Hei toiset odottajat ja jo synnyttäneet!
Ajattelin kysellä miten suhteenne omaan äitiinne on toiminut odotuksen aikana. Onko äitinne ollut innolla mukana tukemassa tyttären raskausaikaa, vai oletko jäänyt ihan ilman mitään kiinnostusta tulevan mummon taholta?
Oma äitini ei oikein mitenkään ole näiden kahdeksan kuukauden aikana osallistunut odotukseen. Jos jotain olen halunnut kysyä on hän vastannut -tosin yleensä hän on sanonut ettei muista. Mutta mitään ylimääräistä kiinnotusta ei ole esiintynyt.
Serkkuni äiti oli aivan toista maata koko hänen raskauden ajan. Täti sen kuin kierteli ja osteli kirppareilta kaiken laisia "löytöjä" ;o) ja kävi auttelemassa tytärtään kotiaskereissa, kun masu alkoi oleen liiaksi tiellä ikkunoiden pesuun yms.
En ole kateellinen serkulleni, mutta ihmettelen vain kuinka äidit voivat olla niin erilailla mukana elämässä. Meillä äiti ei edes pääsisi auttelemaan ihan äkkiseltään kotiaskareissa, sillä välimatkaakin on muutama tuhat kilometriä. Mutta olisi tietenkin joskus hauska kokea jotain kiinnostusta äidin taholta ja ennen kaikkea innostuneisuutta uudesta elämän tilanteestamme. Tiedän että hän on iloinen raskaudestani ja tietoinen siitä kuinka odotettu lapsi on miehelleni ja minulle. Jotain kuitenkin puuttuu, mikä latistaa kaikkea tätä odottamisen riemua.
Esikoisemme on siis koko perheen ensimmäinen uuden sukupolven edustaja... ja olen jokseenkin varma, että kun siskoni saa joskus vauvan on äitini ihan toisella tavalla hössöttämässä ja huolehtimassa hänen raskaudestaan. Onhan tässä tietenkin erona myös se että minä olen se aina hyvin selviytynyt itsenäinen esikoinen ja siskoni sitten se haihattelevampi kuopus.
Tässä raskauden aikana olen jotenkin miettinyt, että sitten joskus, kun omat lapseni odottavat esikoisiaan, haluaisin olla ystävänä mukana raskaudessa. En mitenkään ylihuolehtivanan äitinä tai anoppina, vaan aidosti iloiten kiinnostunut ja läsnä arjessa. Juuri pienet auttamiset ja yhdessä tekemiset saattavat lisätä vain sidettä omaan lapseeni ja hänen perheeseensä. Ja ennen kaikkea yrittäisin auttaa silloin kuin he tarvitsevat apua. Heidän on pystyttävä luottamaan minuun ja arvostamaan minua, jotta sitten myöhemmin uskaltavat sitten tuoda lapsensa, arvokkaimman aarteensa, aina välillä myös luokeseni hoitoon.
Tietenkin näyttöä isovanhemmuudesta tulee sitten enemmän lapsen synnyttyä, nyt vain jo jotenkin kuulostellaan sitä miten omat vanhemmat kasvat uuteen rooliinsa. Ja itselläni ei ainakaan vielä ole kovin luottavainen olo tulevia isovanhempia kohtaan. No aika näyttää.
Ajattelin kysellä miten suhteenne omaan äitiinne on toiminut odotuksen aikana. Onko äitinne ollut innolla mukana tukemassa tyttären raskausaikaa, vai oletko jäänyt ihan ilman mitään kiinnostusta tulevan mummon taholta?
Oma äitini ei oikein mitenkään ole näiden kahdeksan kuukauden aikana osallistunut odotukseen. Jos jotain olen halunnut kysyä on hän vastannut -tosin yleensä hän on sanonut ettei muista. Mutta mitään ylimääräistä kiinnotusta ei ole esiintynyt.
Serkkuni äiti oli aivan toista maata koko hänen raskauden ajan. Täti sen kuin kierteli ja osteli kirppareilta kaiken laisia "löytöjä" ;o) ja kävi auttelemassa tytärtään kotiaskereissa, kun masu alkoi oleen liiaksi tiellä ikkunoiden pesuun yms.
