Olen jo parin vuoden ajan ollut tietoinen siitä, että päässäni ei ole kaikki ihan kohdallaan. En ole itsetuhoinen tai mitään vastaavaa, mutta ihan pienetkin elämän rutiinit tuntuvat täysin ylivoimaisilta. Ennen haaveilin kirjoittavani ammatikseni, mutta en ole pariin vuoteen kyennyt kirjoittamaan juuri mitään, paitsi itkulla ja hammasten kiristyksellä (ja silloinkaan en ole ollut tyytyväinen tuotoksiini). Opinnot menevät päin helvettiä, koska en pysty keksittymään lukemiseen, en kykene raahautumaan yliopistolle ja ilmoittautumaan tenttiin, en jaksa ottaa selvää asioista. Ala on jokseenkin oma, kiinnostusta olisi mutta pää ei vain jaksa.
Kolme kuukautta sitten elämäni kääntyi täysin ylösalaisin, lähdin 3,5 vuotta kestäneestä parisuhteestani ja rakastuin varattuun mieheen. Nyt kolmen kuukauden jälkeen myös tämän varatun miehen kanssa suhde on ohi, enkä tiedä miten jatkan elämääni. Kaikki tuttu ja turvallinen, mitä minulla oli kolme kuukautta sitten, on hävinnyt. Entinen parisuhde ja koti, asiat joihin uskoin. En edes ole sama ihminen enää. En tiedä kuka olen enää. Puoli vuotta sitten en olisi uskonut tilannetta, jossa nyt olen.
Miten voin saada nopeasti apua? Olen pitkittänyt terapiaan menoa jo puolisen vuotta (silloin ensimmäisen kerran ymmärsin, että apua olisi haettava) ja nyt tuntuu, että olen viivytellyt liian kauan. YTHS:tä olen kuullut monenmoisia juttuja, joista en tiedä uskoako vai ei. Eivät kuulemma ole kovin lääkemyönteisiä ainakaan. Täytyy nyt painottaa, että en hingu mielialalääkkeiden perään, mutta tuntuu että puhuminenkaan ei enää auta. En tiedä mikä auttaisi. Mutta pää hajoaa kohta.
YTHS:llä täytyy käydä kuulemma viisi kertaa neuvontapsykologilla ennen kuin voi saada aikaa psykiatrille. Mitä tekevät ihmiset, jotka eivät ole yliopistolla? Yksityiset psykiatrithan maksavat aivan järjettömästi? Tarvitsen apua nopeasti.
Kolme kuukautta sitten elämäni kääntyi täysin ylösalaisin, lähdin 3,5 vuotta kestäneestä parisuhteestani ja rakastuin varattuun mieheen. Nyt kolmen kuukauden jälkeen myös tämän varatun miehen kanssa suhde on ohi, enkä tiedä miten jatkan elämääni. Kaikki tuttu ja turvallinen, mitä minulla oli kolme kuukautta sitten, on hävinnyt. Entinen parisuhde ja koti, asiat joihin uskoin. En edes ole sama ihminen enää. En tiedä kuka olen enää. Puoli vuotta sitten en olisi uskonut tilannetta, jossa nyt olen.
Miten voin saada nopeasti apua? Olen pitkittänyt terapiaan menoa jo puolisen vuotta (silloin ensimmäisen kerran ymmärsin, että apua olisi haettava) ja nyt tuntuu, että olen viivytellyt liian kauan. YTHS:tä olen kuullut monenmoisia juttuja, joista en tiedä uskoako vai ei. Eivät kuulemma ole kovin lääkemyönteisiä ainakaan. Täytyy nyt painottaa, että en hingu mielialalääkkeiden perään, mutta tuntuu että puhuminenkaan ei enää auta. En tiedä mikä auttaisi. Mutta pää hajoaa kohta.
YTHS:llä täytyy käydä kuulemma viisi kertaa neuvontapsykologilla ennen kuin voi saada aikaa psykiatrille. Mitä tekevät ihmiset, jotka eivät ole yliopistolla? Yksityiset psykiatrithan maksavat aivan järjettömästi? Tarvitsen apua nopeasti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Menet sinne YTHS:lle kertomaan tämän ongelmasi ja juttelet vaikka sen 5 kertaa neuvontapsykologin kanssa, jos tarve niin vaatii. Sinulla sentään on asiat siin hyvin, että sitä kautta apua saat.
