Hei!
Kyselisin apua en niinkään ongelmaan vaan mieltäni askarruttavaan asiaan.
Itselläni on 16 vuotiast tytär. Hän oli todella iloinen ja hymyileväinen. Kyllä hän vieläkin hymyilee paljon mutta iloisuus on kadonnut.
Hänellä ja hänen poikaystvällään meni suhde tuossa n. kuukausi sitten poikki ja siihen tyttäreni iloisuus hävisi. Hän istuu huoneessaan kynttilöiden valossa ja on lopettanut aika hyvin syömisen vaikka yritän pyydellä häntä aina kanssani syömään. Hänelle oli kova pala kun erosimme mieheni kanssa mutta hän ymmärsi sen todella hyvin ja toipuikin aika nopeaan. Erostamme on n. vuosi sitten.
Nyt eräänä yönä kävin sammuttamassa tyttäreni huoneesta valot ja huomasin että hän nukkui puristaen isoa pehlolelu oravaa. Siis hän kunnolla puristi oravaa. Onko tämä jotain yksinäisyyden, turvattomuuden vai minä tunnetta?
En ole enää pitkiin aikoihin edes nähnyt hänellä mitään "unilelua"... Mutta jos joku osaisi kertoa että saisin mielenrauhaa.
Kyselisin apua en niinkään ongelmaan vaan mieltäni askarruttavaan asiaan.
Itselläni on 16 vuotiast tytär. Hän oli todella iloinen ja hymyileväinen. Kyllä hän vieläkin hymyilee paljon mutta iloisuus on kadonnut.
Hänellä ja hänen poikaystvällään meni suhde tuossa n. kuukausi sitten poikki ja siihen tyttäreni iloisuus hävisi. Hän istuu huoneessaan kynttilöiden valossa ja on lopettanut aika hyvin syömisen vaikka yritän pyydellä häntä aina kanssani syömään. Hänelle oli kova pala kun erosimme mieheni kanssa mutta hän ymmärsi sen todella hyvin ja toipuikin aika nopeaan. Erostamme on n. vuosi sitten.
Nyt eräänä yönä kävin sammuttamassa tyttäreni huoneesta valot ja huomasin että hän nukkui puristaen isoa pehlolelu oravaa. Siis hän kunnolla puristi oravaa. Onko tämä jotain yksinäisyyden, turvattomuuden vai minä tunnetta?
En ole enää pitkiin aikoihin edes nähnyt hänellä mitään "unilelua"... Mutta jos joku osaisi kertoa että saisin mielenrauhaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Anna tyttärellesi aikaa,kyllä hän vielä siitä pääsee yli ajan kanssa. Olen itse 14 vuotias ja olen kokenut miltä vanhempien ero ja poikaystävän jättö tuntuu!!! Tähän tarvitaan vain aikaa... Ehkä hän etsii vaikka turvaa unilelusta...
Kiitos neuvostasi. Voi olla että on parempi hänen myös antaa olla yksin mutta kun äitinä sitä huolestuu ja kun olen huomannut selvästi että häneltä on mennyt elämän iloa pois. Huokauksia ja kyynel silmin oloa. En vain haluaisi tyttärelleni mitään pahaa, niin kuin tuskin toivoo kukaan muukaan äiti joka vähääkään välittää.
Sehän voi olla ihan hyvin sitä että kaipaa läheisyyttä ja välittämisen tunnetta... Mutta ei ahdistusta... On yksinäinen olo... Kyllä itekkin halin joskus tyynyä ku on niin surulinen olo ja tuntuu ettei kukaan voi välittää musta p:n vertaa... Se lohduttaa oikeesti. Kyllä se jossain vaiheessa ohi menee, jos sun tyttärelläs on kavereita niin eiköhän ne piristä :) Mutta ehkä kannattaa kuitenki jonku verran ainaki osottaa että välittää, tai pahan olon voi purkaa viiltelyyn...Tiedän pari tyyppiä ja itekki on vähän tullu...
mee jutteleen ja halaan sitä!! se tarvitsee tukee.. ja että voi itkee huolensa pois.. soita sen koulun kuraattorille et pyytäis sitä jutteleen.. mut en kyl ite haluis et mulle tehtäis nii.. tai nii.. jos se on ees koulussa... eivarmaa.. no joo..
