Olen sairastanut ortoreksiaa, anoreksiaa ja bulimiaa ja olen vasta 15. Olen pilannut kehoni ja mieleni. Olen valehdellut kaikille. Minua kadehditaan, koska voin syödä mitä vain kuinka paljon tahansa lihoamatta kiloakaan. Voi tietäisivätpä vaan..
Muistan kun joskus anoreksia-aikoina ajattelin, ettei minusta ikinä voi tulla bulimikkoa. Tulipa kuitenkin.
Itseasiassa laihuus ei ole minulle enää niin tärkeää kuin se alussa oli. Oikeastaan minua ei haittaisi, jos saisin pari kiloa lisää. En vain voi tehdä sitä... Sillä salaisuuteni paljastuisi muuten... Painokäyrästä näkee kaikki painonmuutokset ja olisihan se aika ihmeellistä, kun paino on aluksi käynyt aivan pohjalukemissa ja sitten yhtäkkiä noussut hirveästi...
Vaikka mieleni ei enää palvo laihuutta samalla tavalla kuin aikaisemmin, luulen, että oksentelusta en pääse ikinä. Pääsyy siihen, miksi oksennan on se, että olen siitä kirjaimellisesti riippuvainen. Aina, kun syön, niin myös oksennan. Ei poikkeuksia.
Minun piti tehdä itsemurha tänä viikonloppuna. Olin suunnitellut sitä jo vuoden alusta alkaen. Mutta täällä yhä olen. Ja tulen olemaan, ellei bulimia korjaa minua pois.
Toivon, etten olisi niin herkkä. Toivon, ettei minua olisi nimitelty läskiksi. Toivon, ettei minulle olisi huomauteltu kaikesta, mitä kehossani tapahtui. Toivon, ettei äitini olisi alkoholisti. Toivon, ettei isäni olisi työnarkomaani.
En olisi koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Perheen vanhimpana tyttärenä oli inhottavaa, kun tuntui, että muut seurasivat koko ajan kehitystäni. Äitini rupesi jo varhaisessa vaiheessa kyselemään säännöllisesti, ovatko menkkani alkaneet. Kun rupesin saamaan muotoja, äiti huomautti siitäkin. Hän jopa otti minusta kuvia, kun olin saunassa. Mitä ikinä minulle murrosiässä tapahtuikin aina he huomauttelivat... Nöyryyttivät... Minusta tuntui kuin se olisi ollut jotenkin epänormaalia. Tiedän, etteivät he tarkoittaneet pahaa, mutta on asioita, jotka kannattaa jättää sanomatta.
En pysty parantumaan tästä. Haluaisin, mutta en ole valmis näkemään vaivaa sen eteen. Kukaan, ei tiedä mitä, minulle oikeasti kuuluu, mistä minä pidän, kuka minä olen. Ketään ei kiinnosta.
Muistan kun joskus anoreksia-aikoina ajattelin, ettei minusta ikinä voi tulla bulimikkoa. Tulipa kuitenkin.
Itseasiassa laihuus ei ole minulle enää niin tärkeää kuin se alussa oli. Oikeastaan minua ei haittaisi, jos saisin pari kiloa lisää. En vain voi tehdä sitä... Sillä salaisuuteni paljastuisi muuten... Painokäyrästä näkee kaikki painonmuutokset ja olisihan se aika ihmeellistä, kun paino on aluksi käynyt aivan pohjalukemissa ja sitten yhtäkkiä noussut hirveästi...
Vaikka mieleni ei enää palvo laihuutta samalla tavalla kuin aikaisemmin, luulen, että oksentelusta en pääse ikinä. Pääsyy siihen, miksi oksennan on se, että olen siitä kirjaimellisesti riippuvainen. Aina, kun syön, niin myös oksennan. Ei poikkeuksia.
Minun piti tehdä itsemurha tänä viikonloppuna. Olin suunnitellut sitä jo vuoden alusta alkaen. Mutta täällä yhä olen. Ja tulen olemaan, ellei bulimia korjaa minua pois.
