olisiko ollut niin, että tuo perheterapia oli parantumiseni avain. Kuulostaa suorastaan kauhealta, että niin nuori ihminen kuin Sinä 13-vuotiaana, vihaa ja inhoaa itseään kenenkään muun perheenjäsenen ottamatta osasyytä noista tunteista. Vaikka minä olinkin ainoa fyysisesti sairastunut perheemme jäsen, vanhempani ymmärsivät ja hyväksyivät heti perheterapiaa suositeltaessa, että koko perheyhteisö oli tavalla tai toisella häiriintynyt, mikäli yksi sen jäsenistä oireili vakavasti. Syy anorektiseen käytökseeni ei ollutkaan se, että minä olin luonnostani outo tai erilainen tai tyhmä tai hullu, vaan me perheenä olimme sairas ja kukin reagoi omalla tavallaan; minä anorektisesti. Ja huomioitakoon tässä vaiheessa, että perheessäni ei ollut väkivaltaa, alkoholismia, insestiä, rakkaudettomuutta, riitelyä, varattomuutta, masennusta, avioeroa tai mitään, minkä voisi helposti yhdistää lapsen/nuoren mielenterveyden ailahteluihin – syyt olivat huomaamattomuudessaan ja mitättömyydessään paljon syvemmälle kantavia.
Aluksi koin perheterapian hirviömäisenä! En sietänyt ajatusta, että minun takiani koko perhe kävi lässyttämässä asioitaan jollekin idiootille, mutta nähdessäni vanhempieni ja sisarusteni ottavan asian vakavasti ja mieltävän itsensä potilaina minun rinnallani, ryhdyin ajattelemaan, että minäkin olin siellä heitä varten ja asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua - vaikka oli se tuskallista! Yksilöterapiani olikin sitten pitkälti perheterapiassa syntyneiden ajatusten ja tunteiden käsittelyä. Oli tärkeää oppia tiedostamaan, että olen osa kokonaisuutta, jonka toimet vaikuttavat minuun ja minä vaikutan heihin – mutta - puolin ja toisin vaikuttamisella on raja, jonka rajan sisäpuolella olen minä, ihan erillinen yksilö ja minun oikeuteni tuntea ja ajatella ja olla se ihminen, joka olen.
Minun kohdallani hoito toimi ilman, että anoreksiastani itsestään koskaan tehtiin pääasiallista numeroa (punnituksissa kävin erikseen, aivan eri paikassa).
Nyt varmaan tulee mieleen, etten tainnut olla kovin sairas, mutta voi! – olin minä totaalisen pöpi. Anorexiaani liittyi syömättömyyden lisäksi pakonomaista liikuntaa noin 7h/vrk, pelkotiloja, joita hallitsin asioita symboloivia pikkuesineitä siirtelemällä ja piilottamalla, en puhunut ”lihavilla” sanoilla, tai koskenut ”lihaviin” esineisiin jne, jne ... kääk : ) nyt taasen vaikuttanee siltä, että olin kertakaikkisesti päästäni vialla! - paras pysytellä teoriatasolla : ) niin pääasia pysyy selkeänä – ja se pääasiahan on, että vaikeastakin anorexiasta voi parantua ja älykästä osaavaa ammattiapua on olemassa. Minä en ole oireillut anorektisesti (en fyysisesti enkä psyykkisesti sitten terapiani loppumisen). Olen kylläkin hoikka, en tykkää edelleenkään olla lihava (lienee normaalin naiseuden, eikä anorexian merkki : ), mutta painoni ei myöskään koskaan (terveenä) ole laskenut alle bmi 18,5. Eikä mieleni ole sitten sairausjaksoni koksaan estänyt minua menestymästä sosiaalisesti tai ammatillisesti.
Hienoa, että juuri Sinä kirjoittelet tällä palstalla. Väittäväthän monet palstalaiset haluavansa parantua (ja näin varmaan onkin), mutta kun päivät pitkät ”kuuntelee samaa levyä” (tämän palstan ollessa kyseessä; vuodatuksia kitukuureista, alipainoindekseistä ja ahdistuksesta) painuvat sanat väkisinkin takaraivoon ja pulppuavat sieltä enenevänä syömishäiriönä. Niinpä tarvitaan enemmän Sinun kaltaisiasi kirjoittajia, jotka kertovat tiestään kohti terveyttä!