En ole kateellinen serkulleni, mutta ihmettelen vain kuinka äidit voivat olla niin erilailla mukana elämässä. Meillä äiti ei edes pääsisi auttelemaan ihan äkkiseltään kotiaskareissa, sillä välimatkaakin on muutama tuhat kilometriä. Mutta olisi tietenkin joskus hauska kokea jotain kiinnostusta äidin taholta ja ennen kaikkea innostuneisuutta uudesta elämän tilanteestamme. Tiedän että hän on iloinen raskaudestani ja tietoinen siitä kuinka odotettu lapsi on miehelleni ja minulle. Jotain kuitenkin puuttuu, mikä latistaa kaikkea tätä odottamisen riemua.
Esikoisemme on siis koko perheen ensimmäinen uuden sukupolven edustaja... ja olen jokseenkin varma, että kun siskoni saa joskus vauvan on äitini ihan toisella tavalla hössöttämässä ja huolehtimassa hänen raskaudestaan. Onhan tässä tietenkin erona myös se että minä olen se aina hyvin selviytynyt itsenäinen esikoinen ja siskoni sitten se haihattelevampi kuopus.
Tässä raskauden aikana olen jotenkin miettinyt, että sitten joskus, kun omat lapseni odottavat esikoisiaan, haluaisin olla ystävänä mukana raskaudessa. En mitenkään ylihuolehtivanan äitinä tai anoppina, vaan aidosti iloiten kiinnostunut ja läsnä arjessa. Juuri pienet auttamiset ja yhdessä tekemiset saattavat lisätä vain sidettä omaan lapseeni ja hänen perheeseensä. Ja ennen kaikkea yrittäisin auttaa silloin kuin he tarvitsevat apua. Heidän on pystyttävä luottamaan minuun ja arvostamaan minua, jotta sitten myöhemmin uskaltavat sitten tuoda lapsensa, arvokkaimman aarteensa, aina välillä myös luokeseni hoitoon.
Tietenkin näyttöä isovanhemmuudesta tulee sitten enemmän lapsen synnyttyä, nyt vain jo jotenkin kuulostellaan sitä miten omat vanhemmat kasvat uuteen rooliinsa. Ja itselläni ei ainakaan vielä ole kovin luottavainen olo tulevia isovanhempia kohtaan. No aika näyttää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä odotus on vielä suht. alulla, mutta silti ei oma äitini ole osallistunut oikeen millään tavalla.. Enolle soitti ja kyseli vauvan tarvikkeita ja ompeli mulle kahet housut, mutta ei ole osallistunut muuten meidän iloomme..
Jos olen innoissani soittanut vanhemmille neuvolan jälkeen kertoakseni uudet kuulumiset on isä se jonka kanssa puhun, koska äitini vain töksäyttelee, että "jaa" tai muuta sellaista mikä tuntuu minusta yhtä pahalta! Ja pahalta tuntuu koko asia! Eikö äiti välitä? Vai mikä on?
Tiedän, että he eivät olleet odottaneet ihan vielä tulevansa isovanhemmiksi, mutta silti olin kyllä odottanut äidiltä vähän erilaista tukea.
Isältä saan sen tarvitsemani tuen ja huomion. Isä huolehtii ollaanko käyty kävelyllä ja syöty tarpeeksi.. Ja muutenkin on paljon innokkaammin mukana kuin äiti. Äiti ei joko osaa tai ei halua osallistua.. Välimatkankaan ei luulisi olevan ongelma ja meillä sitä ei ole kuin 75km.
Minä päätin myös, että jos minusta joskus mummi tulee, niin haluan kyllä olla enemmän mukana lapsenlapsen odotuksessa kuin minun äitini.
...aluksi oli omalla äidilläni ehkä hieman "hankalaa" tottua ajatukseen,vaikka hän olikin tietoinen että yritämme saada vauvaa...
onhan se kun äitini on 42 vasta,tietysti aikamoinen muutos tulla mummiksi niin nuorena...ehkä se puhkaisee jonkun ns.kriisin,tuntee ehkä olevansa vanha.nyt kun viikkoja on kulunut tasan 20 niin on äiti ihanasti mukana ja äidin nuorempi sisko,jolla itsellä 2-vuotias poika...
mutta tsemppiä niille,joilla äiti ei ole tukijana...ainahan joku muukin löytyy...
ehkä myöhemmin lapsen synnyttyä saattaa isovanhempienkin olla helpompi ottaa kontaktia...
..äiti on 38v. ja isä täyttää 40v. joulukuussa..
Tuleva mummo on 42 ja ukki 45, itse täytän 20 kun lapsi syntyy. Eikä meilläkään äitini ole suurempaa kiinnostusta tulevaa vauvaa kohtaan näyttänyt...
