Raitistumiseni jälkeen jouduin kasvokkain syylli-
syyden ja häpeän kanssa. Minulle alkoi realisoitua
mitä olin juomisellani aiheuttanut läheisilleni.
Kesti pitkään ennekuin oivalsin, että syyllisyy-
destä ei voi vapautua kuin suostumalla syyllisek-
si. Pyysin lapsiltani anteeksi, ja kerroin, että
jos heillä on vihan tunteita minua kohtaan, niin
niitä ei kannata pitää sisällään. Yksi pojistani
on jo käynyt katkolla, käyden omaa hoitoprosessia
läpi. Isänä minä en voi toimia kaikki tietävänä
mestarina pojan suhteen, koska pojan on löydettävä
oma tiensä. Mestaroimalla toimin pojan kehityksen
esteenä. Riittää kun minulla on kuulevat korvat.
syyden ja häpeän kanssa. Minulle alkoi realisoitua
mitä olin juomisellani aiheuttanut läheisilleni.
Kesti pitkään ennekuin oivalsin, että syyllisyy-
destä ei voi vapautua kuin suostumalla syyllisek-
si. Pyysin lapsiltani anteeksi, ja kerroin, että
jos heillä on vihan tunteita minua kohtaan, niin
niitä ei kannata pitää sisällään. Yksi pojistani
on jo käynyt katkolla, käyden omaa hoitoprosessia
läpi. Isänä minä en voi toimia kaikki tietävänä
mestarina pojan suhteen, koska pojan on löydettävä
oma tiensä. Mestaroimalla toimin pojan kehityksen
esteenä. Riittää kun minulla on kuulevat korvat.
Vastaukset 10
Vanhimmat
.. että vaikka menneisyys on takanapäin, sen kanssa joutuu kuitenkin elämään. Tosi hieno asia, että olet raitistunut. Isot onnittelut siitä! Ja minusta tuo häpeän ja syyllisyyden tunteet, niiden kohtaaminen ja läpi käyminen, kyllä kuuluvat auttamattomasti osana toipumiseen ja paranemiseen oman itsensä ja läheistensä kanssa.
Kaikesta päätellen sulla on takana pitkä tie sinne väärään suuntaan kulkemisessa ja läheisesi ja perheesi ovat tavallaan joutuneet kulkemaan sitä sinun kanssasi. Vaikka sinulle raitistuminen on ollut radikaali kertakaikkinen muutos, se sieltä oikealle tielle takaisin rämpiminen ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista perheelle ja läheisille. Heillä on varmaan paljon tukahdutettuja tunteita ja ties mitä, minkä käsittely vie heiltä aikansa.
Anna perheellesi aikaa toipua ja tajuta tilanne! He kyllä joka päivä näkevät ja tajuavat rahtusenverran enemmän, että olet muuttunut ja siinä mielessä eri henkilö, kuin silloin ennen. Lasten kasvatus ja heidän kanssaan eläminen on vuosikymmenten projekti. Vaikka he tekisivät tai reagoisivat asioihin miten tänään, kannattaa antaa heille oma aikansa ajatella asioita ja oppia luottamaan, että asiat ovat muuttuneet. Kannattaa olla kärsivällinen vaikka pari-kolme vuottakin, että sitten voi iloita niistä tulevista parista-kolmestaKYMMENESTÄ vuodesta yhdessä lastensa kanssa.
Tsemppiä ja voimaa sulle!!!
Mietin ensin, uskallanko tätä tänne kirjoittaa, mutta tulin tulokseen, että voin minäkin kertoa, kuinka syyllisyyden näen ja kuinka olen siitä itse vapautunut.
Kun katoliset ja protestantit puhuvat perisynnistä, he minun mielestäni puhuvat itse asiassa peri*syyllisyydestä*. Jokin ihmeellinen peritty syyllisyys näyttää vaivaavan ihmiskuntaa, varsinkin niitä, jotka ovat läntisen kirkkokunnan piirissä. Tietyt opit, aatteet, uskonnot ja ohjelmat tuntuvat ruokkivan syyllisyyttä, kun taas toiset ovat armahtavaisempia.
