Olen jo alkanut hermoilla sukulaispojan yo-juhlista. Pelkään lähinnä sitä osuutta, kun mennään koululle katsomaan lakitusta - olen luultavasti velvollinen osallistumaan siihen. Periaatteessa se on minusta ihan mukava asia, kiva nähdä millaista se touhu nykyään on. Mutta.. en voi luultavasti oikein valita istumapaikkaani, koska mukana on ihmisiä joiden ehdoilla pitänee toimia.
Olin muutama kuukausi sitten sukulaisen hautajaisissa ja se oli ihan hirveä kokemus. Olin kirkossaolon ajan niin tuskainen että aloin jo toivoa että oikeasti menettäisin tajuni että loppuisi se paniikki. Sitten vielä muistotilaisuuspuheet kesti ja kesti, sama homma jatkui. Olin sen yhden päivän jälkeen viikkokaupalla ihan lamassa ja pelokas kaikkea kohtaan, paniikkia töissä, paniikkia kaupungilla, ahdistusta koko ajan. Minun kannaltani yo-lakitusjuhla on samankaltainen tilaisuus kuin nuo hautajaiset - pitää istua hiljaa paikallaan kuuntelemassa jotakin, ei voi toimia eikä tehdä mitään saadakseen ahdistuksen pois. Pyörryttää, tuoli tuntuu kaatuvan altani ja yritän kaikilla lihaksilla maadoittua kiinni johonkin, pelkään tekeväni jotain hallitsematonta joka kiinnittää kaikkien huomion.
Helpottavana vaihtoehtona olen ajatellut, että jään jonnekin juhlasalin takaosaan seisomaan - sieltä on ainakin helpompi poistua. Tylsäähän se sekin on. Toisaalta pitäisi saada altistusta, toisaalta pelkään että saan taas hautajaiskokemusta vastaavan trauman (juuri kun olen edellisestä toipunut). Mitä tässä oikein pitäisi teidän mielestänne tehdä?
Altistus vai ahdistus
9
856
Vastaukset
- Merrus
Mulla On ollut samanlaisia tuntemuksia noita sukujuhlia kohtaan.Tuntuu kurjalta koittaa hymyillä ja käyttäytyä hyvin, kun ahdistaa ja on se epätodellinen olo. Siinä on monesti sellainen pakkojuhlimisen meininki, ja tuntuu että täytyy tehdä niinkuin muut sanoo.Se taas saa paniikin pahentumaan.
Mielestäni sinun kannattaa vain mennä sinne juhliin omana itsenäsi, ja antaa ahdistuksen tulla jos on tullakseen. Tiedän kuinka vaikeaa se on käytännössä, mutta mene katsomaan sukulaispoikasi juhlaa. - Ekstada
Mennä pitäisi, perinteet velvoittavat ja altistustakin olisi tarjolla.
Itse vaan ei haluaisi tai haluaisi jos ei olis pelkoa.
Viimeksi lähes ventovieraan häissä jännittelin penkkirivien välissä ja kuvittelin pyörtyväni. Näissä tilaisuuksissa ihmiset tietenkin katselevat ympärilleen keitä on paikalla. Itsestä ne tuntuvat lähinnä "tuo huomasi pahan oloni" katseilta. Olis hävettänyt vietävästi pyörtyä jännityksestä kun olin paikalla lähinnä kaverin kaverina. Tästä voisi päätellä, että sulhasena putoan takuuvarmasti:) No onneks se kaava ei mene ihan noin..kai..ei kai?
Mitä pitäisi tehdä? Pohjalla itsetunnon ja altistumishalun romuttanut hautajaisvisiitti.
Visiitti jonka kestit pyörtymättä(kuten melkein aina). Jos se kesti puolituntia, kestät äärimmäisen pahaa oloa ainakin siihen asti. Voit siis rippijuhlissa hymyillä 25min hieman rennommin. Irvistykseltähän se ehkä näyttää;)
Noo mutta yksi asia mikä ehkä auttaisi, olisi tuo ennalta pelkäämisen ns negatiivisen valmistautumisen lopettaminen/ vähentäminen mahdollisuuksien mukaan. Itse olen pahimmat floppini suorittanut mustamaalamalla koko tilaisuuden etukäteen käymällä läpi kaikki mahdolliset tavat joilla mokaan itseni.
Tilanteet eivät ole toteutuneet, mutta jännitys on ollut kaamea niitä odotellessa ja peitellessä pahaa oloa.