Luulin että äiti olisi ollut ihan innoissaan kun kerroin tulevasta vauvasta mut petyin aika pahasti ku se si osottanu minkäänlaista mielenkiintoa mua tai vauvaa kohtaan. Oisin halunnu puhua sille kaikista mua vaivaavista asioista mut se ei koskaa halunnu. Yhteen aikaan se vaa valitti jos olin taas oksentanu ja laihtunu,ihan niinku se olis ollu mun vika.Uskon että kaikki äidit tuntee joskus olonsa ulkopuoliseks kun oma tytär saa lapsen.Tytär ei enää olekkaan oma tytär vaan kohta jonkun toisen äiti. Se muuttaa äidin suhtautumista omaan lapseen. Jokin aika sitten mulla ja äitillä oli kauhea riita ja tuli sitte tämäkin asia esille. Sanoin sille että musta tuntuu pahalle ku se ei koskaan kysy miten mulla ja vauvalla menee. Sen riidan jälkeen kaikki muuttu paremmaks..=)
Meilläkin isäni on enemmän ja aidommin kiinnostunut kuinka voin ja miten raskaus etenee. ja innoissaan odottaa sitä aikaa, kun hänestä tulee pappa. Ehkä äidillä on vielä omat keski-iän kriisit niin vahvasti meneillään ettei oma identiteetti vielä myönnä elämän edenneen siihen pisteeseen että hyväksyisi helpommin isovanhemmuuden.
Kummallista kyllä äiti itse ihmettelee, kun toisilla äideillä, nuorilla mummoilla, on vastustusta mummotteluun... ja haluaa, että hän on sitten mummo eikä peittele sitä tosiasiaa. Ja kyllä hän raskaudestani on puhunut sisarilleen ja muille saman sukupolven sukulaisille. Kuitenkin minun kanssa puhuminen ja asemani ymmärtäminen tuntuvat jotenkin vaikeilta.
Erityisen vaikeaa tämä puhumattomuus on siksikin, että maantieteellinen etäisyys välillämme on niin suuri.
Toisaalta olen joutunut asettumaan aikanaan myös äidin rooliin nuoremmille sisaruksilleni; äitini tehdessä liikkuvaa työtä ja opiskellessaan... joten ehkä suhteemme on toisinaan hieman ylösalaisin -minä olen se äiti ja äitini vielä itseään etsivä ikuinen teini.
Pidän kuitenki suunattomasti niistä hetkistä, jolloin keskustelemme asioista -meillä on myös yleensä monia samanlaisia mielipiteitä. Mutta en haluasi olla koko ajan se joka soittaa ja yrittää saada kontaktia, vaan toivoisin myös äidin soittavan toisinaan ja kantavan huolta raskaudestani ja omasta jaksamisestani.
P.S. appiukko ei ole vielä sanonut sanaakaa raskaudestani... tai no kyllä hän kysyy vointiani... mutta mitään mielipidettä tai muuta tunteiden ilmaisua en ole huomannut. Olen jo painostanut miestäni selvittämään, mitä isänsä ajattelee ;o). Appi tuntuu olevan todella hämillään elämän tilanteestamme... siitä että hänen ainoa poikansa tulee isäksi. Anoppi puolestaan hössöttää ihan liikaakin, jolloin kaikkia juttuja ei kannata lausua hänen kuullen edes ääneen.
Meillä lapsia on jo kolme, eikä äitiäni kiinnosta minun tai lasteni hyvinvointi vieläkään. Joten ei kannata laskea sen varaan, että tilanne lapsen syntymän jälkeen muuttuu. Tietysti sinun kannaltasi toivon, että niin käy.
Ensimmäistä kertaa raskaana ollessani äitiä vielä vähän kiinnosti minun vointini. Lasten (kaksoset) syntymän jälkeen hän kävi kyllä lapsia katsomassa, mutta hoitoapua häneltä ei saanut. Kaksosilla oli 3 kuukauden koliikki, joten apua olisi kipeästi tarvittu. Joskus äiti saatoi tulla pariksi tunniksi, kun oli oikein hätä. Niistäkin kerroista sai kyllä kuulla jälkeenpäin, kuinka äidillä jäi sitä ja tätä tekemättä, kun piti meille tulla. Taustatiedoksi kerrottakoon, että äitini ei käy töissä eikä harrasta mitään kodin ulkopuolella. Hän asuu samassa kaupungissa ja on ikäisekseen (silloin 50 v) terve. Mahdollisuudet auttamiseen siis ovat mielestäni hyvät, mutta kun ei ole halua. Syyksi hän sanoi milloin minkäkin kolotuksen tai sitten oli kotitöitä tekemättä. Ei siis millään ehdi, on niin kiire. Arvatkaa, miltä tuntuu kuunnella tuollaista valitusta, kun itsellä kaikki kaatuu päälle. Pyykkivuori ulottuu kattoon asti ja kunnon siivousta ei ole tehty moneen vuoteen.