Hyvää viikonloppua Sinulle Laura!
Kopioin tähän alle Sinun viestisi, että näkyy mihin vastaan. Me molemmat käymme palstalla melko harvoin; ehtivät keskustelut painua näkyvistä.
Kirjoitit:
"Kiitos kannustavasta viestistäsi! Uskon itsekin, että nyt olen vihdoin todellisen, kokonaisvaltaisen parantumisen tiellä;)
Kirjoituksistasi huomaa, että sinäkin olet paljon pohtinut anoreksiaa ja sen syitä ja seurauksia. Mielenkiintoista lukea, miten joku toinen anoreksiaa sairastanut asiat kokee. Aina voi oppia uutta ja laajentaa näkemyksiään. Tärkeintä on ehkä kuitenkin oppia oikea suhtautumistapa menneisiin. Siinä voi uusi näkökulma asiaan auttaa.
Minkätyyppisessä terapiassa sinä kävit? Kuinka pitkään?
Mietin sitä tilannetta, kun sairastuin 13 vuotiaana ja vaikka terapia alkoi melkein heti, en kokenut sen oikein auttavan silloin. Viha ja inho itseäni kohtaan oli niin suuri, etten tiedä olisiko sitä pystynyt mikään estämään/pidättämään.
Terapeutin olisi pitänyt selvästi ohjata tunne oikeaan kohteeseen tai keksiä sille muu kohde kuin minä itse. Mietin myös, että jos on koko ikänsä tottunut kohdentamaan vihan itseensä ja ruumiinkuva on pahasti häiriintynyt, kuten minulla, aikaa näiden asioiden korjaamiseen menee joka tapauksessa kauan.
Varmasti terapeutti tiesi nuo asiat, mutta hänellä ei ollut riittävästi taitoa saada ajatusmallejani ja käsityksiäni muuttumaan. Terapia kesti kuitenkin 3v. En tietenkään voi sanoa, ettei siitä ollut mitään apua, ehkä olisin kuollut ilman sitä. Ei voi tietää. En vaan koe sitä kovin merkityksellisenä vielä nytkään (erityisesti jos vertaan nyk. terapiaani).
Toisin sanoen, olen miettinyt, että onko joka tapauksessa "pakko" sairastaa kaikki mainitsemasi vaiheet 1-3, että voi täysin parantua? Ja kuinka suuresti HYVÄ terapia voi parantumista nopeuttaa vai voiko (jos ajatellaan lyhyen aikaa sairastaneita)?"
Vastaukset 2
Vanhimmat
olen luonnostani hoikka ihminen, jolla on tosin vahva taipumus oireilla syömishäiriöllä äärimmäisessä stressitilanteessa. En sinänsä ole enää huolissani, koska yleensäkään en koskaan toista jo tekemiäni virheitä, ja siksi toiseksi, tuntuu siltä että mitä vanhemmaksi tulee, sitä aggressiivisemmin keho puolustaa hormonitoiminnan käynnissäpysymistä, ts. tulee pakottava tarve syödä kun kuukautiset uhkaavat jäädä pois. Toinen juttu on se, että mulla on niin voimakas tarve miellyttää miehiä, että jo pelkästä turhamaisuudesta en enää anoreksiaan lankea. Kun mulla yleensäkin pitää aina olla joku syy, minkä vuoksi teen asioita. Kolmas syy on se, että jos aion menestyä uralla josta haaveilen, tai siis en vain haaveile vaan jonka vuoksi lähinna elän, ei hyväksytä sen paremmin yli- kuin alipainoakaan.
kopsattu sivulta tohtori.fi
Painoindeksi (Body Mass Index, BMI) on käytetyin ja käyttökelpoisin painoon perustuva lihavuuden ja laihuuden osoitin. Normaalipainoisen painoindeksin pitäisi olla välillä 18,5 - 24,9.
Painoindeksiluokat aikuisilla ovat seuraavat:
Normaalia alhaisempi paino 18,4 tai alle
Normaali paino 18,5 - 24,9
Lievä lihavuus 25,0 - 29,9
Merkittävä lihavuus 30,0 - 34,9
Vaikea lihavuus 35,0 - 39,9
Sairaalloinen lihavuus 40,0 tai yli