Kriisinhallintaa, sitä tunnut nyt tarvitsevan... Takuuvarmasti voin sen luvata, että jossain vaiheessa sulle tulee parempi olo. Ei sen edes tarvitse olla sellainen asia, minkä uskot nyt, mutta totta se on.
Valitettavasti masennus ja mielenterveyteen liittyvät jutut on sellaisia, että mitään pikaista lääkettä ei ole olemassakaan... Jos lääkkeistä apua haet, niin erittäin hyvä, silloin kun mennään niillä rajoilla, ettei elämisestä tule yhtään mitään. Mutta vaikka lääkkeet parantaa oloa, ne eivät kuitenkaan poista ongelmia. Pitää haluta tosissaan kasvattaa ja kehittää omia henkisiä ominaisuuksiaan sellaisiksi, ettei elämässä tapahtuvat ikävät asiat selätä sua. Se kestää, ja sitä täytyy harjoitella pikkuhiljaa, mutta ei kukaan maratoniakaan juokse parin viikon harjoittelun jälkeen.
Ensinnäkin, jos olo on sietämätön, niin hae apua. En tiedä minkä kaupungin YTHS on kyseessä, mutta kyllä ne takuuvarmasti jotain järjestää. Viisi kertaa saa käydä tosiaan terapeutilla juttelemassa ilmaiseksi, sen jälkeen se maksaa 3,50 kerta (ainakin mun kaupungissa) jos hoitoa tarvii jatkaa. Kelan kautta haetaan psykiatrin lähetteellä sitten pysyvämpää ja pidempiaikaisempaa hoitoa. Mutta se viisikin kertaa on paljon... ja suosittelisin kognitiivista psykoterapiaa harjoittavaa terapeuttia, siinä saa ihan käytännön ohjeita oman elämän parantamiseksi, eikä mene vaan puhumaan omista ongelmistaan vieraalle ihmiselle.
Toiseksi, älä vaadi itseltäs enempää kuin mihin pystyt. Jos opiskelut ei suju, niin älä opiskele. Tai ota joku sopivan pieni osatavoite, josta selviydyt. Siihen menee hirveästi energiaa kun mieli ja ajatukset kiertää kehää kaikissa omissa onglemissa, ei kukaan edes odota että pystyisit tekemään samoja juttuja kuin silloin, kun olet kaikin puolin kunnossa. Aina ei edes pysty huolehtimaan itsestään, ja sekin täytyy välillä antaa itselleen anteeksi.
Mä uskon vakaasti siihen, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus elää onnellista elämää. Kaikilla ihmisillä on mahdollisuus hallita tunteitaan eikä päinvastoin. Sen oppii harjoittelemalla havaitsemaan, kun joku ajatus itsepintaisesti vie koko mielen mukanaan ja uskottelee sille ihmeellisiä juttuja ("susta ei oo mihinkään", "sä et ikinä onnistu missään", "sä jäät aina yksin" jne.) ja sillon ku on heikko olo henkisesti, niin ei osaa edes kyseenalaistaa tollaisia järjettömiä väitteitä, uskoo ne ja olosta tulee pahempi.
Itsetutkiskelua, itsetarkkailua ja myötätuntoa itseä kohtaan. Pieniä juttuja yksitellen, niiden avulla sieltä pohjalta noustaan. Älä vaadi itseltäs täydellistä parantumista huomiseksi, vaan ole kiitollinen että haluat tuntea olosi paremmaksi ja toiveikas sen suhteen, että pääset tavoitteeseesi.
Terve (inhoan tätä sanaa).