Olen sitä mieltä, että "hurahdus", uskoontulo tai riippuvuuden korvaaminen uskonnollisella riippuvuudella ei ole lopullinen ratkaisu addiktio-ongelmaan, mutta vakaumus, usko - ja tässä tapauksessa myös usko*nto* - voi olla ratkaisu syyllisyyskysymykseen. Minulle käänteentekeväksi on tullut katumuksen sakramentti, joka *vapauttaa* syyllisyydestä, pyyhkii - jos näin vahvaa sanaa haluaa käyttää - synnit pois. Katolisillakin on käytössä rippi, mutta se mielletään hieman eri lailla kuin katumuksen sakramentti omassa kirkkokunnassani eikä se vapauta peritystä syyllisyydestä.
Juuri tuo oivallus, että mennyt on annettu anteeksi ja *pysyy* anteeksiannettuna, on ollut ratkaisevaa. Se tarkoittaa myös sitä, ettei asiaa tarvitse enää vatvoa eikä siihen tule palata, koska sielullisella (ei tietenkään tekojen) tasolla se on lakannut olemasta.
Jatkuvan hyvittämisen oppi on läntisen kirkon perua, ja varsinkin sen protestanttista ilmenemää. Eräässä ohjelmassa, jota ei tule arvostella, on sisäänrakennettuna myös eräänlainen rippi, mutta valitettavasti juuri siinä muodossa, että se ei vapauta vaan pitää yllä syyllisyyttä. Etenkin ohjelman suomalainen toteuttamistapa, jossa vanhoihin asioihin palataan yhä uudelleen ja udelleen eikä niitä käsitetä jo käsitellyiksi ja anteeksisaaduiksi, on omiaan pitämään ihmistä syyllisyyden tilassa.
Kun menneet on anteeksi annettu, ne myös on anteeksi annettu ja elämä jatkuu puhtaalta pöydältä. Se on todellista alkoholismin voittamista ja tässä päivässä - elämässä - elämistä. Juuri tämä on tärkein oivallus missä tahansa addiktiossa: elämä jatkuu, ja sen mukana on siirryttävä eteenpäin.
Tämä ei ollut hyökkäys kenenkään vakaumusta vastaan; olipahan vain selvitys siitä, miten itse olen päässyt syyllisyydestä. Seriffi poistakoon, jos tämä on palstan teeman vastaista.
Tervettä syyllisyyden tunnetta edeltää aina vää-
rä teko. Silloin kun kohteena ovat olleet omat
lapset, niin on vastuun pakoilemista kuvitella,
että omat syylliset teot saa kuitattua yksinomaan
katumuksen tai ripittäytymisen kautta.
Paljon suurempaa rohkeutta on kohdata kasvokkain
tässä tapauksessa jo aikuiset lapset ja pyytää
heiltä anteeksi. Minut tämä vapautti syyllisyy-
destä.
Katumuksen sakramentti ei ole roomalaiskatolinen rippi, jossa mennään koppiin ja pappi käskee lukea muutaman paternosterin ja avemarian, minkä jälkeen samat rikkomukset voi tehdä uudelleen.
Kasvokkain kohtaaminen ja anteeksipyyntö on aina lähtökohta tosi katumukselle ja sitä kautta mielenmuutokselle. Tärkeää on silti ymmärtää, että silloinkin, kun haavoitettu ihminen ei kykene antamaan tehtyjä anteeksi (tai häntä ei enää ole), anteeksisaaminen on mahdollista eikä syyllisyyteen tarvitse jäädä.
Nyt olen kanssasi samaa mieltä.