Toivon, etten olisi niin herkkä. Toivon, ettei minua olisi nimitelty läskiksi. Toivon, ettei minulle olisi huomauteltu kaikesta, mitä kehossani tapahtui. Toivon, ettei äitini olisi alkoholisti. Toivon, ettei isäni olisi työnarkomaani.
En olisi koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Perheen vanhimpana tyttärenä oli inhottavaa, kun tuntui, että muut seurasivat koko ajan kehitystäni. Äitini rupesi jo varhaisessa vaiheessa kyselemään säännöllisesti, ovatko menkkani alkaneet. Kun rupesin saamaan muotoja, äiti huomautti siitäkin. Hän jopa otti minusta kuvia, kun olin saunassa. Mitä ikinä minulle murrosiässä tapahtuikin aina he huomauttelivat... Nöyryyttivät... Minusta tuntui kuin se olisi ollut jotenkin epänormaalia. Tiedän, etteivät he tarkoittaneet pahaa, mutta on asioita, jotka kannattaa jättää sanomatta.
En pysty parantumaan tästä. Haluaisin, mutta en ole valmis näkemään vaivaa sen eteen. Kukaan, ei tiedä mitä, minulle oikeasti kuuluu, mistä minä pidän, kuka minä olen. Ketään ei kiinnosta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Siihen nähden että sinulla on ollut noin vaikeat kasvuolosuhteet olet selviytyjä, etkä mikään häviäjä. Pelkästään äidin alkoholismi riittää sairastuttamaan koko perheen. Alkoholistin juomisesta kärsii tutkimusten mukaan noin 20 ihmistä ja oma perhe kärsii todella vakavasti. Läheisen alkoholismi aiheuttaa sekä ruumiillisia että henkisiä sairauksia. Syömishäiriösi ja muu oireilusi on siis täysin normaali reaktio ahdistavaan ja vaikeaan tilanteeseen. Sinä et ole hullu. Sen sijaan äitisi on vakavasti sairas.
Työnarkomania on alkoholismiin verrattavissa oleva ilmiö. Myös se ilmentää kyvyttömyyttä kohdata todellisuutta ja luoda hyviä ihmissuhteita. Ihmissuhteiden sijaan työnarkomaani luo kiihkeän suhteen työhönsä, alkoholistin rakastettu ja elämän ykkönen taas on alkoholismi.
Tarvitset apua, mutta mistä sitä lähtisi hakemaan, on toinen juttu. Onko sinulla mahdollisuuksia muuttaa jonkun sukulaisen luokse ja jatkaa siellä koulua? Toinen mahdollisuus on saada terapiaa ja pystyä sen avulla irrottautumaan perheen vaikutuksesta. Minä otan itsemurhauhkauksesi vakavasti ja olen sydämestäni huolissani sinusta. Syömishäiriön taakse kätkeytyy paljon muuta pahoinvointia, jonka käsittelemiseen tarvitset aikuisten ihmisten apua - ammattiapua.
Oma terveyskeskuslääkäri on ensimmäinen avun lähde, joka tulee mieleeni. Kerro hänelle koko tilanne ja sano, että haluat apua. Kerro myös itsemurha-ajatuksistasi.
Tässä tietoa siitä, miten alkoholismi vaikuttaa lapsiin:
http://www.juwanet.org/sosterv/alkoholi/alkoholistin_lapset.htm
Itse olen myös kasvanut häiriintyneessä kodissa, jossa äiti oli päihteiden väärinkäyttäjä ja isä uskonnollinen fanaatikko. Olen selvinnyt siitä helvetistä hengissä. Niin selviät sinäkin. Elämä on sinulla edessä ja se on parempaa, kuin mitä se on ollut tähän asti.
Hae itsellesia pua. Sinusta välitetään, olet arvokas ja rohkea nuori nainen.
Ota selvää Netistä myös hakusanoilla Al-Anon ja Helppimesta, jossa on keskusteluryhmä Alateen Kolo alkoholiperheiden lapsille. Siellä voit keskustella nimettömänä luottamuksellisesti aikuisen ihmisen kanssa istuntopäivinä.
