Eli mikä siinä on se kaikkein kauhein vaihe, eli supistukset vai se itse synnytys eli ponnistus? Sattuuko se ponnistusvaihe? Selviääkö näistä kaikista ilman mitään puudutuksia? Kertokaapa kokemuksia.
Synnytyksestä...
Maarit1978
123360
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ehkä avautumisvaihe, ja viimeiset sentit ovat pahimpia. Ponnistusvaiheessa on jo niin täysin poikki puutunut itsestään, ettei mikään enää tunnu missään. Näin omasta kokemuksestani, toisilla voi ehkä olla toisin. Mutta kaikesta selviää.
joku sano miulle et pää ku tulee ulos ni sit ei oo enää mitään hätää... noo... näin minäki ajattelin että olipas kauheeta ja nyt se on ohi ja loppu kroppa vielä ulos ja se on siinä... mutta mutta... ne olkapäät, aijai... kätilö käänsi lasta ja autto tulemaan ulos ja se tuntu et omat luut lähtee mukana! ehottomasti ne olkapäät oli kauhein juttu. mut juurikaan en muista et koskiko se koko ponnistusvaiheen ajan :) päällimmäinen tunne oli vaan että pitää ponnistaa. epämiellyttävintä oli odottaminen ja kalvojen puhkaisu, se vaan on jotenki öllöä ku jotain valuu ja valuu ja ite ei sille voi mitään!
ite lähin sairaalaan sillä mielellä et korkeintaan ilokaasua kipuihin... lopulta kokeilin aquarakkulat (en suosittele!), ammeen ja lopulta sit epiduraalin ku oksentelin joka supistuksella ku koski niin kovin... se toi helpotuksen ja vajaaseen tuntiin aukes 6cm, ensimmäisiin kolmeen meniki sit 9 tuntia... :)
oli supistukset sen jälkeen, kun oli kalvot puhkaistu siihen asti, kunnes sain epiduraalin.
Ponnistusvaihe ei muistaakseni pahemmin sattunut, paitsi imukupin laitto, kun lapsi jouduttiin sillä auttamaan ulos.
Jokainen tuntee kivun eritavalla ja kyllä sä sit itse siinä tilanteessa tiedät, et kestätkö synnyttää ilman puudutteita vai luomuna.
Jokainen synnytys on muutenkin niin omanlaisensa, et parempi vaan, kun menet sinne avoimin mielin ja katsot mitä tapahtuu ja miltä tuntuu.
Sillä periaatteella mä menin ja ihan hyvin selvisin.. :)
Ensimmäistä synnyttäessäni pahinta taisi olla ne supistukset; eihän sitä ollut varautunut että ne OIKEASTI tuntuu...:) Nyt nuorimmaisen synnytin kolmisen kuukautta sitten ja ehdottomasti rankin vaihe minulle oli ponnistus.... jotenkin tuntu että se pää jämähtää puoleen välin kesken matkan eikä se vaavi sieltä tule vaikka kuinka puskee. Meinas kyllä usko loppua kesken, käyhän se kipeetä...
Mieheltä sain sitte kuulla että oli kätilö alkanut opiskelijalle näyttämään erilaisia tyylejä auttaa vauva ulos kun se pää vasta siis oli tulossa...ja opiskelija sen sitten oli lopulta hoitanutkin maailmaan. Joten ei ihme että tuli tunne että kestää...;) En vaan sitä siinä tilanteessa huomannut, keskityin ponnistamiseen ja miesparan sormien runnomiseen.
Ps. Molemmat lapseni olen synnyttänyt pelkän ilokaasun ja kohdunkaulanpuudutteen avulla.... ja vielä olisi toiveissa pienokainen. Synnytys on todella ainutlaatuinen kokemus, avoimin mielin vaan... siitä kyllä selviää ja palkinto on mitä parhain! :DD
oli pahinta kalvojen puhkaisun jälkeiset supistukset ennen puudutusta ja ponnistus vaihe,kun kesti yli 1,20min :( tuntu että ei enää jaksa..mut ohi on :))
on selvitty! Myönnän että vaatii asennetta. Tipalla vahvistetut supistukset oli pahimmat, eli avautumisvaihe. Ponnistusvaihe oli helpotus. En halunnut mitään kivunlievitystä. Istuin jumppapallolla ja hengitin, huokailin ja yritin pitää itseni rentona. Kyllä siitä ilman puudutteita siis selviää, mutta täytyy todella keskittyä rentoutumiseen!