Positiivisuus auttaa. Ei heti mutta ajan kanssa. Pienet lapset joita kehutaan ja kannustetaan kotona ovat usein itsevarmoja. Vähätellyt puolestaan usein arkoja ja pelokkaita. Tämän vähättelyn voi mainiosti suorittaa myös itse." Juhlat, ei musta oo siihen ei ollu viimekskään".
Näet siellä varmaakin muutamia erityisen itsevarmoja henkilöitä, jotka eivät taatusti ajattele näin. Miksi siis sinä haluaisit niin välttämättä tehdä?
Koska minulla on paniikki niinkö? No se on hyvä syy, mutta sitä ei pidä vaalia vaan elää sen kanssa.
Monet asiat ovat paljolti kiinni siitä miten niihin suhtaudutaan. Syöpä tappaa paljon tehokkaammin jos antaa periksi, mieli ei ole mukana parantumisessa. Senkään julkitulo ei ole mukavaa, niikuin ei paniikinkaan. Ihmisten suhtautuminen jotenkin muuttuu, mutta taatusti vapauttavaa. Ristin kantaminen on helpompaa, kun joku kantaa toisesta päästä:)
Lääkkeistä ei muistaakseni ollut sinulle paljoa apua, enkä itsekkään niitä oikein suosi. Joten mene vain sinne keskiriviin ja siirry sitten taakse jos et pysty olemaan. Jos joku kysyy minne matka sanot vain että takariviin kun jännittää niin saatanasti? Eikä sinne tarvitse edes siirtyä, kun et reagoi pelkoon pelolla. Hengittelet koko keuhkolla rauhallisesti (voit lisäksi pahimassa hädässä jännittää vielä reitesi), niin ainakaan pyörtymisen ei pitäisi olla fyysisesti edes mahdollista.
Tämähän ei poista sitä pahaa oloa, mahdollistaa vain paikallaolon jotenkin. Se miten pystyt siinä tuolissa rentoutumaan niin se onkin sitten toinen juttu. Rentoutumistakin voi harjoitella, aivan kuten jännittämistä. Etkö vain olekkin aika hyvä jännittäjä kun olet sitä nyt hieman reenannut;).
Itsetunto tuo myös rentoutta olemiseen. Mielestäni alitajunnalla on tässä iso merkitys, mitä sisimmässäsi ajattelet itsesi olevan. Tässä palataan taas siihen mitä syötät itsellesi.. olen huono olen huono vai jotakin muuta.
Oletko siinä tuolissa keskittynyt täysin itseesi vai ehditkö hieman myös painaa mieleesi mitä ympärillä tapahtuu. Itsensä tuijottaminen on varmin tie rentouden häviämiseen. Et ole niin tärkeä, silloin olisit voinut jäädä kotiin ja katsoa pelkästään peiliin.
Unoda kontrollin tarve omaan istumapaikkaasi ja muuhun. Kaikkea ei tarvitse etukäteen tietää ja hallita. Pakoreittiä ei tarvitse suunnitella. Mihin sitä edes itseään pakenisi? Olet ja kuulut sinne muiden joukkoon arvostettuna jäsenenä. Moni haluaa nähdä sinut siellä ja sinä heidät, paniikki vain yrittää estää. Sitäkö sinä kuuntelisit? Eihän sekään välitä sinun tunteistasi tuon taivaallista:)
Täydellinen munaus ja trauma kaupanpäälle? Uskalla epäonnistua, jäät henkiin.
It doesn`t matter who you are if you only run for cover.- Organon
Kyllähän minä tiedän tämän kaiken, mutta toteuttaminen on se vaikea osuus. Pelottaa (tietenkin), että jos on taas hirveä kokemus, niin sitten raavin itseäni taas kasaan seuraavat viikot. Tuntuu ettei jaksaisi.
Ja hei, ne hautajaiset kesti kaikkineen yli 5 tuntia. Kyllä siinä kakkupalan kalorit jo kerkesi kulumaan moneen kertaan sillä sykkeellä... Kestin sen, mutta minusta kestäminen ei tällä kertaa ollut vaivan väärti. Erittäin huonot kokemukset eivät valitettavasti paranna uskoa ensi kertaan. - Ekstada
Organon kirjoitti:
Kyllähän minä tiedän tämän kaiken, mutta toteuttaminen on se vaikea osuus. Pelottaa (tietenkin), että jos on taas hirveä kokemus, niin sitten raavin itseäni taas kasaan seuraavat viikot. Tuntuu ettei jaksaisi.
