Epätoivon laulu

Silmäni laajenevat
ja pääni pullistuu,
on korvani pienet ja väsyneet,
ei suustani tule kuin törkyä, saastaa ja loukkauksia.
Ääneni on käheä kuin vanhan noidan,
viinapääni heikko kuin hurskaan papin.

Mitkä ovatkaan hyvän elämän ainesosat? Entä huonon?
Mitä tarvitaan tuntemaan iloa? Entä surua? Minä en tunne tuskaa, vaan surua ja autuutta, täyttää elämäni tietokone, seitsemän tuntia toisista havainnoista!

Makaan yksin sänkyni alla, kun ulkona salamoi.
Tuolla yössä riehuu tuhat peeloa ja minä vaan täällä juonia punon kuin puro. Älä välitä. Jokainen tietää sen, että black metal on tyylillisesti niin lähellä abstraktia taidetta.

Minun elämäni eteen on rehkitty, hikoiltu
ja nyt on se miltei ohi, vaikka korisen vielä hiljaa
ja myhäily pysyy kasvoillani hautaan saakka ja oikeastaan vielä sielläkin,
minä synnyin rokkaamaan.

Minä laulan epäonnen toivomuksista, minä laulan Uzbekistanin väestöjakaumasta, ja käsi kädessä kulkemisesta kanaalin yli. Vaan kun on elämä lyhyt niin kuin on muistini, näköni ja järkeni valo, joka hohtaa hetken kirkkaammin ennen kuin sekoan tyystin.

SYNNYIN, ELÄN JA MENEHDYN.
EI IHMISKUNNALLA OLE TULEVAISUUTTA!!!
IHMISIÄ SYNTYY, ELÄÄ JA MENEHTYY JOKA PÄIVÄ,
MUTTA LINNUILLA ON HAUSKAA, KUN MINÄ RIUDUN KOTONANI KUOLIAAKSI
JA VIINA MAISTUU VAIN JOS IHONI ALLA EI PIILE ANTABUSTA
JA VESIKIN NÄILLÄ SYRJÄISILLÄ LAITAMILLA KUIN HIRVEN OKSENNUS.