OSA IX
Yllättävä Puhelu Heinien Seassa
Mä vaeltelin hetken tallissa, mutta yhtäkkiä mulle teki hirveä himo mennä tallin ylisille, heinien joukkoon. Mä kapusin hauraat portaat ylös ja kävin makaamaan heinien joukkoon. Mun mieleen tulvi muistoja lapsuudesta, Tommista ja... Janista.
Samassa mä tunsin, kuinka mun puhelin värisi mun reittä vasten. Mä kaivoin puhelimen esille.
Jani.
Mä mietin vain hetken, ennen kuin vastasin puhelimeen.
- Tiina.
- Jani tässä, kuului epämääräisellä tavalla murtunut ääni. Jani oli varmaan itkenyt.
- Joo..., mä kuulostin varmaan hölmöltä, kun vastasin noin, mutta mä en kyennyt muuhun.
- Missä sä olet? Jani kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Tallilla. Kävin ratsastamassa ja tuulettumassa, mä vastasin ja mun kasvoille levisi hymy. Mitä Janilla oli mielessä?
- Saanko mä tulla sinne? Voisin heittää sut vaikka kotiin tai minne nyt ikinä haluatkaan.
Jani? Tallille? Kuulosti varsin oudolta.
- Tota, joo...tuu vaan, mä sanoin. Jani lupasi tulla ja puhelu loppu siihen. Mulla oli outo olo.
Viidentoista minuutin kuluttua kuulin auton äänen, joku tuli. Mä kurkistin ylisiltä alas ja näin Janin hahmon pihalla. Mirakin oli. Mira tuntui olevan vihainen.
- Mitä vi’ttua sä teet täällä? Jättäisit Tiinan rauhaan! Mä en tiedä, mitä helv’ettiä sä olet sille tehnyt, mutta se on aivan myrtynyt! Mira räyhäsi ja mua otti sydämestä. Miten Mira saattoi? Mä ryntäsin portaat alas ja pihalle.
- Mira! Lopeta! Mä huusin naama punasena ja syöksyin Janin ja sen väliin. Mira ilmeisesti hätkähti mun reaktiota, koska se haukkoi ilmaa kuin pallokala.
Jani seisoi mun takana ja siirsi hiljaa kätensä mun vyötäisille.
- Mennäänkö me? Jani lopulta kysyi ja mä nyökkäsin. Mira jäi seisomaan tallin pihalle, mutta vastoin mun odotuksia se jaksoi vielä huutaa meidän perään.
- Mitä ikinä toi ku’sipää on sulle tehnytkään, niin muista, Tiina, että se ei ole ansainnut sua! Toi jätkä on MÄTÄ! Sen sanottuaan Mira käveli kiivain askelin sisälle talliin.
Mä istuuduin autoon ja katsoin Janiin. Sen silmäkulmassa oli pieni kyynel, kuivunut tosin, mutta kumminkin. Mä tunsin syyllisyyttä.
- Miten...Miten Saara otti tän tilanteen? Mä kysyin siltä ja nojasin siihen vähäsen. Jani oli pitkään hiljaa, kuin miettien, mitä sanoisi.
- Se lähti mutsinsa luo miettimään asioita tai niin se sanoi, Jani mumisi.
Mä en tiedä, mikä meihin taas meni, mutta me suudeltiin. Se oli sellanen hellä pieni suukko, mutta se vei mut seitsemänteen taivaaseen. Kun Jani irrotti huulensa musta, mä värisin.
- Anna anteeksi, että mä sotkin sut tähän, Jani sanoi ja silitti mun päätä. Mä olin kuin pieni kissanpentu. Kehräsin hiljaa Janin kainalossa.
Yllättävä Puhelu Heinien Seassa
Mä vaeltelin hetken tallissa, mutta yhtäkkiä mulle teki hirveä himo mennä tallin ylisille, heinien joukkoon. Mä kapusin hauraat portaat ylös ja kävin makaamaan heinien joukkoon. Mun mieleen tulvi muistoja lapsuudesta, Tommista ja... Janista.
Samassa mä tunsin, kuinka mun puhelin värisi mun reittä vasten. Mä kaivoin puhelimen esille.
Jani.
Mä mietin vain hetken, ennen kuin vastasin puhelimeen.
- Tiina.
- Jani tässä, kuului epämääräisellä tavalla murtunut ääni. Jani oli varmaan itkenyt.
- Joo..., mä kuulostin varmaan hölmöltä, kun vastasin noin, mutta mä en kyennyt muuhun.
- Missä sä olet? Jani kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Tallilla. Kävin ratsastamassa ja tuulettumassa, mä vastasin ja mun kasvoille levisi hymy. Mitä Janilla oli mielessä?
- Saanko mä tulla sinne? Voisin heittää sut vaikka kotiin tai minne nyt ikinä haluatkaan.
Jani? Tallille? Kuulosti varsin oudolta.
- Tota, joo...tuu vaan, mä sanoin. Jani lupasi tulla ja puhelu loppu siihen. Mulla oli outo olo.
Viidentoista minuutin kuluttua kuulin auton äänen, joku tuli. Mä kurkistin ylisiltä alas ja näin Janin hahmon pihalla. Mirakin oli. Mira tuntui olevan vihainen.
- Mitä vi’ttua sä teet täällä? Jättäisit Tiinan rauhaan! Mä en tiedä, mitä helv’ettiä sä olet sille tehnyt, mutta se on aivan myrtynyt! Mira räyhäsi ja mua otti sydämestä. Miten Mira saattoi? Mä ryntäsin portaat alas ja pihalle.
- Mira! Lopeta! Mä huusin naama punasena ja syöksyin Janin ja sen väliin. Mira ilmeisesti hätkähti mun reaktiota, koska se haukkoi ilmaa kuin pallokala.
Jani seisoi mun takana ja siirsi hiljaa kätensä mun vyötäisille.
- Mennäänkö me? Jani lopulta kysyi ja mä nyökkäsin. Mira jäi seisomaan tallin pihalle, mutta vastoin mun odotuksia se jaksoi vielä huutaa meidän perään.
- Mitä ikinä toi ku’sipää on sulle tehnytkään, niin muista, Tiina, että se ei ole ansainnut sua! Toi jätkä on MÄTÄ! Sen sanottuaan Mira käveli kiivain askelin sisälle talliin.
Mä istuuduin autoon ja katsoin Janiin. Sen silmäkulmassa oli pieni kyynel, kuivunut tosin, mutta kumminkin. Mä tunsin syyllisyyttä.
- Miten...Miten Saara otti tän tilanteen? Mä kysyin siltä ja nojasin siihen vähäsen. Jani oli pitkään hiljaa, kuin miettien, mitä sanoisi.
- Se lähti mutsinsa luo miettimään asioita tai niin se sanoi, Jani mumisi.
Mä en tiedä, mikä meihin taas meni, mutta me suudeltiin. Se oli sellanen hellä pieni suukko, mutta se vei mut seitsemänteen taivaaseen. Kun Jani irrotti huulensa musta, mä värisin.
- Anna anteeksi, että mä sotkin sut tähän, Jani sanoi ja silitti mun päätä. Mä olin kuin pieni kissanpentu. Kehräsin hiljaa Janin kainalossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.