Katkeruutta äitiä kohtaan lisää vielä se, että meillä ei ole muitakaan isovanhempia, sisaruksia tai ystäviä, jotka pystyisivät lapsia joskus hoitamaan.
Tilanne on hankala myös lasten kannalta. Isommat lapset ihmettelevät, miksi mummi ei heitä hoida. Kyllä 6 vuotias jo vaistoaa, että hänestä ei aidosti välitetä. Kaveritkin päiväkodissa puhuvat isovanhemmistaan ja yhdessä vietetystä ajasta.
Toisiin isovanhempiin meillä on hyvät ja lämpimät suhteet. Heillä vaan ei ole mahdollisuutta osallistua lasten hoitoon pitkän välimatkan vuoksi.
Näin siis meillä ! Tsemppiä kaikille tuleville äideille !
Kiinnostamisestahan se meilläkin taitaa olla kiinni.
Kaikki äidin omat jutut on paljon tärkeämpiä ja äiti ei lopulta edes välttämättä kuuntele, mitä meillä on sanottavaa. Kaikki sujuu niin kauan hyvin, kun tehdään heidän (vanhempieni) aikataulun mukaan. Jos joudun muistuttamaan esim jonkun asian/tavaran lähettämisestä Suomesta tänne meille syyllistyn painostukseen.
Samat asiat saa selittää, joka kerta ja lopulta puhelut menee siinä että joudun kilpailemaan television tai jonkun työasian kanssa... riippuen siitä mihin soitan. Nytkin on mennyt monta viikkoa ettei olla soiteltu, koska minä en ole soittanut. hänellä ei siis ole mitään asiaa, tai toisin sanoen tarvetta purkaa sydäntään.
Sieppaa myös, että kaikki olettaa että me matkustamme aina suomeen kaikkiin kissanristiäisiin ja jopa viemme oman lapsemme sinne kastettavaksi. Rahaa palaa ja kukaan ei viitsi avustaa mitenkään.
Aiemmin kirjoitin serkustani. Heillä vanhemmat ovat avustaneet suurissa hankinnoissa. Meillä ei ole toivoakaan siitä. Muut sisarukseni varmasti saavat heiltä aina tarvittaessa apua... ja nyt ei varmasti ole kyse siitä eikö olisi varaa. No otimme lainaa, joten eiköhän nyt taas vähän aikaa pärjätä ja saadaan sänky sekä vaunut ostettua. Onneksi käytettyjäkin löytyy ja vielä kohtuu hinnalla.
Tekisi mieleni sanoa tästä aiheesta äidilleni ja kertoa miten itse tunnen tilanteen, mutta se on käytännössä mahdotonta -puhelimen luuri lyödään hyvin äkkiä korvaani. Ja kirjettä en lähde kirjoittamaan. Siinä ei kuitenkaan saa ilmaistua niitä kaikkia asioita, mitä hyvässä keskustelussa tulisi esiin.
... hoitopulmaan:
Meillä ei varmasti tule oleen toivoakaan kovin suuresta hoitoavusta omien vanhempieni taholta (vaikka asuisimme samalla paikkakunnallakin). Tiedän, että he tykkäävät varmasti ottaa lapsen/lapset luokseen, kun heillä on aikaa, mutta pelastavia enkeleitä heistä ei saa tekemälläkään.
Edelleen sääntönä on oltava se, että he määräävät milloin heille sopii ja milloin heitä kiinnostaa.
Niin se oli jo lapsuudessani. Me isommat otimme vastuun pienemmistä ja vanhemmilta ei kyllä liiennyt aikaa työn lisäksi kuin harrastuksilleen. Meillä ei siis vanhempien kanssa vietetty moniin vuosiin mitään "perhe-elämää". Olenkin omille sisaruksillenikin eräänlainen äidin korvike.