Koko syyllisyyden käsite, tervettä tai epätervettä, on lännessä lähtöisin Augustinuksen ajatuksista. Idän (Aasian) uskonnoissa syyllisyyden käsitettä ei ole, sen sijaan häpeäkulttuuri on sielläkin tuttua. Yllättävää on havaita, että idän kirkkoisienkään kirjoituksissa ei ilmene syyllisyyskäsitettä ennen kuin se lainattiin lännestä.
Ortodoksikristitty lähestyy asiaa aivan eri lähtökohdista kuin perusluterilainen tai luterilaisessa ilmapiirissä kasvanut. Hänelle suurin rohkeudenilmaisu ei ole koskaan lähimmäisen, loukatuimmankaan, kohtaaminen vaan Jumalan kohtaaminen. Se on suurinta vastuun ottamista ja tapahtuu juuri sakramenteissa.
No, tämä menee teologiaksi ja pois palstan aiheesta, joten tämä riittänee. Halusin vain kertoa, että kaikki eivät tässäkään maassa ajattele "läntisin aivoin".
ne AA-n rakenne asiat, herra aa:ton ajatus? Ehkä likempänä palstan aihettakin kuin nuot teologiset saivartelusi.
Itselläni lyö korvalle se, että jos tulee "lankeemus", niin pitää aloittaa alusta.
Jos kävelee tietä, ja kompastuu (lankeaa, kuten vanhakantainen suomenkielen sana kuuluu), eihän silloinkaan kävellä takaisin lähtöpisteeseen ja kävellä koko matkaa uudelleen, vaan noustaan pystyyn, pöllytellään pölyt pois ja jatketaan tiellä eteeinpäin.
Musta anteeksisaamisen ajatukseen sisältyy idea siitä, että matkaa voidaan JATKAA. Se toinen vaihtoehto kai on sitten, että pitää omaa syyllisyyttään muistutella loputtomiin ja aloittaa aina nollapisteestä.
Se on ihmiselle vaan jostainsyystä helpompi ja loogisempi ajatella, että kaikki toimii vastikkeellisesti. Kaikki hyvä on jollain teoilla ansaittava.
Syntien anteeksisaamisen ymmärrän niin, että anteeksisaatuja syntejä ei enää ole olemassakaan. Itseasiassa, jos oikein muistan, Raamattu käyttää niistä ilmaisua "on upotettu merten syvyyksiin", sekä ovat "yhtä kaukana, kuin itä on lännestä". Eli minä ymmärtäisin, että niitä ei ole tarpeen enää itsekään pyöritellä.
Asioita täytyy voida käsitellä laajemmaltikin ilman että joka lauseessa esiintyy suora viittaus palstan aiheeseen.
Fakta on että alkoholisti tuntee syyllisyyttä juovan aikansa toilailuista ja itselleen anteeksiantaminen on kovan takana. Usein syyllisyystaakkaa on kertynyt jo ennen alkoholisoitumista joten asia ei mielestäni ole aivan yksiselitteinen.
Yhtenä vaikuttavana tekijänä on Suomen kansan karuhko historia ja niiden aikojen muovaama tapa kasvattaa lapsia ja pakon sanelema arvojärjestys joka kyseenalaistamatta on siirretty aina seuraavalle sukupolvelle.
Mä koen syyllisyyttä monestakin asiasta mutta kun se mun syyllisyyden tunteminen on sairasta syyllisyyttä. Poikani on oppinut manipuloimaan minua niin taitavasti että hän saa sanoillaan minut tuntemaan sairasta syyllisyyttä.
Tunnistan kyllä sairaan ja terveen syyllisyyden eron mutta siitä huolimatta tunnen juuri sitä sairasta. Olen tehnyt asian kanssa todella töitä. Esim. olen narppinut poikani tupakanpoltosta koulu alueella, sain vihat niskaani pojaltani, sen ymmärrän ja hyväksyn mutta että syyllisyyttä en aio asiasta tuntea ja kerroin sen pojalleni. Hän syyttää minua vieläkin asiasta mutta antaapa hänen tehdä sitä rauhassa, kyllä hän jonakin päivänä siitä leppyy.