Olikohan tämä unta? Kaiken se jahkailun jälkeen, kaikkien niiden hyvin laadittujen suunnitelmien kaaduttua, hän nyt kuitenkin istui junassa. Ihan ilman kommelluksia ei lähtö tosin ollut sujunut. Lipunmyynti oli ollut suljettuna,koska oli pyhäpäivä. Junaa hän oli odotellut laiturilla vähän epäröivin mielin, tähänkö tämä nyt kaatuisi, kun ei ollut junalippua. Mutta kun juna tuli asemalle, nainen pysäytti ensimmäisen näkemänsä konduktöörin ja kysyi pääsisikö junaan ilman lippua. Ja pääsihän hän. Nyt hän istui rauhallisin mielin omalla paikallaan, kolmen tunnin junamatka edessään. Juuri nyt ei jännittänyt, mutta kyllähän siinä ajassa ehtisi ajatella asioita. Mitä hän oikein oli tekemässä?
Melkein vuoteen nainen ei ollut tavannut miestä. Jotenkin alun innostus oli laantunut. Ensiksi sen takia, että nainen ei halunnut olla se toinen nainen. Mies oli kertonut avovaimostaan ja pienistä lapsistaan. Sitten keväällä mieheltä oli tullut tekstiviesti. Hänen vaimonsa oli lähtenyt lasten kanssa yhteisestä kodista. Koko kevään ja kesän nainen oli ollut miehen tukena, kuunnellut ja antanut neuvoja kykyjensä mukaan. Monta kertaa mies oli ehdottanut tapaamista, hän oli lupautunutkin, mutta aina oli tapahtunut jotain aivan viime hetkillä. Lapsenvahti peruutti tulonsa, lapset sairastuivat tai nainen itse. Hänestä itsestäänkin se alkoi jo kuullostaa suunnitellulta, ja miehestä vähintääkin epäilyttävältä. Mutta hän oli luvannut miehelle, että kyllä he vielä tapaisivat. Nyt oli tuon lupauksen lunastamisen aika.
He eivät olleet tehneet sen kummempia suunnitelmia. Hän viettäisi miehen kanssa kaksi päivää ja yhden yön. Hän ei tiennyt mitä odottaa eikä hän tiennyt mitä mies odotti. Kun mies oli häntä vastassa asemalla, naisella oli edelleen rauhallinen olo. Tälläkin kertaa se oli mies, jota enemmän jännitti. Ajomatka miehen asunnolle meni ihmetellessä, että oliko tämä nyt oikeasti totta - vihdoinkin he voivat tavata toisensa tarvitsematta tuntea syyllisyyttä, molemmat vapaina muista suhteista.
Nainen mykistyi nähdessään miehen asunnon. Kaikki oli niin viimeisen päälle hienoa ja loppuun asti ajateltua - paitsi eteisen nurkkaan unohtunut sanko ja moppi. Vaikka asunto hienoine yksityiskohtineen saikin naisen sanattomaksi, mielessään hän ajatteli, että ei se näyttänyt kodilta. Ei se näyttänyt siltä, että siellä oikeasti asui joku. Mutta sitten hän näki sohvan vieressä miehen lapsilta sinne jääneet pienet vaatekappaleet ja lelut. Tahmaiset jäljet nahkasohvassa. Sormenjäljet televisiossa. Kyllä täällä sittenkin oli elämää. Silti asunto oli kuin sisustuslehdestä. Keittiössä nainen tunsi olonsa kotoisammaksi. Siellä oli räiskyvän punaiset kaapit ja shakkiruudullinen lattia. Ja kadehdittavan siistiä. Mies tarjosi hänelle kahvia.He juttelivat niitä näitä. Mies myönsi, että häntä jännitti. Hän sanoi, ettei voinut uskoa, että nainen vihdoin oli siinä elävänä hänen edessään. Kauniimpana kuin koskaan. Naisella oli hyvä olo kaikesta siitä imartelusta, mutta myös miehen hämmennyksestä. Oli helppoa olla, ei hän muistanut koska oli viimeksi niin paljon hymyillyt tai ollut yhtä rentoutunut.