Apua. Viestisi kuulosti siltä, kuin minä olisin sanellut sen. Opiskelut eivät etene, en pysty keskittymään tentteihin lukemiseen, enkä jaksa mennä luennoille. Olen nyt kuitenkin tiedostanut, ettei se oikeasti ole jaksamisesta kiinni, vaan siitä, ettei minulla ole koulussa paljon ystäviä. Tarvitsen runsaasti huomiota itselleni, ja se onnistuu ainoastaan ihmisten seurassa, jotka tuntevat minut ja joihin voin luottaa. Koulussa en ole onnistunut luomaan itselleni turvaverkkoa. Jos siellä olisi ihmisiä, kavereita, menisin sinne erittäin mielelläni ja opiskelutkin sujuisivat kuin siinä sivussa. No mutta se siitä. Minulla loppui myös neljän vuoden suhde, jonka jälkeen ihastuin ja ehkä vähän rakastuinkin vanhempaan mieheen, jolla oli ja on pidempi on/off suhde samanikäisen naisen kanssa,ja tämä mies jätti minut lopulta kuin nallin kalliolle loppukaneettina; "Sinun pitää viettää aikaa oman ikäistesi kanssa. Minä olen liian vanha tähän." Tiesin alusta alkaen, että leikin tulella, mutta minkäs teet, eihän näitä ihastuttavia ihmisiä joiden kanssa kemiat kohtaavat, tule joka päivä vastaan. Mitäköhän olin sanomassa? No joka tapauksessa, kertomuksesi kuulosti niin tutulta, että piti vähän avautua, mitä en yleensä tällä palstalla tee. Minulla on historiaa masennuksesta varhaisilta teinivuosilta lähtien, ja vasta tänä keväänä olen hakeutunut kriisiapuun, 10 kertaa keskustelua kriisityöntekijän kanssa. Aluksi istuin aika hiljaa siellä, enkä osannut selittää pahaa oloani. Vaikka olen lukenut masennuksesta ja terapiasta paljon, oli minulle silti yllätys, miten paljon tuolla saa tehdä työtä. Ja tiesinhän minä, että terapiassa ihminen työskentelee muuttaakseen omia kenties pinttyneitä asenteitaan toiseen suuntaan ja sanoo ääneen asioita, joista on tähän asti vaiennut. Minä olen tänä keväänä sanonut mm: Käytän alkoholia väärin ja paljon. Raahaan menneisyyttäni painolastina ja syytän sitä usein, kun minulla on vaikeata. Vanhempani tekivät sen, mihin he pystyivät, he tekivät parhaansa siinä elämäntilanteessa. En ole laiska, vaan masentunut, ja masennus on sairaus. Tottakai olen tiennyt nämä asiat, mutta ääneen sanottuna ne ovat aivan erilaisia. Tiedän myös, että tästä on mahdollisuus paljon parempaan huomiseen, mutta se ei onnistu ilman itsetutkiskelua ja rehellisyyttä itseään kohtaan. Suosittelen sinua kääntymään esim YTHS:n puoleen, vaikka jonot ovatkin siellä aika pitkät. Mene heti maanantaina käymään tai soita, ja saat paikan jonossa. Mietin itse usein, että riittää, kun saan tilittää ja ouida asioita kavereiden kanssa, mutta ammattilaisen kanssa keskustellessa saat kuitenkin konkreettista apua ja uusia ratkaisumalleja sekä ajatuksia. Olisi mukava kuulla, mitä päätät tehdä. Toivottavasti kaikki lähtee edistymään. Muista, että sinulla (ja vain sinulla) on mahdollisuudet muuttaa elämäsi. (Auts, tää kuullosti jo aika paksulta, mutta totta se on.) Eteenpäin.
En myöskään tiedä missä kaupungissa asustelet, mutta tässä kokemukseni Helsnigin Tölöön YTHS:stä. Soitin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ihan rikki. Olin aivan itku-hysteerisenä. Sain ajan neljän päivän kuluttua. Kävin pyskolla, joka valitteli sitä, että jonot olivat niin pitkiä ja hän laittaisi minut jonoon. Olin aivan hajalla. Pari tuntia myöhemmin psyko soitti perään ja kertoi järkänneensä minulle paikan yksityiseltä, jolle YTHS oli ulkoistanut terapian. Kävin tällä terapeutilla puoli vuotta ja hän oli kaiken lisäksi niin reilu, ettei edes pyytänyt sitä 3,5 euron maksua..
En tiedä sainko paikan sen takia, että tosiaan olin niin hajalla ja itkin koko session (eli paikkoja järkätään jos potilas tositarpeessa), vai sen takia että oikeasti paikka saattui vapautumaan oikeaan aikaan. Tämä tapahtui vuosi sitten.
Paljon tsemppiä sulle!