Niin eli jos toista oikeasti rakastaa tai edes välittää toisesta ihan tosissaan, niin pystyykö toista noin vain unohtamaan? Tuovatko tunteet kuitenkin aina lopulta takaisin?
Kaipaan aivan mielettömästi erästä ihmistä takaisin elämääni, mutta hän ei tahdo olla enää tekemisissä kanssani vaan välttelee minua. Haluaisin kertoa hänelle kuinka paljon hänestä välitän, mutta hän ei suostu edes juttelemaan kanssani, joten en voi kertoa. En tiedä, mitä hän minusta ajattelee, kun ei suostu juttelemaan.
Olemme olevinamme kavereita, mutta aina jos olen vähänkin juonut, menen tottakai hänen lähistölleen ja pyydän juttelemaan kanssani. Hän kieltäytyy joka kerta. Itken ja itken. Ystäväni ovat huolissaan minusta ja pitävät kyseistä ihmistä kusipäänä, koska kohtelee minua noin. Ja sanovatkin hänelle, että saisi kohdella mua paremmin.
Sitten hän tulee luokseni, kun itken ja toteaa kylmän vittumaisesti, että: "Kaikkihan on hyvin. Mehän ollaan kavereita. Kaikkihan on ok.." Onko tosiaan? Miten voit vieläkin olla kylmä ja vittuilla vaikka näet, että itken takiasi? Etkö sä tosiaan voisi suoda muutamaa ymmärtävää sanaa? Eikö sun sydämessä tunnu edes pientä pistoa sen takia, että mä oon palasina sun takia? Etkö voisi edes sanoa, että sua ei kiinnosta enää lainkaan ja päästää mut tästä tuskasta?
Et taida käsittää kuinka paljon muhun sattuu. Taas siis vain vittuilet mulle. Kaikki ei tosiaan ole hyvin. Voi kun sä vain tietäisit, että haluan niin paljon enemmän kuin ystävyytesi vaikka väitän muuta. Nyt olen kaivannut tarpeeksi ja olisin valmis kertomaan totuuden tunteistani, mutta sua ei taida kiinnostaa enää. "Sano nyt jos sulla on jotain sanottavaa..En jaksa enää tätä.",sä sanot. Ehkä mä jonain päivänä sanonkin jos oikeasti kuuntelet mua.
Kaipaan aivan mielettömästi erästä ihmistä takaisin elämääni, mutta hän ei tahdo olla enää tekemisissä kanssani vaan välttelee minua. Haluaisin kertoa hänelle kuinka paljon hänestä välitän, mutta hän ei suostu edes juttelemaan kanssani, joten en voi kertoa. En tiedä, mitä hän minusta ajattelee, kun ei suostu juttelemaan.
Olemme olevinamme kavereita, mutta aina jos olen vähänkin juonut, menen tottakai hänen lähistölleen ja pyydän juttelemaan kanssani. Hän kieltäytyy joka kerta. Itken ja itken. Ystäväni ovat huolissaan minusta ja pitävät kyseistä ihmistä kusipäänä, koska kohtelee minua noin. Ja sanovatkin hänelle, että saisi kohdella mua paremmin.
Sitten hän tulee luokseni, kun itken ja toteaa kylmän vittumaisesti, että: "Kaikkihan on hyvin. Mehän ollaan kavereita. Kaikkihan on ok.." Onko tosiaan? Miten voit vieläkin olla kylmä ja vittuilla vaikka näet, että itken takiasi? Etkö sä tosiaan voisi suoda muutamaa ymmärtävää sanaa? Eikö sun sydämessä tunnu edes pientä pistoa sen takia, että mä oon palasina sun takia? Etkö voisi edes sanoa, että sua ei kiinnosta enää lainkaan ja päästää mut tästä tuskasta?
Et taida käsittää kuinka paljon muhun sattuu. Taas siis vain vittuilet mulle. Kaikki ei tosiaan ole hyvin. Voi kun sä vain tietäisit, että haluan niin paljon enemmän kuin ystävyytesi vaikka väitän muuta. Nyt olen kaivannut tarpeeksi ja olisin valmis kertomaan totuuden tunteistani, mutta sua ei taida kiinnostaa enää. "Sano nyt jos sulla on jotain sanottavaa..En jaksa enää tätä.",sä sanot. Ehkä mä jonain päivänä sanonkin jos oikeasti kuuntelet mua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
saat olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tykkää kanssa sinusta. Muuten tulet pahoittamaan mielesi joka kerta, jos hän ei kerran halua olla kanssasi. Kännissä ei ehkä ole paras vaihtoehto käydä avautumassa joka kerta, voi olla myös syy siihen, että ei halua jutella kanssasi. Mikäli ihminen ei halua olla kanssasi niin ei häntä siihen saa pakottaakaan. Tunteitahan hän ei voi sinulta poistaa, on eri asia vastaako niihin. Koita joskus jutella selvin päin. Ja jos ei halua jutella, niin et oikein voi sitä häneltä vaatiakaan. Pyytää vain nätisti.
mikä on teidän homman nimi, mutta omasta elämästäni voin sanoa sen verran, että minulta puuttuu täysin luottamus ihmisiin monien kokemusteni takia ja saatan esittää kylmää ja kovaa ihmisille, koska pelkään loukkaamisia tms. Sisimmiltäni olen äärimmäisen kiltti ihminen ja ehkä sen vuoksi minulla on myös kuori, jolla varjelen sitä herkkää ja arkaa henkilöä saamasta jälleen kerran siipeensä.
En tiedä, onko kertomasi mies itseni kanssa samaa sorttia, mutta ainakin omalla kohdallani vanha sanonta pitää paikkansa: Satutan eniten niitä, joita eniten rakastan. Mikään ei ole suurempi uhka omalle minälle kuin rakkaus. Se näkee usein sisälle ja vaarana on, että kuoreni murtuisi ja se on pahin pelkoni- ja suurin toiveeni samaan aikaan..
herkkä mies :) kiva, että vastasit asiaa kysyneelle tytölle. Ehkä hänelle tuli parempi mieli siitä. Välillä on hyvä suojellakin itseään.
Tuosta herkkyydestä, minun kuoreni kerran särkynyt tosi pahasti, ja voin sanoa että ei silloin, mutta jälkikäteen se on ehkä ollut elämänlaadun kannalta todella hyvä juttu. Vaikka sinkkuna tällä hetkellä elelenkin.
Rakkautta ei kannata pelätä, ei se rakkaus ole joka satuttaa vaan ihmisten epävarmuudet, joita meillä kaikilla on. Mikäli tunnistat itsessäsi tuollaisen suojeluvaiston, joka on ihan inhimillistä, voit ehkä pikku hiljaa ja ihan varovasti opetella taas luottamaan ihmisiin. Aina ei voi teoillensa mitään, mutta silloin kun niihin on mahdollista vaikuttaa kannattaa hengittää syvään ja koittaa vähän miettiä, että haluaisiko sittenkin elämältä rakkautta. Ja kuinka se voisi ehkä ollakin osa elämää. Varovaisesti vaikka. Kyllä se kohdalle osuessaan kestää eikä lopulta satutakaan :)