( 26.05.06 )
Sataa vettä ties monennettako päivää
tuuli kylmä kuin kesän helle
Peipposet visertävät takaperin
tävätresiv tesoppeip
Ja kuolaimet helkkäävät kuin aisakello astiassa
josta pestyt kasvot heijastuvat,
rauta kuparista tai kivi kallion kyljestä
veisaaja laulaa
Tyhjiä sanoja kaikkeuden virta:
Ikkunaa valuva vesiputous, rakkaan luiseva sormi,
läpinäkyvä kulissi, on rintaliivin pitsinen kaari
Ja häpykukkulan häivähdys yön taotussa hopeassa
tässä: tadhonu tunim isasseatteksok
Eroksen minareeteista huhuilee bassoäänellä
huomenna eunukki
Sela
Kasvojen tunto helähtäessä tiimalasin läpi
sanon, vuosien kiertokulussa
hauraiksi mielikuviksi repeytyvän vaatteen
paperiääni, rikkinäiseen puettu eheys
Vielä
Morfoosi on kosketus. Syksyisten lehtien hunaja.
Pleonastinen takygrafia.
Minä tulen syliisi ruumiini täynnä
vereviä lauseita
halusi punaamina pirstaleina
Enkä mitään muuta
Kuolema
on jokainen elävä suudelma,
kuuma hengitys
Koskettaessasi minut unohdat, peipposet visertävät
Sataa vettä ties monennettako päivää
tuuli kylmä kuin kesän helle
Peipposet visertävät takaperin
tävätresiv tesoppeip
Ja kuolaimet helkkäävät kuin aisakello astiassa
josta pestyt kasvot heijastuvat,
rauta kuparista tai kivi kallion kyljestä
veisaaja laulaa
Tyhjiä sanoja kaikkeuden virta:
Ikkunaa valuva vesiputous, rakkaan luiseva sormi,
läpinäkyvä kulissi, on rintaliivin pitsinen kaari
Ja häpykukkulan häivähdys yön taotussa hopeassa
tässä: tadhonu tunim isasseatteksok
Eroksen minareeteista huhuilee bassoäänellä
huomenna eunukki
Sela
Kasvojen tunto helähtäessä tiimalasin läpi
sanon, vuosien kiertokulussa
hauraiksi mielikuviksi repeytyvän vaatteen
paperiääni, rikkinäiseen puettu eheys
Vielä
Morfoosi on kosketus. Syksyisten lehtien hunaja.
Pleonastinen takygrafia.
Minä tulen syliisi ruumiini täynnä
vereviä lauseita
halusi punaamina pirstaleina
Enkä mitään muuta
Kuolema
on jokainen elävä suudelma,
kuuma hengitys
Koskettaessasi minut unohdat, peipposet visertävät
Vastaukset 2
Vanhimmat
( VIIMEINEN BALLADI )
Kuolema.
On jokainen elävä suudelma,
kuuma hengitys
kasvoillani, tai minun hengitykseni
kasvoillasi. Kupariin iskeytyvä unohdus.
Ja vihreyttä versovat silmut
uusien keväiden
puistonpenkillä, kirjoitan.
Rintaliiviesi uurteissa, riisutun
unelman kätköissä.
Olet minulle kuolema.
Sukkanauhojen hirttosilmukka.
Ihosi pehmeä hunaja!
Sulautuessani sinuun lakkaan olemasta minä,
kuin talvi kesään sulautuessaan
eikä vuodenaikoja enää ole.
Takovat morseaakkosten lailla
poiskulumattomia tapahtumia.
Muusa.
Voisinpa tulla itsekseni.
Se on paradoksi.
Sillä:
Ihminen on aina vajaa. Onanoiva on
aina vajaa, mutta löytäessään täyttymyksen
toisessa, pieneksi hetkeksi
vajaa lakkaa.
Siksi tahdon olla yksin,
onanoimatta. Entä onko kirjoitus
itsetyydytyksen korvike?
Laitan muistilehtiön taskuun, kynän maahan
kuin kellon - Easy Riderissa.
Hymiö.
Kytken virran pois päältä.
( 09 05 06 )
Oven reunaan ajan rattaasta pudonnut lovi
kilahtaa säveliksi,
muistellessani
veistä pitelevää lapsenkättä
Kun se kaiversi puumerkin
Nyt tämä ahavoitunut miehen käsi,
niin paljon koskettanut lapsuuden päivien jälkeen
ja kosketuksistaan rauennut,
lapsuuskotini raunioilla, ovi
alimmaisen saranansa varassa, mietin -
että olen vähän kuin raunio itsekin
Sivelee herkkää jälkeä,
ja raunioiden läpi jostakin kaukaa
kuin viattomuudesta
tulevat tuoreet sävelet, näin se on
Minä olen elossa, ja että
tunnen turtaa kipua, tarkoittaa jotakin
Josta vain tummunut lovi,
avoin silmä
aikojen taitekohta
voi saada kiinni, huokaan sumuiseen
aamuun
Ajatus tavoittaa poskella kyyneleen,
mykkyys murtuu
Tästäkö jatkan vielä -
niin, kyllä minä
Kirjoitan taas
tämän kipuni tuuleen,
ja kasvot kohottaen kohti menosuuntaa
Astun pihamaalle