Pahin oli pään ponnistaminen...tuntui et eise tuu millään sieltä vaikka kuinka puhkii...
Supistukset oli kamalinta..käskettiin rentouttaa alapään lihakset: järki käskee rentoutua, mutta lihakset pistää vastaan. Ilokaasua tuli höngittyä reilusti, eipä auttanut paljoa. Lopulta laittoivat spinaali-puudutuksen..ah, mikä tunne kun kivut loppuivat alapään mennessä turraksi.
Ponnistusvaihe oli aika helppo ja kivutun, paitsi tuntui ettei lapsi tule millään ulos, vaikka ponnisti minkä jaksoi.
Supistusten kanssa kärsiessä tuntui, ettei koskaan enään..no, kun lapsi oli rinnalla, niin ajatus toisesta ei ollutkaan niin kauhea:)
ei puudutuksia,ku tohtori oli elvytyksessä(8tuntia)mitä siis mulla kesti koko homma.supistukset ehdottomasti kamalimmat.ponnistus vaihe ei mulla kestänyt kuin 10 minuuttia,ja vaikka tuntui ettei jaksa niin jostakin sitä voimaa kuitenkin sai.nyt jännittää seuraava synnytys joka on lokakuussa :) toivottavasti kuitenkin kaikki sujuu hyvin myös silloin:)
Mulla kesti avautumisvaihe yli 30 tuntia. Oli tosi rankkaa ja olin ihan puhki kun päästiin ponnistusvaiheeseen. Tuohon mennessä supistukset olivat olleet kuitenkin sellaisia, että ne kesti ja epiduraali avautumisvaiheen loppupuoliskolla oli TAIVAS =)
Epiduraalin vaikutus loppui ja tuli ponnistamisen tarve. Mulla oli vahvistettu tipalla jo aiemmin supistuksia, mutta tippaa lisättiin ponnistusvaiheessa ja supistukset oli ihan kamalia ja niitä tuli jatkuvalla syötöllä. Ponnistin 30sekunnin välein 45 minuuttia ja sitten loppui voimat. Lopulta vaavi autettiin ulos imukupilla. En tuntenut tuota ulostuloa laisinkaan, sillä supistukset olivat niin isoja ja kivuliaita, että veivät koko keskittymiseni. Vauva oli ulkona ja tipasta johtuen minä vain jatkoin supistelua ja ponnistelua...olin ihan pihalla =) Mutta tästä kauhukertomuksesta huolimatta kammoa ei jäänyt. Jos selvisin tuostakin ihan kunnialla niin selviän seuraavastakin, kun sen aika tulee. Vinkkinä antaisin sen, että kannattaa keskittyä ottamaan ne supistukset vastaan, kipua voi siten myös hieman hallita. Pitää yrittää olla vaipumatta epätoivoon. Ponnistus oli ikään kuin kivunlievitystä vaikka sattuikin pirusti. Eli rohkeasti kipua kohti, se kumma kyllä auttaa!!!
äitinä (23,20,18) aina ne hetket muistaen kerron sulle, että kaikki käynnistetty, mennyt ensin vesi, eikä lapsi laskeutunut, joten tippa täysille(käynyt aina kateeksi normaalisti synnyttäneitä, tuntuu musta, että pääsevät helpommalla) Rankkojahan ne reissut on, mutta kun lapsi on siinä, niin ei ole köyhä eikä kipee, ne kivut unohtuu sen siliän tien Ensimmäisen kanssa oli alkuun vähän pientä paniikkia, jos se itki tms, mutta seuraavien kanssa uskalsi heittäytyä täysillä mukaan ensi hetkestä, anna mennä, rakasta, helli ja ota myös mies heti hoitohommiin mukaan, se on tärkeää, että hänellä olisi joku ihan oma homma, mihin sinä et puutu.Meillä se oli kylvetys, kun mun selkä oli ihan p... Kolmas kun syntyi, niin se huuti kun syötävä, kun kylvetettiin, ja mies sanoi, että vesi on liian kuumaa. Minä sanoin, että ei oo, kyllä minä tiedän, mutta asiahan oli niin, että kun viilennettiin vettä, ni lapsi oli onnellinen.
Ponnistusvaihe oli kamalis, ihan hirvee =(( aktiivinen vaihe kesti mulla tunnin ja luulin kuolevani..lopulta imukupilla vedettiin kun en kivuiltani vaavia ulos saanut.. mutta hengissä ollaan kuitenkin edelleen =)