Mies piti häntä kuin kukkaa kämmenellä. Passasi eikä antanut naisen tehdä mitään. Hän sanoi, että nautti siitä kun sai vain katsella naista siinä istumassa. Hän oli todellinen harvinaisuus, oikea herrasmies. Silloinkin, kun sauna oli lämmennyt tarpeeksi. Hän kysyi, halusiko nainen käydä ensin saunassa. Nainen sai vaivoin pidäteltyä naurunsa, hänestä kysymys tuntui ihanalta, vaikka olisi ihan mielellään mennyt saunaan yhdessä miehen kanssa. Mutta nyt ehkä piti nauttia sen pidemmän kaavan mukaan. Pidemmän kaavan mukaan tässä suhteessa oli kaikki mennyt. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten. Vuosi sitten nainen oli kaivanut miehen takaisin elämäänsä kymmenen hiljaisen vuoden jälkeen. Siitä asti he olivat pitäneet yhteyttä puhelimitse ja viestitellen. Kerran he olivat tavanneetkin. Koskaan he eivät olleet päässeet - tai halunneet- sänkyyn asti. Ehkä yhdessä saunominen olisi tässä tapauksessa ollut hätiköimistä. Mutta seksiä tänä iltana olisi tiedossa, mikään ei enää pidättelisi naista ja miehen olemuksesta päätellen hänelläkään ei olisi mitään sitä vastaan.
Kun he olivat saunoneet ja istuvat syömässä paistettuja ahvenfileitä ja salaattia, mies katsoi häntä pitkään ihaillen. Hän kysyi, oliko nainen meikannut. Nainen naurahti, että ei kai hän niin hullut ollut, että saunan jälkeen meikkaisi, ihan oli luonnontilassa. Miehen kohteliaisuudet vain jatkuivat. Hän sanoi, että ei tarvitsisi meikata ollenkaan, niin hyvältä hän kuulemma näytti. Ei nainen välittänyt, vaikkei se olisi ollut muuta kuin kohteliaisuus. Kukapa nainen ei rakastaisi kohteliaisuuksia. He söivät ja siirtyivät sohvalle katselemaan miehen kaapista kaivamaa kotimaista elokuvaa.
Kylki kyljessä he nyhjäsivät sohvannurkassa, kuin vanha pari. Eikä kumpikaan haaveillut mistään paremmasta. Kummallakin oli hyvä olla. Välillä miehen kädet vaeltelivat levottomina pitkin naisen hoikkaa olemusta, kuin tutkien. Mies kosketteli häntä kuin olisi kosketellut jotain arvokasta vanhaa esinettä. Varovaisin liikkein, pehmein sormin. Hänen kosketuksensa sai naisen olon raukeaksi, hän nautti olostaan yhä enemmän ja enemmän. Kun mies suuteli hellästi hänen kaulaansa, tuhannet kipinät lensivät kohti korkealla olevaa kattoa, salamat värisyttivät naisen kehoa. Kun mies löysi naisen huulet, nainen tiesi, että näin tämän kuului olla. Näin oli hyvä.
- Mennäänkö ylös? mies kysyi.
- Mennään , nainen vastasi.
Melkein vuoteen nainen ei ollut tavannut miestä. Jotenkin alun innostus oli laantunut. Ensiksi sen takia, että nainen ei halunnut olla se toinen nainen. Mies oli kertonut avovaimostaan ja pienistä lapsistaan. Sitten keväällä mieheltä oli tullut tekstiviesti. Hänen vaimonsa oli lähtenyt lasten kanssa yhteisestä kodista. Koko kevään ja kesän nainen oli ollut miehen tukena, kuunnellut ja antanut neuvoja kykyjensä mukaan. Monta kertaa mies oli ehdottanut tapaamista, hän oli lupautunutkin, mutta aina oli tapahtunut jotain aivan viime hetkillä. Lapsenvahti peruutti tulonsa, lapset sairastuivat tai nainen itse. Hänestä itsestäänkin se alkoi jo kuullostaa suunnitellulta, ja miehestä vähintääkin epäilyttävältä. Mutta hän oli luvannut miehelle, että kyllä he vielä tapaisivat. Nyt oli tuon lupauksen lunastamisen aika.