Ongelmana on se, että kukaan ei tiedosta ongelmia, mitä meidän perheen sisällä on. Äiti luulee, etten tiedä, että se juo, mutta en minä ole tyhmä. Kyllä minä näen, kun se jokja ilta on kännissä.
Isälle työ on kaikki kaikessa.
Mulle ruoka on kaikki kaikessa. Jos mä päästän siitä irti, niin mitä mulle jää?
Tiedän, että ne molemmat välittävät musta, mutta he eivät kuitenkaan halua nähdä sitä, kuinka paha olo mulla on.
Taidetaan olla koko perhe ihan pimee... Ulkoa näytetään täydelliseltä ihanteelta, mutta oikeasti kaikki on toisin... Periaatteessaa ongelmaa ei ole missään eikä kessään, mutta kuitenkin on. Miten turhauttavaa. Mä en jaksa enää.
Noin se juuri menee. Meilläkin teeskenneltiin, että äidillä ei ole mitään ongelmia. Isä väittää edelleen, että hän ei huomannut mitään - vaikka äiti oli toisinaan kanttuvei ja makasi sängyssä suu auki jo kahdelta iltapäivällä, vaikka hän oli niin sekaisin, että horjui seisoessaan, vaikka kieli oli niin paksuna, ettei hän enää pystynyt muodostamaan ensimmäistäkään järkevää lausetta.
Alkoholiperheen pitää pystyssä (pystyssä ja pystyssä...) juuri tuo sääntö, jota kaikki noudattavat: älä puhu, älä tunne, älä luota.
Katsoitko tuon antamani linkin?
Mä tiedän, miten vaikeaa on ottaa asia puheeksi. Itsekään en aikanaan voinut puhua kenellekään. En kotona kenellekään, en sukulaisille, en perhetutuille, en kirkossa, en koulussa. En edes niille muutamille kavereille, joita mulla onneksi oli. Se on just sitä, että lapset suojelee vanhempiaan viimeiseen asti ja vaikka oman hyvinvointinsa kustannuksella. Niin minäkin tein ja oireilin tosi pahasti, lopulta jätin koulun kesken ja muutin tyttöserkkuni kanssa asumaan 16-vuotiaana. Isä pakotti minut takaisin kotiin ja silloin olin kaikki mahdolliset ajat poissa kotoa, enimmäkseen kirjastossa ja kun se meni kiinni, kävelin vaan pitkin katuja.
Tuntuuko lääkärille puhuminen mahdottomalta ajatukselta? Onko lähipiirissäsi ketään aikuista naista, jonka kanssa voisit puhua? Ketään opettajaa, johon sinulla on hyvä suhde, koulun terveydenhoitaja, poikallisella uorisotalolla joku aikuinen?
Et pysty muuttamaan vanhempiasi. Olet alaikäinen. Hankala yhtälö.
Meidän opiskelijakommuuniin mutti aikoinaan Nuorisokodista tyttö, joka oli omasta pyynnöstään otettu pois kotoaan ja pantu Nuorisokotiin. Siellä hän pystyi käymään rauhassa koulunsa loppuun, eikä tarvinnut pelätä isäpuolen lähentelyitä tai äidin ja isäpuolen fyysistä väkivaltaa. Hän asui Nuorisokodissa 15-18-vuotiaaksi ja muutti meille täytettyään 18 ylioppilaskirjoitusten jälkeen.
Avunsaantikeinoja on, kunhan pystyisit murtamaan juuri tuon "älä puhu" -kiellon. Tiedän, että se on vaikeaa. Mutta kysymys on sinun elämästäsi, on väärin suojella vanhempiaan sen kustannuksella.
Varmasti vanhempasi välittävät sinusta ja rakastavat sinua. He eivät vain omien ongelmiensa takia pysty kovin hyvin vastaamaan lasten tarpeisiin. Ihmiset tekevät sen parhaansa, mihin pystyvät. Niinpä tilanne ei ole kenenkään vika.
Ikävää näissä häiriintyneissä perhekuvioissa on juuri se, että lapset alkavat kokea että heissä on vikaa. Tulee huono itsetunto ja vihan ja pettymyksen tunteet käännetään omaa itseä ja omaa kehoa kohtaan.