Hei!
Olen itse ollut samassa tilanteessa kuin tyttäresi. Kaksi vuotta sitten vanhemmat erosivat, joka oli liian kova pala nieltäväksi ja masennuin. Poikakaverini ei kestänyt masennustani ja jätti. Masennuin entistä enemmän.
En pystynyt syömään, enkä nauramaan, päivät meni itkiessä, kaikki ilo oli hävinnyt elämästäni. Kaverit yrittivät auttaa, mutta turhaan ja pian katosivat hekin. Olin tuolloin 16-vuotias.
Olin ollut masentuneena jo n. puoli vuotta kun vihdoin ja viimein tajusin itsekin olevani tilanteessa josta yksin en selviä. Minulle oltiin monesti ehdotettu käyntiä nuorisopoliklinikalla psykiatrin luona ja siinne vihdoin menin vaikka hirveältä se tuntui mennä "kallonkutistajalle". Myöhemmin kyllä tajusin ettei tarvitse olla "hullu" sinne mentäessä, siellä käy ihmiset puhumassa ulkopuoliselle päivittäisistäkin murheistaan, asioista joista ei voi tutuille puhua. Jonkun ajan kuluttua tapasin myös mielenterveyslääkärin, joka totesi minut syvästi ja vaikeasti masentuneeksi ja määräsi masennus- ja nukahtamislääkkeitä. Kesti pitkään ennen kuin ylpeyteni antoi periksi ja suostuin niihin. Kauaa en niitä kuitenkaan syönyt vaikka lääkäri kehottikin.
Aloin toipumaan silmissä kun tulin taas rakastetuksi. Aluksi pelkäsin itse rakastuvani ja satuttavani vaan itseni rakastumalla. annoin kuitenkin virran viedä ja pian huomasin olevani onnellisempi kuin koskaan, rakastettu ja tärkeä.
Vuoden kävin säännöllisesti juttelemassa nuorisopolilla, pari kuukautta sitten lopetin.
Nyt olen suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikea uskoa että ihminen voi käydä niin pohjalla... Vieläkin välillä tuntuu ettei ketään välitä, ketään ei kiinnosta, mutta ne on ohimeneviä tunteita.. Vielä aikaa kuluu ennen kuin olen täysin selviytynyt kokemastani, mutta vielä se päivä koittaa.
Kestää varmasti kauan ennen kuin tyttäresi pääsee yli rakkaastaan. Nyt hänelle täytyy kaikin mahdollisin tavoin näyttää että hän on tärkeä ja häntä rakastetaan,näyttää ettei hän ole yksin. ja antaa aikaa. Rakkaudessa uusi tartunta parantaa edellisen.
Elämä potkii joskus kovasti päähän mutta sille ei pidä antaa periksi, on taisteltava vastaan kaikin voimin.
Jaksamista ja kaikkea hyvää teille!
mä oon ite 15wee ja mulla kävi elämässä just niin että mulla oli jätkäkaveri jonka kanssa oltiin vuosi yhdessä..nähtiin joka päivä ja sit yht`äkkiä se vaan sano että meidän olis aika erota!!se oli mulle kauhea paikka..mä ajattelin jo itsaria,mut sit mun ihanat frendit autto ja kuunteli mua ku purin tunteita..mä ainakin otin heti sinä iltana ku toi tapahtu niin mun rakkaimman pehmolelun ja rutistin sen oikein kunnolla mun syliini..se toi turvallisuutta ja oli lähellä mua, koska jätkä ei enään ollut!!tätä kesti n. 2kk..mut sit se hälveni..sellanen tarina!!luulen että tyttäresi tuntee samalla tavalla kuin mä ja hakee läheisyyttä siltä pehmolelulta..suosittelen että meet puhumaan sen kanssa..