He eivät olleet tehneet sen kummempia suunnitelmia. Hän viettäisi miehen kanssa kaksi päivää ja yhden yön. Hän ei tiennyt mitä odottaa eikä hän tiennyt mitä mies odotti. Kun mies oli häntä vastassa asemalla, naisella oli edelleen rauhallinen olo. Tälläkin kertaa se oli mies, jota enemmän jännitti. Ajomatka miehen asunnolle meni ihmetellessä, että oliko tämä nyt oikeasti totta - vihdoinkin he voivat tavata toisensa tarvitsematta tuntea syyllisyyttä, molemmat vapaina muista suhteista.
Nainen mykistyi nähdessään miehen asunnon. Kaikki oli niin viimeisen päälle hienoa ja loppuun asti ajateltua - paitsi eteisen nurkkaan unohtunut sanko ja moppi. Vaikka asunto hienoine yksityiskohtineen saikin naisen sanattomaksi, mielessään hän ajatteli, että ei se näyttänyt kodilta. Ei se näyttänyt siltä, että siellä oikeasti asui joku. Mutta sitten hän näki sohvan vieressä miehen lapsilta sinne jääneet pienet vaatekappaleet ja lelut. Tahmaiset jäljet nahkasohvassa. Sormenjäljet televisiossa. Kyllä täällä sittenkin oli elämää. Silti asunto oli kuin sisustuslehdestä. Keittiössä nainen tunsi olonsa kotoisammaksi. Siellä oli räiskyvän punaiset kaapit ja shakkiruudullinen lattia. Ja kadehdittavan siistiä. Mies tarjosi hänelle kahvia.He juttelivat niitä näitä. Mies myönsi, että häntä jännitti. Hän sanoi, ettei voinut uskoa, että nainen vihdoin oli siinä elävänä hänen edessään. Kauniimpana kuin koskaan. Naisella oli hyvä olo kaikesta siitä imartelusta, mutta myös miehen hämmennyksestä. Oli helppoa olla, ei hän muistanut koska oli viimeksi niin paljon hymyillyt tai ollut yhtä rentoutunut.
Mies piti häntä kuin kukkaa kämmenellä. Passasi eikä antanut naisen tehdä mitään. Hän sanoi, että nautti siitä kun sai vain katsella naista siinä istumassa. Hän oli todellinen harvinaisuus, oikea herrasmies. Silloinkin, kun sauna oli lämmennyt tarpeeksi. Hän kysyi, halusiko nainen käydä ensin saunassa. Nainen sai vaivoin pidäteltyä naurunsa, hänestä kysymys tuntui ihanalta, vaikka olisi ihan mielellään mennyt saunaan yhdessä miehen kanssa. Mutta nyt ehkä piti nauttia sen pidemmän kaavan mukaan. Pidemmän kaavan mukaan tässä suhteessa oli kaikki mennyt. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten. Vuosi sitten nainen oli kaivanut miehen takaisin elämäänsä kymmenen hiljaisen vuoden jälkeen. Siitä asti he olivat pitäneet yhteyttä puhelimitse ja viestitellen. Kerran he olivat tavanneetkin. Koskaan he eivät olleet päässeet - tai halunneet- sänkyyn asti. Ehkä yhdessä saunominen olisi tässä tapauksessa ollut hätiköimistä. Mutta seksiä tänä iltana olisi tiedossa, mikään ei enää pidättelisi naista ja miehen olemuksesta päätellen hänelläkään ei olisi mitään sitä vastaan.
Kun he olivat saunoneet ja istuvat syömässä paistettuja ahvenfileitä ja salaattia, mies katsoi häntä pitkään ihaillen. Hän kysyi, oliko nainen meikannut. Nainen naurahti, että ei kai hän niin hullut ollut, että saunan jälkeen meikkaisi, ihan oli luonnontilassa. Miehen kohteliaisuudet vain jatkuivat. Hän sanoi, että ei tarvitsisi meikata ollenkaan, niin hyvältä hän kuulemma näytti. Ei nainen välittänyt, vaikkei se olisi ollut muuta kuin kohteliaisuus. Kukapa nainen ei rakastaisi kohteliaisuuksia. He söivät ja siirtyivät sohvalle katselemaan miehen kaapista kaivamaa kotimaista elokuvaa.
