onko sitä

Olen elänyt onnellisessa parisuhteessa jo vuosia. Ongelmiakin on ollut, mutta silti on aina ollut sellainen tunne, ettei elämäänsä haluaisi viettää ilman sitä toista. Viime kesänä kaikki muuttui..

Olin yhdellä kurssilla, jossa tapasin miehen. Heti ensi hetkestä, kun alettiin juttelemaan tunsin, että meillä synkkaa ihan täydellisesti. No, minä olin jo silloin kihloissa ja tämä mies naimisissa. Hänellä oli pieni lapsikin. Ajattelin, että tämä on pikku ihastusta, joka menee ajan kanssa ohi.

Meni vissiin 3 kuukautta ja yhä vaan huomasin aina silloin tällöin ajattelevani häntä... joskus tosi tiiviistikin ja tunsin, ettei ihastus ollut laantunut mihinkään. Sitten yllättäen sainkin häneltä s-postia. Tajusin heti, ettei hänkään ollut unohtanut minua. Aloimme vaihtaa kuulumisia ja ilahduin aina suunnattomasti kuullessani hänestä. Meidän välillä ei ollut mitään romanttista vielä tuolloin.

Sitten kuukausia myöhemmin satuimme jälleen samaan aikaan kursseille. Jutustelimme koko illan eräässä kuppilassa, vaikka ympärillä oli paljon muitakin. Emme siis sopineet mitään kahdenkeskistä tapaamista. Siitä ensitapaamisesta oli heti sellainen tunne, että me oltaisiin tunnettu jo kauan. En ole kenenkään (edes oman mieheni kanssa) kokenut mitään vastaavaa. Lähdimme lopulta viimeisinä kuppilasta, eikä todellakaan tehnyt mieli jättää jäähyväisiä. Jatkoimme juttelua asuntoloilla, jossa tuntui hyvältä tunnustaa omien tunteidensa laatu. Olimme molemmat ihastuneet toisiimme. Tunnelma välillämme tiivistyi ja lopulta istuin jo hänen sylissään ja tuntui todella hyvältä. Muu maailma jotenkin katosi ympäriltä ja olimme vain kahden. Siihen se fyysisyys jäi.. emme siis suudelleet missään vaiheessa.

Mulle tuli morkkis tästäkin kohtaamisesta seuraavana päivänä, mutta siitä pääsi aika pian yli. Tätä miestä ei kaduttanut missään vaiheessa. Hän kertoi, että ainut, mitä hän tunsi oli hyvänolon tunne.

Elämä on jatkunut. Vaihdamme edelleen s-postin välityksellä kuulumisia.. välillä harvemmin, välillä useammin. Silloin, kun en näe tai kuule hänestä, pystyn uskottelemaan itselleni, että ollaan vaan hyvin juttuun tulevia kavereita. Mutta sillä samalla hetkellä, kun hänestä kuulen, maailma menee ihan sekaisin! Ollaan pari kertaa puhuttu myös puhelimessa ja voimme helposti jutella yli tunninkin... helposti menisi pidempäänkin! Tämä ei siis ole pelkkää fyysistä vetovoimaa.. pelkkä hänen äänensä kuuleminen tuo mulle sellaisen tunteen, että olen tullut kotiin. Hänen kanssaan voin olla täydellisesti oma itseni ja kuitenkin tuntea parhosia vatsassani.

En haluaisi tuntea näin! Elämä olisi paljon helpompaa, kun voisin vaan unohtaa hänet. Ajatus hänestä saa hymyn huulille, mutta tunnen haikeutta, kun tiedän, etten voi enää koskaan painautua hänen syliinsä. Sydämessäni tiedän, etten voi koskaan häntä saada. Silti en haluaisi hänestä ihan kokonaan luopuakaan. Tunnen, että hän on mun sielunkumppani. En ole koskaan aiemmin ajatellut, että maailmassa olisi kenellekään vaan sitä yhtä ja ainutta oikeaa. Sillä hetkellä, kun katson häntä silmiin ja juttelemme tiedän kuitenkin joka solulla, että hän on "se oikea".

Elämässä vaan pitää tehdä joskus vaikeita valintoja. Munkin pitäisi saada jostain voimaa jättää kaikki yhteydenpito häneen. Me ollaan omat valintamme tehty ja itsekkyys loukkaisi niin monia ihmisiä niin kipeällä tavalla. Voiko ihminen olla onnellinen olematta itsekäs?! Haluan ainakin uskoa, että voi!

Kiitos, kun jaksoitte lukea ja asiallisia kommentteja saa laittaa. Tiedän, että monet voi mut tuomita alimpaan helvettiin.. itsekin olisin vielä vuosi sitten niin tehnyt. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.. itse en tuomitse enää ketään! Tiedän, että täydellisesti mua voi ymmärtää vaan sellainen ihminen, joka on itse joskus tuntenut jotain näin vahvasti. Te ketkä tuomitsette.. varokaa... voitte pian huomata, että itse kukin olemme yhtä heikkoja ja vajavaisia ihmisiä ja TODELLA pieniä tarpeeksi suurten tunteiden rinnalla.