Ja hei, ne hautajaiset kesti kaikkineen yli 5 tuntia. Kyllä siinä kakkupalan kalorit jo kerkesi kulumaan moneen kertaan sillä sykkeellä... Kestin sen, mutta minusta kestäminen ei tällä kertaa ollut vaivan väärti. Erittäin huonot kokemukset eivät valitettavasti paranna uskoa ensi kertaan.Tottahan toki se on se toteuttaminen. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot takataskussa tilaisuuteen ja paniikki pyyhkäisee yli.
Parantaako kotiinjääminen uskoa ensi kertaan? Kysy itseltäsi kumpaan olet tyytyväisempi. Jään kotiin? Menen juhliin? Ja tee sitten niin. Tämä sama kysymys tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin taas uudelleen eteesi.
Ei se varmaan mikään nautinto tule olemaan jos menet. Puuhun ei kuitenkaan pääse kuin juuresta. Alas sieltä kyllä pääsee ja nopeesti:)
Kestit hirveää kokemusta 5 tuntia? Eikö sitä edes jotenkin voisi tulkita onnistumiseksi? Olit kokemustasi hirveämpi, paniikki teki duunia tunnista toiseen mut ei saanu sua siltaan. Moni olis lähteny kotiin. Eikö tämäkään saa edes pientä toivonpilkahdusta aikaan?
Jos osaisit tai minä osaisin miten vaan aluksi iloita selviämisestä, voisi senjälkeen ehkä iloita siitä miten selvisi helpommalla jne.
Ehkä koittaisi päivä jolloin huomaisi, oho mulla tais äsken olla hetken aikaa ihan kivaa;...(paskapuhetta ei tuu nada, oishan jo liikaa;) - Organon
Ekstada kirjoitti:
Tottahan toki se on se toteuttaminen. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot takataskussa tilaisuuteen ja paniikki pyyhkäisee yli.
Parantaako kotiinjääminen uskoa ensi kertaan? Kysy itseltäsi kumpaan olet tyytyväisempi. Jään kotiin? Menen juhliin? Ja tee sitten niin. Tämä sama kysymys tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin taas uudelleen eteesi.
Ei se varmaan mikään nautinto tule olemaan jos menet. Puuhun ei kuitenkaan pääse kuin juuresta. Alas sieltä kyllä pääsee ja nopeesti:)
Kestit hirveää kokemusta 5 tuntia? Eikö sitä edes jotenkin voisi tulkita onnistumiseksi? Olit kokemustasi hirveämpi, paniikki teki duunia tunnista toiseen mut ei saanu sua siltaan. Moni olis lähteny kotiin. Eikö tämäkään saa edes pientä toivonpilkahdusta aikaan?
Jos osaisit tai minä osaisin miten vaan aluksi iloita selviämisestä, voisi senjälkeen ehkä iloita siitä miten selvisi helpommalla jne.
Ehkä koittaisi päivä jolloin huomaisi, oho mulla tais äsken olla hetken aikaa ihan kivaa;...(paskapuhetta ei tuu nada, oishan jo liikaa;)rohkaisusta. Olen sillä kannalla, että menen lakitukseen (jos sinne siis pääsee). Huonoimmassa tapauksessa jään jonnekin taakse norkoilemaan. Tai sitten menen kiltisti istumaan.
Kai 5 tunnin paniikin sietoa voi pitää "onnistumisena". Sen sijaan se, että on tapauksen jälkeen viikko- ja kuukausikaupalla muutenkin tolaltaan, ei ole kyllä tulkittavissa onnistumiseksi, vaan kovaksi hinnaksi.
Mites itseltäsi onnistuu omien neuvojesi noudattaminen? En kysy piruilumielessä, vaan uteliaisuudesta. Minusta ainakin muita on paljon helpompi neuvoa kuin itseäni. - Ekstada
Organon kirjoitti:
rohkaisusta. Olen sillä kannalla, että menen lakitukseen (jos sinne siis pääsee). Huonoimmassa tapauksessa jään jonnekin taakse norkoilemaan. Tai sitten menen kiltisti istumaan.
Kai 5 tunnin paniikin sietoa voi pitää "onnistumisena". Sen sijaan se, että on tapauksen jälkeen viikko- ja kuukausikaupalla muutenkin tolaltaan, ei ole kyllä tulkittavissa onnistumiseksi, vaan kovaksi hinnaksi.
Mites itseltäsi onnistuu omien neuvojesi noudattaminen? En kysy piruilumielessä, vaan uteliaisuudesta. Minusta ainakin muita on paljon helpompi neuvoa kuin itseäni.ja onnea. Kannatan kantaasi. Saatat siis olon sitä vaatiessa kenties tyylikkäästi myöhästyä hieman ja istumisen sijaan valita taaempaa katsomisen. Mikä ettei.