Kylki kyljessä he nyhjäsivät sohvannurkassa, kuin vanha pari. Eikä kumpikaan haaveillut mistään paremmasta. Kummallakin oli hyvä olla. Välillä miehen kädet vaeltelivat levottomina pitkin naisen hoikkaa olemusta, kuin tutkien. Mies kosketteli häntä kuin olisi kosketellut jotain arvokasta vanhaa esinettä. Varovaisin liikkein, pehmein sormin. Hänen kosketuksensa sai naisen olon raukeaksi, hän nautti olostaan yhä enemmän ja enemmän. Kun mies suuteli hellästi hänen kaulaansa, tuhannet kipinät lensivät kohti korkealla olevaa kattoa, salamat värisyttivät naisen kehoa. Kun mies löysi naisen huulet, nainen tiesi, että näin tämän kuului olla. Näin oli hyvä.
- Mennäänkö ylös? mies kysyi.
- Mennään , nainen vastasi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
enempää... :)
Tämä on mahalasku päiväuneen. Kaiken tämän jahkailun jälkeen kysyn. Miksi tämä on kirjoitettu?
Lauseet jotka tässä kauniisti on tuotu näytille, on sanottu juuri ja aivan tässä muodossa tuhannen tuhatta kertaa.
En löytänyt tekstistä ainutta syytä sen julkituloa tukeakseni. Kun kirjoittaa lukijoille, pitäisi antaa lukijoille elämys tai kokemus, ei pelkkää päiväunta, joka maistuu aamulla keitetylle kaurapuurolle, joka ehti jo jäähtyä ja suolakin puurosta taisi unohtua.
Tämä voisi olla kepeä, tämä voisi olla hauska, tämä voisi olla romanttinen, mutta ikävä kyllä tämä ei ole mitään noista. Tämä on pelkästään tylsä.
Ensimmäinen kappale on täysin turha.
Toinen kappale toimisi näin.
Vuoteen Siru ei ollut tavannut miestä, alun innostus oli laantunut. Heidän tavatessaan Pertti oli ollut avoliitossa, nyt nainen oli jättänyt Pertin. Siru oli tukenut miestä, kuunnellut ja jakanut neuvojaan. Mies oli halunnut tavata, Siru oli lupautunut ja vetäytynyt viimehetkellä selityksien kera. Nyt Siru istui junassa, oli aika lunastaa lupaus.
Näin ensimmäiseen kappaleeseen tuodaan täky jota lukija lähtee seuraamaan. Ahaa, Siru ei halua tavata miestä, miksi? Mitä tapaamisesta tulee...
Ja loppu voisi mennä näin.
Tuntui hullulta maata sohvalla, pää miehen sylissä kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosia. Pertin kädet kulkivat hajamielisesti naisen kaulankaarella, hiuksilla, kutittaen, herätellen. Siru sulki silmänsä, tunsi miehen hengityksen huulillaan. Parransänki kutitti, mies maistui etikkapunajuurelle, minttu purkalle ja kesälle.
- Mennäänkö ylös? Pertti hymyili.
Tunnustan - en kirjoittanut tätä lukijoille.
Joskus päässä pyörii juttuja, jotka ovat sekoitus omista kokemuksista, haaveista ja oman mielikuvituksen tuotoksista. Olen tässä viime aikoina tuntenut pakottavaa tarvetta kirjoittaa juttuja ulos aivoistani, etteivät ne jäisi sinne pyörimään. Tyhmää ehkä tänne laittaa, voisihan sen pöytälaatikkoonkin piilottaa, mutta toisaalta...toisten kommentit kiinnostavat.
En ole "kirjailija", tuskin sellaiseksi haluankaan. Kirjoitin tarinan suoraan päästäni tänne, ilman suurempia mietintöjä siitä, miten pitäisi kirjoittaa. Varmaan koko jutun voisi kirjoittaa täysin toisin, ja se olisi mestariteos. Mutta tämä nimenomainen oli minun juttuni. Kaikkien ei tarvitse pitää pitää siitä!
Kiitos kuitenkin vielä, kun viitsit kommentoida!
Tapahtumat kulkivat eteenpäin kapean luettelomaisesti.
Onko tämä nyt sitä tiivistämistä?
Minusta olisi pitänyt kirjoittaa laajemmalla katsannolla ja jättää jotakin sanottua sanomatta; niin,että se olisi tullut esille tapahtumien kautta.
Tämä oli kuin raportti.