Avaa tilanne ulospäin, hae apua itsellesi. Apua on kaikki tieto, mutta myös ammatti-ihmiset jotka pystyvät katsomaan ulkopuolelta tilannetta. Sinulla on mukana tunteet niin vahvasti, että voi olla vaikea yksin nähdä kaikkia eri mahdollisuuksia saada apua itselle.
mulla oli samanlaisia ongelmia vuosi sitten, ei oo enää. oon myös 15. mä en tiiä miten pääsin eroon, jotenki mä en vaan yhtäkkiä "nauttinu" ahmimisesta ja oksentamisesta enää. Nyt vaan on tullu tyhjä olo. Kaikki tuntuu tosi tylsältä ja potkin kaikki kaverini kauemmas sillon. Kaikki tuntuu niin turhalta.
tuosta linkistä, se oli koskettava ja niin tutun kuuluinen. omalla äidilläni oli (nyt kuivilla vuoden) alkoholiongelma jonka myötä sairastuin bulimiaan.
nyt kuitenkin olen ollut puoli vuotta hoidossa, toivottavasti saisin käsiteltyä lapsuuteni. tuntuu että välillä vihaan äitiä niin paljon enkä ikinä halua antaa anteeksi.
teen tällä vain itselleni hallaa, mutta se on niin vaikea asia.
voit koittaa lihoa jos kerran haluat pari kiloa lisää. tuossa iässä elimistö alkaa normaalisti kerätä enemmän perusrasva kerrosta. sanot vaan että elimistö muuttuu, jos kerran haluat salailla sairauttasi (jota todellakaan EN suosittele). Vaikka paras olisi jos vaan tunnustaisit ongelmasi ja hankkisit apua. Mikään ongelma ei ole liian pieni jotta apua voisi pyytää (eikä ongelmasi ole pieni)
Et ole hullu, toivottavasti jaksat lukea tämän kirjoitukseni:
Minulla on myös alkoholisti perheessä. Asia tiedetään, mutta sille ei tehdä mitään, ei perustavalla tavalla koiteta hakea apua. Vihaan sitä että minäkin olen pelkuri, enkä koita järjestää tähän tilanteeseen jotain ulkopuolista apua. Toisaalta rakastan isääni, mutta toisaalta vihaan ja en tiedä kumman asian takia olen jättänyt keräämättä rohkeutta jonkinlaisen muutoksen hakemiseen.
Tiedän mitä paskaa se elämä on, muutin jo itse pois kotoa, joka helpotti aika lailla, vaikka ne tapahtuneet asiat ja lapsena opittu käyttäytymistapa/pelot ym jää alitajuntaan. Itsekkin olen herkkä ottamaan asioita itseeni. Vaikka yleensäottaeu olen henkisesti kohtalaisen vahva ja osannut käsitellä monia juttuja, niin melkein huomaamattani olen sairastunut bulimiaan, (vaikka olen jo 22 vuotias). Oksentelut taisi alkaa n. 1,5v sitten, sen jälkeen kun jouduin "lievästi hyväksikäytetyksi" (Jos nyt sellaista termiä on.), lisäksi sain tältä mieheltä taudin jota kannan lopun ikäni (vaikka kyseinen tauti ei olekkaan vakava). Kaikki tämä varjostaa kuitenkin tulevaisuuttani ja suoraan sanottuna v*****aa.
