Mieli tekisi mennä mukaan monenlaiseen, mutta kun ei ole ketään kaveriksi ja yksin tuntuu ankealta lähteä, ainakin ensi kertaa. Tuntuuko tutulta? Mitä elämässä lienee tapahtunut, kun hyvässä ja toimeliaassa 50-60 v iässä ystävät ovat kadonneet, kaverit kaikonneet eikä uusia tahdo löytää. Osa tuttavista on vakaasti naimisissa ja vain puolison kanssa liikutaan, jotkut ovat ajan myötä muuttaneet kauas ja kadonneet, moni toveri on jo kuollut tai sairastelee eikä jaksa enää innostua. Mutta kai jossakin lymyää tämmöiset kuin minäkin olen: uteliaisuus on tallella, samoin seikkailumieli ja terveyttäkin sen verran että uskaltaa lähteä matkoille ja retkille ja tapahtumiin. Tässä iässä velatkaan eivät enää rasita, voi tuhlata pikkuisen itsensä viihdyttämiseen. Mistä löydätte matkaseuraa? Vai menettekö vain rohkeasti yksin? Kertokaa vinkkejä! Minua niin surettaa tämä oman elämän kapeutuminen.
samassa veneessä ketään?
arka rohkelikko
6389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
joissa voisi olla mukana matkoilla. Esim. Reumayhdistys tekee aina silloin tällöin teatteri-, viron-, ym matkoja.
Kai sitä nyt joitain matkoja voisi yksinkin tehdä. Mutta saman ikäinen seura olisi kyllä ihan mukavaa.
Minä en ole ollut, mutta jos pääsisin liikkumaan paremmin, niin osallistuisin. =)
J-m
ulkomaan seuramatkoilla olen ollut ja taas syksyllä olen menossa kauas itään. Yksin. Kyllä siellä tutustuu jos tutustuu, mutta yksinkin voi olla jos haluaa. Ei muuta kuin sekaan vaan!
Jos nyt ei niin kovin mieluinen se kämppäkaveri satukaan olemaan, niin mitä siitä? Nukkumassahan siellä kämpässä yleensä ollaan, päivät jossain muualla joko yksin tai jonkun muun / muitten kanssa.
Ei kyllä ole pahaa kaveria kohdalle osunut.
Noita harrastuspiirejä ei täällä päin juuri ole kansalaisopistoa lukuunottamatta. Sinnehän aina voi mennä, mutta se kestää vain lyhyen aikaa, talvisaikaan.
Jotain eläkeläisjuttuja olisi, mutta eipä oikein kiinnosta. Urheilu vielä vähemmän!
Ihan samassa veneessä. Tosin - rahatilanne ei salli suuria kuvioita, vaikka tahtoa olisi! Mutta kyllä tunnistan "ahdinkosi" hyvin. Yksin olen tottunut menemään ja on siinä omat, hyvät puolensa, siinäkin, mutta kaipailen kyllä tuttua kaveria, jonka kanssa jakaa elämyksiä.
Sen olen oppinut, että ei hevillä tapaa uusia, pysyviä ystäviä paikoissa, jonne menee vain yhden kerran. Ystävyys on kasvuprosessi, ja se vie oman aikansa kehittyä luontevasti. Siksi pitää hakeutua toistuvasti samaan seuraan esim. kursseilla kerran viikossa, seuroihin, yhdistyksiin...
Sitten on omasta itsestä paljon kiinni - miten sosiaalinen haluat olla ihmisten kanssa; sosiaalinen seurustelu on joskus kovaa työtä ja omasta mielestäni on usein paljon helpompaa jäädä kotiin. Se ei taas tuo uusia ystäviä piiriini - joten pitää olla valmis näkemään asian eteen hiukan vaivaa ja olla kärsivällinen eikä lannistua, jos ei heti näe tuloksia.
Oma, itsensä oleminen ja iloinen kiinnostus ja välittäminen ihmisistä voisi osoittautua lukkoja avaavaksi keinoksi. Näin olen alkanut huomata. Itse olen kuitenkin hiukan kranttu erakkoluonne ja laiska seurustelemaan vain pintatasolla, mikä näkyy pienilukuisena ystäväpiirinä... Mutta omaa luonnettaan ei ole kovin helppoa muuttaa.
Yritän hyväksyä oman erakkomaisuuteni ja yksinäisyyteni ja tasapainottaa sitä pakottamalla itseni ulos ihimisten pariin kun kodin seinät alkavat kaatua päälle.
Kylläpä osui! Olen saman tyypin ihmisiä eli yksin viihtyvä erakko, joka kumminkin kaipaa toisia ihmisiä ajatuksineen. Eikä kyseessä ole mikään itsekäs ajoittainen "hyväksi käyttö" sillä aran ja vetäytyvän luonteeni toinen puoli on oikeasti seurallinen ja iloinen. Ystävyyssuhteet vain kehittyvät hitaasti, mutta ovat sen arvokkaampia ja uskoakseni kohtelen harvoja ystäviäni arvostavasti, ainakin he merkitsevät minulle paljon. Työssä olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa eikä ongelmia ole. Reissuilla olen itsenäinen matkakumppani, joka ei roiku kaiken aikaa toisen kyljessä, sen olen huomannut joskus olevan pettymys matkakumppanille.
Yksinäisyyteen olen tottunut.Onneksi olen opetellut liikkumaan yksin.Ystävättäriä ei voi jatkuvasti olla pyytämässä seuraneidiksi. Ilahdun todella sydämmestäni,jos joku pyytää mukaansa tai soittaa.Liikutun lähes kyyneliin,että minua joku muistaa! Pitäisi vaan muistaa kiittää! Ystävyys ei ole itsestään selvyys,vaan sen eteen on tehtävä työtä.
Olen koko ikäni joutunut menemään lähes joka paikkaan yksin, kun kaverit perustivat perheitä tai muuten vaan harrastavat eri asioita tai asuvat kaukana. Pärjään itsekseni ihan hyvin, jopa omatoimimatkoilla Euroopassa. Mutta! Kyllä olisi kivaa joskus mennä kaverin kanssa! Ilo olisi ikäänkuin kaksikertainen, kun elämykset näkisi toisestakin näkökulmasta.
En tiedä mistä niitä uusia ystäviä saisi, ei täällä pk-seudulla ainakaan mistään. Aika hassua olisi mennä jonnekin kurssille vain tutustuakseen muihin eikä varsinaisen asian takia. Toki moni uusia asia sinänsä kiinnostaisi, mutta nyt juuri työ vie kaiken "opiskeluenergian".
Nyt suunnittelen piipahtavani pidenettynä viikonloppuna Prahassa, tietysti yksin. Toisaalta olen myös itsenäinen niinkuin keskustelun aloittajakin totesi olevansa, eli en matkakohteessa välttämättä halua toimia matkakumppanin "matkanjohtajana, tulkkina ja tukena" ihan koko ajan, jos kiinnostuksen kohteet kovasti eroavat. Olen kuitenkin sopeutuvainen ja avoimin mielin lähden mukaan uusiin juttuihin.