Kova hinta? Vielä yksi tälläinen "voitto" ja olen hukassa. Juu tuttu tunne, mutta mitä muita vaihtoehtoja on? Aika kova hinta on myös jättäytyä pois näistä tapahtumista ja minkälaisen reiän se mahtaakaan nakerrella...
Minä??? hahhaa ei saa kysyä tällästa:) Onnistuu? No ei oo v:sta 72 onnistunu juur mikään. Mutta onneks pikkuhiljaa oppii edes nauramaan itselleen. Paniikkihäiriö on ilonen asia! Tähän lopputyperyyteen onkin hyvä lopettaa:D
Hyviä juhlia. Tulet onnistumaan. - Entinen panikoija
Organon kirjoitti:
rohkaisusta. Olen sillä kannalla, että menen lakitukseen (jos sinne siis pääsee). Huonoimmassa tapauksessa jään jonnekin taakse norkoilemaan. Tai sitten menen kiltisti istumaan.
Kai 5 tunnin paniikin sietoa voi pitää "onnistumisena". Sen sijaan se, että on tapauksen jälkeen viikko- ja kuukausikaupalla muutenkin tolaltaan, ei ole kyllä tulkittavissa onnistumiseksi, vaan kovaksi hinnaksi.
Mites itseltäsi onnistuu omien neuvojesi noudattaminen? En kysy piruilumielessä, vaan uteliaisuudesta. Minusta ainakin muita on paljon helpompi neuvoa kuin itseäni.paniikkihäiriö kohtalaisen pahana joskus 90-luvun alussa. Sitä kesti vuosia, mutta koskaan en ole ottanut lääkkeitä. Se kaikki alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta hankalassa elämäntilanteessa eräässä koulutustilaisuudessa. Tuntui että pyörryn, ääneet alkoivat kuulua vaimeina, kädet täristä ja kun siitä aloin toeta, oli hirveä kylmänhiki päällä. Opettaja tuijotti minua huolestuneen näköisenä, mutta ei ole aavistustakaan minkä näköinen olin. Tietääkö joku miltä paniikkikohtauksessa oleva näyttää? Onko hän punainen vai kalmankalpea? Joskus kun katsoin peilistä itseäni kotona kun tuntui sellainen paniikinomainen olo tulevan, kävi nenänalus aivan valkoiseksi ja se erottui kuin "liikennemerkki" kun muuten posket olivat punehtuneet. Sanoinkin sitä humoristiseksi "varoituskolmioksi":D
Olen päässyt hyvin eroon kohtauksista sillä, että olen lakannut tarkkailemasta itseäni. Huomasin että mitä enemmän olin huolestunut siitä mitä MUUT minusta ajattelevat, sitä varmemmin aloin panikoida yleisillä paikoilla. Siinä oli paljon sosiaalisten tilanteiden pelkoakin.
Koska ensimmäinen kohtaus oli alkanut tilanteessa jossa olin ns. huomion kohteena, alkoivat samankaltaiset tilanteet laukaista kohtauksia. Mutta kun olen päässyt siitä ajatusmallista pois, että täytyisi olla täydellinen, vaikka joku arvostelisikin minua, ajattelen hänestä vain että taas tuossa yksi luuseri yrittää kampittaa minua ja saada huomion pois itsestään minun kustannuksellani. Monesti nämä ilkeilijät itse ovat juuri näitä huomiota pelkääviä ja työpaikallakin keräävät tukiverkostoja joissa roikkuvat ja puhuvat jostakusta kadehtimastaan ihmisestä pahaa. Silloin kun kohtaukseni alkoivat, jouduin muutaman ilkeän kurssikaverin panettelelemaksi. Siksi olenkin niin panssaroitunut, että jos joku nykyään yrittää tahallaan haavoittaa minua, hän saa varautua todella tylyyn vastaanottoon.
Paniikkihäiriöstä kärsivät ihmiset ovat tavallista herkempiä ja näin tavallaan suojattomia mutta kun he löytävät oman sisäisen vahvuutensa, eivät he enää tarvitse lääkitystä. Lääkkeet ovat monelle tietysti hyvä "kainalosauva", mutta kannattaa mahdollisimman pian yrittää "kävellä" omin avuin ilman "kemiallisia kainalokeppejä".
Toivotaan että kaikki saamme nauttia kauniista ja vapautuneesta kesästä!:D Kiitos jos jaksoitte lukea pitkän kirjoitukseni! - helpottaa?