Kuten jo kerroin, olen aina osannut jollakin lailla suhtautua näihin paskoihinkin asioihin joita on sattunut paljon, mutta nyt lopulta on tainnut tulla raja vastaan (alitajuisesti). Täytyy piakkoin hankkia ulkopuolista apua, aluksi nyt ainakin itselle. Tiedostan oman ongelmani, mutta kerään vielä rohkeutta. (Pelkuruutta se on etten vielä ole hakenut apua.) Ttotta on se että omista ongelmista voi syyttää vain itseään. Paskat taustat on niin monella ihmisellä, niistä täytyy vaan koittaa oppia ja ne täytyy käsitellä. Pilalle menee oma tulevaisuus jos tuhlaa ajan katkeruuteen. Helppoa ei ole muutoksen teko (en itsekkään ole vielä saanut sitä aikaiseksi, ja tiedän ettei tämä helpota ennen kuin olen tarpeeksi rohkea)
Kamalinta on että tietää mikä on tilanne, muttei saa itsestään sen vertaa irti. Helppo on masennuksen vallassa kieriä itsesäälissä ja pyöritellä mielessä itsetuhoisia ajatuksia
(-"sitten kun olen kuollut niin näkivätpähän kaikki")
Enoni teki itsemurhan vähän aikaa sitten. Sai tarpeekseen ukista (isän isä) joka omalla aloholismillaan ja diktatuurillaan on vaikuttanut tavallaan tähän minunkin tilanteeseen. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se tuottaa läheisille suunnatonta tuskaa (jopa niillekkin jotka sinua ovat satuttaneet). Olen itsekkin masentunut ja ajatukset houkuttelevat joskus, mutta se on vain tilanteen luomaa harhaa. (vaikeasti selitetty, ymmärrätkö?) Enkä tahdo että minun henkeni ja mahdollinen tulevaisuuteni on se hinta jonka minä maksan siitä, mitä muut tekevät.
Sinulla on vielä mahdollisuus parantua. Nuori ikä on etu. Kaikkea ei ehkä saa entiselleen, en osaa sanoa, en ole lääkäri, mutta niiden asioiden kanssa täytyy oppia elämään. Ja lisäksi (eikä tämä ole mitään paapomista, vaan ihan totta) sinun ikäsikin vaikuttaa tunne-elämääsi. Muistan miten äärettömän synkiltä nämä asiat tuntui tuolloin. Eihän ne koskaan täysin helpotu, mutta kyllä ajan kanssa ajattelu tietyllä tavalla kirkastuu, vaikka samat ongelmat jatkuisivat.
Ikäsi on myös ongelma sen suhteen, ettet voi muuttaa ihan vielä pois kotoa, se auttaa kun saa etäisyttä. Sinun kannattaisi ottaa yhteyttä esim. terkkariin tai johonkin. Sieltä pääsisit sitten eteenpäin nuorisopsykalle. Jos et muuta tahdo kertoa terkkarille niin sanot että haluaisit lähetteen koska olet todella masentunut. Ei sinun ole pakko kertoa enempää ja vaadit lähetettä tms. niin pitkään ja tosissasi että saat sen. (Joskus terkkarit ja muut välikädet saattavat suhtautua avuntarpeeseen naurettavalla tavalla, tokaistaan -"tuo on nyt sitä ikää jne") Terapia tms. saattaa maksaa jotain (ei suunnattomasti), mutta ilmoitat vaan kotona että tilanne vaan nyt on niin paha että tämä rahanmeno on tarpeellista, ja voit ehkä julki sanoakkin suoraan sen mikä mättää. (Niin siskoni teki isälle ja piti asiasta suunsa kiinni, järkyttyi kai.) Aluksi sellaisen terapeutin, jonka kanssa tuntee voivansa jutella, löytyminen saattaa vaatia vähän aikaa, mutta kyllä se siitä.
Älä usko vähättelyihin, vaan luota itseesi ja mikä tärkeintä, yritä rakastaa itseäsi!
Helppo minun on tietysti ohjeita antaa, itsehän en edes ole uskaltanut hake apua vielä. Mutta koitetaan kerätä rohkeutta yhdessä.....
isäsi on varmaan työnarkomaani, koska haluaa paeta myös tilannetta omalla tavallaan. Vanhemmatkin ovat ihmisiä ja heillä ongelmansa. Pystytkö kääntymään isäsi puoleen?
(Minulla on siitä huono tilanne, että äiti on se joka tukee minuun, enkä voi itse olla kenenkään autettavana, vaan minun pitää olla auttaja)
Itsekkin olen perheen vanhin lapsi ja saanut kuulla piilotettujakommentteja joskus sukulaisilta "pyöreydestäni" vaikka olen normaalipainoisen mitoissa painoindeksin mukaan!!!