Kun me lapset olemme vähitellen lähteneet heidän nurkistaan, on heidän itsekkyytensä vain kasvanut ja mikä huvittavinta he ovat kodinhoitotehtävissä ihan hukassa. He eivät hallitse kokonaisuutta, eivät edes osaa syödä kunnolla päivittäin. Uusavuttomia viisikymppisiä ;o).
Itse ainakin haluan pitää perheen niin tärkeänä, että sen takia voin luopua monista asioista... ja siirtää vaikka harrastuksiani kotioloihin. Ennemmin rauhallisia koti-iltoja, kuin ainaista stressiä ja olemattomien asioiden perässä juoksemista. Ja oman itsetunnon tai egon kohottamista kaiken maailman edustutehtävissä yms. mihin varmasti jokainen halukas pääsee työpaikan, urheiluseuran tai vaikka ammattiliiton kautta.
Tuli tuossa mieleen kun teillä sitä välimatkaa on niinkin paljon kuin pari tuhatta kilsaa, niin, jos äitisi kokee jäävänsä paljosta paitsi kun ei saa/pääse olemaan mukana tässä. Ei se varmasti ole helppoa hänelle olla niin kaukana teistä. Varmasti hän haluais olla tukenasi ja auttamassa.
Minun anoppini ei ollut raskaus aikana olleenkaan mukana menossa. Ei kertaakaan soittanut kun kuuli raskaudestani. Ei mitään. Nyt pojan ollessa 3kk, hän on kerran soittanut ja pyytänyt käymään. Ja paskan marjat!!! Minähän en sinne lähde. Koskaan hän ei soita tai muutenkaan kysy että "onko kaikki hyvin?" "tarvitsetteko te apua tai muuta?"
Painukoot... Kurjaa se on miehellenikin, kun oma äiti ei kerta kaikkiaan välitä. Ja hän asuu n. 3 km päässä????
Oma äitini on ollut tosi kympillä mukana. Otti vapaata töistäkin päästäkseen neuvolaan kanssani. Ja oli synnytyksessä mukana mieheni lisäksi.
Molemmat vanhempani ovat muutenkin olleet tosi ihania. Tämä on heille ensimmäinen lapsen lapsi...
Mieheni isä on myös ollut mukana sen minkä pystyy, hän asuu n. 200km päässä, mutta käy ja soittelee usein.
Harmittaa tuo nokkava anoppi vaan. Onhan se miehelleni kamala paikka ja tulee olemaan pojalleni. Mutta parempi ettei poikani edes tutustu häneen, siitä ei sitten hyvää seuraa, jos ei kiinnosta, ei kiinnosta.
Kaiken sen edestä vielä löytää.
Mutta onnea ja tsemppiä teille muille äideille ja odottajille!!!
Ja hyvää talvea ja tulevaa joulua!!! =D
Minä taidankin sitten olla erityisen iloisessa asemassa, kun sekä oma äitini, että anoppini ovat olleet mukavasti mukana, vaikka alussahan minä vasta olenkin. Äitini asuu tällä hetkellä Norjassa ja tiedän, että hänellä oli suunnitelmissa muutto pohjois-Norjaan Lofooteille. Sieltä ei niin vain Suomeen reissattaisikaan, toisin kun Oslosta. Nyt hän kuitenkin harkitsee muuttoa takaisin Suomeen voidakseen olla lähellä meitä lapsen synnyttyä. Sanoin tosin hänelle, että harkitsee tarkkaan mitä aikoo tehdä, luopuuko yhdestä vuodesta lapsen elämästä vai omasta haaveestaan. Itse en kokisi mitään pettymyksen tunnetta, vaikka hän ilmoittaisikin muuttavansa pohjoiseen, sielläkin on puhelin ja posti kulkee! Mutta luulempa silti, että mummo haluaa olla lähellä, sen verran "narsistinenkin" hän on. Pitäähän lasessa näkyä myös "mummon käden jälki". Nyt kaikki vaikuttaa vielä oikein hyvältä ja toivonkin, että tilanne jatkuu. Tunnen äitini ja tiedän, että hän saatta jakaa mielipiteitään jopa liikaakin, mutta tiedän myös, että silloin voin asiasta huomauttaa ilman että saan marttyyria vastaani. :)
Toivon kuitenkin, että saatte välinne kuntoon vanhempienne kanssa, minusta isovanhemmat ovat kuitenkin tärkeä osa lapsen elämää, minulla ainakin oli.