Entinen panikoija kirjoitti:
paniikkihäiriö kohtalaisen pahana joskus 90-luvun alussa. Sitä kesti vuosia, mutta koskaan en ole ottanut lääkkeitä. Se kaikki alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta hankalassa elämäntilanteessa eräässä koulutustilaisuudessa. Tuntui että pyörryn, ääneet alkoivat kuulua vaimeina, kädet täristä ja kun siitä aloin toeta, oli hirveä kylmänhiki päällä. Opettaja tuijotti minua huolestuneen näköisenä, mutta ei ole aavistustakaan minkä näköinen olin. Tietääkö joku miltä paniikkikohtauksessa oleva näyttää? Onko hän punainen vai kalmankalpea? Joskus kun katsoin peilistä itseäni kotona kun tuntui sellainen paniikinomainen olo tulevan, kävi nenänalus aivan valkoiseksi ja se erottui kuin "liikennemerkki" kun muuten posket olivat punehtuneet. Sanoinkin sitä humoristiseksi "varoituskolmioksi":D
Olen päässyt hyvin eroon kohtauksista sillä, että olen lakannut tarkkailemasta itseäni. Huomasin että mitä enemmän olin huolestunut siitä mitä MUUT minusta ajattelevat, sitä varmemmin aloin panikoida yleisillä paikoilla. Siinä oli paljon sosiaalisten tilanteiden pelkoakin.
Koska ensimmäinen kohtaus oli alkanut tilanteessa jossa olin ns. huomion kohteena, alkoivat samankaltaiset tilanteet laukaista kohtauksia. Mutta kun olen päässyt siitä ajatusmallista pois, että täytyisi olla täydellinen, vaikka joku arvostelisikin minua, ajattelen hänestä vain että taas tuossa yksi luuseri yrittää kampittaa minua ja saada huomion pois itsestään minun kustannuksellani. Monesti nämä ilkeilijät itse ovat juuri näitä huomiota pelkääviä ja työpaikallakin keräävät tukiverkostoja joissa roikkuvat ja puhuvat jostakusta kadehtimastaan ihmisestä pahaa. Silloin kun kohtaukseni alkoivat, jouduin muutaman ilkeän kurssikaverin panettelelemaksi. Siksi olenkin niin panssaroitunut, että jos joku nykyään yrittää tahallaan haavoittaa minua, hän saa varautua todella tylyyn vastaanottoon.
Paniikkihäiriöstä kärsivät ihmiset ovat tavallista herkempiä ja näin tavallaan suojattomia mutta kun he löytävät oman sisäisen vahvuutensa, eivät he enää tarvitse lääkitystä. Lääkkeet ovat monelle tietysti hyvä "kainalosauva", mutta kannattaa mahdollisimman pian yrittää "kävellä" omin avuin ilman "kemiallisia kainalokeppejä".
Toivotaan että kaikki saamme nauttia kauniista ja vapautuneesta kesästä!:D Kiitos jos jaksoitte lukea pitkän kirjoitukseni!Tuttua juttua.
Itselläni on jonkinasteista paniikkihäiriötä (ajoittain pahaakin) ollut n.15v ja nykypäivänä olen huomannut esim. töissä kaikenmaailman kursseilla ym. tilaisuuksissa, joissa istutaan pöydän ääressä tunteja oven lävähtäessä kiinni olon helpottuvan huomattavasti n.15-20 minuutin kuluessa. Kun vain muistan "väkisin" pitää hartiani rentoina ja hengitellä rauhassa, niin pyörrytys katoaa pikkuhiljaa. Näin siis nykyään minulla.
Minä jäisin kyllä sivummalle, mutta siis en itse tapahtumasta. Jos pyörryttää liikaa siellä keskirivissä, niin itse kyllä myöntäisin kysyttäessä, jotta on vähän heikko olo ja tässä tuntuu paremmalta :)
Minua siis on viime aikoina helpottanut hieman tuo liian salailun lopettaminen. Jos ahdistaa niin sitten ahdistaa. Jos ahdistaa ihan oikeasti pyrin poistumaan kohteliaasti. Ei vaan huvita jäädä odottamaan sitä pyörtymistä.
- tätä
Hengitä syvään ja rauhallisesti. Tai ota joku pieni esine mukaan mitä puristelet. Noin on omalta kohdalta nuo lähteneet, toki kohtaus kestää jonkin aikaa. Tai sitten jos menisit lääkäriin ja pyytäisit jotain rauhoittavaa ihan tuon kamalan oireen poistamiseksi hetkeksi ?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mihin Ilkka Kanerva kuoli?
Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti26216685Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."
Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist235370- 1152545
Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."
Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar152010Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä
Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa3361742Pikkaraiskan puhelut
Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?111975- 59941
Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen
Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto28849Sofia Belorf ja Sonja Aiello
Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?43843