Ei tämä elämä ole helppoa, se on kyllä huomattu! Koita kerätä voimia asioiden muuttamiseksi, niin minäkin yritän. Masennus on siitä paska homma että se ruokkii itseään koko ajan lisää.
Ja se on myös totta että silloin tuntuu että ketään ei kiinnosta mitä sinulle kuuluu tai kuka oikeasti olet. Se on osittain totta ja osittain väärin. Itse kun masennuin aloin selvästi (huomaan sen nyt jälkeenpäin) erottautua pikkuhiljaa omista sosiaalisista ympyröistä. Olin sulkeutuneempi ja ihan totta ajattelin ettei ketään oikeasti kiinnosta. Ihmiset kyllä huomaavat sen ja ajattelevat että ahaa-minua ei siis enää kiinnostanut heidän seuransa ja etääntyminen vaan jatkui. Monimutkasia ovat nämä ihmissuhdea asiat. Lisäksi ystävilläsi tai "ystävilläsi" on niin paljon omiakin selviteltäviä asioitaan oman päänsä sisällä että joskus se vaan on niin ettei sinne ajatusmaailmaan sitten mahdu muuta kun omat ongelmat ja "onnellisen/vauhdikkaan/sosiaalisen/suositun kulissin ylläpito". Ehkä n. 10% tämän maailmankaikkeuden ihmisistä on tyytyväisiä elämäänsä. Ehkä 1% kaikki todellakin on niin hyvin miltä ulkopuoliselle vaikuttaa. Itselleni oli aluksi tämän masennuskauden aikana vaikea tajuta että muillakin ihmisillä oli elämä. (vaikka tiesin tämän, en "tajunnut" ja sisäistänyt sitä). Jokaisen meistä pitää vaatia terveellä tavalla huomiota. Jos jätämme itsemme sivuun, meidän annetaan pysyä siellä. Varsinkin suomalaisessa kulttuurissa. Depression is a bitch!
Onko tässä minun selittämisessä ollu mitään tolkkua?
Joopa.....minä ja veljeni muutimme isämme luokse yli vuosi sitten, liian myöhään. "Äidilläni" oli alkoholiongelma, tai on. Siskoni, kuten myös veljeni, ovat läheisriippuvaisia. Minä en niinkään, kun on näitä ongelmia ruuan kanssa. Siis: tämä "äitimme" hakkasi minua ja siskoani. "Äiti" yritti laittaa minua mielisairaalaan "väkivaltaisuuteni" takia. Väitti että kaikki ongelmat johtuvat siitä, että muistutan isääni liikaa. Se "äitini" on aina vihannut minua, pitänyt vain pojista. En isällemme muuton jälkeen ole pitänyt mitään yhteyttä siihen ämmään.
Ja isäni: melkein työnarkomaani. Lisäksi hän haukkuu ja nälvii, kuinka en ole riittävä: "sait kokeesta ysin. Olisit voinut saada kympinkin, jos olisit vain lukenut tarpeeksi". Nyt kun ei ole enää huolta juoppoh****sta, on koko ajan henkistä väkivaltaa. Vaikka muuttaisin pois kotoa, vaikuttavat taustani jokapäiväisessä elämässä. Ei sillä tavalla, että sanoisin: "kun on ollut niin vaikea lapsuus", vaan koko ajan pyrkii täydellisyyteen. Nytkin tuntuu, että pitäisi oksentaa ahmitut ruuat...
Ja itsemurhayritys oli niin lähellä että. Minun ongelmani on myös sama: ei voi kertoa kenellekkään. Ja se johtuu siitä ettei ole yhtään ystävää. Kaikki koulukaveritkin asuvat toisella paikkakunnalla. Enkä ole varma, pidänkö tytöistä vai pojista ja tytöistä. Ehkä enemmän tytöistä, enkä usko löytäväni ikinä ketään. Ehkä tuo itsemurha olisi paikallaan. No hullu mikä hullu...
joo, mäkään en aina jaksais jatkaa täs maailmas tän tuskaisuuden takii. olin nätii ja laiha, anoreksian takii , siis nyt sen jälkeen" oon vähän lihonu, pilasin siis kehoni. Mut sinnitellään..