Moi.
Tuntuupas jotenkin huojentavalta kun tämmönenkin paikka löytyi. Tiesinhän tällaisia olevan, mutta näin helposti..tuolta koirat-palstalta tänne eksyin. No, asiaan.
Olen 24-vuotias naikkonen, olen syönyt erilaisia mielialalääkkeitä 16-vuotiaasta lähtien. Välissä oli parin vuoden tauko terapiasta ja lääkkeistä, mutta sitten piti taas palata samaan..
Olen nyt taas pari vuotta käynyt säännöllisesti terapiassa ja lääkkeitä on vaihdeltu. Seroxat vaihtui efexoriin ja takaisin seroxatiin, sitten seroniliin ja uuteen lääkkeeseen, cymbaltaan. Ja mua alkaa ottaan sanalla sanoen päähän tämä kun en huomaa lääkkeistä olevan mitään apua. Tiedän kyllä todellakin, ettei ole olemassa mitään onnellisuuspilleriä, mutta kun tiedän senkin, että niistä voi olla olla oikeasti jotain hyötyä, niin ahdistaa kun huomaa lääke toisensa jälkeen ei huomaa mitään merkittävää eroa(ellei sitten huonompaan).
Alusta lähtien minua on vaivannut tämä aikaansaamattomuus, kun ei mitään jaksa, pienet päivittäiset arkiset asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä (esim. hampaiden pesu, pyykin pesu),aamulla tai siis lähinnä aina sängystä ylösnouseminen, yleinen ahdistus, kaikki tämä ja moni muu asia minkä moni teistä varmasti tunnistaa itsessään. Ja näitä asiota ei ole tähän mennessä auttanut siis mielestäni mikään. Ja alan olla niin väsynyt tähän ainaiseen väsymykseen ja olemattomaan elämääni. Tiedän kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain kykene. Näistä asioista on puhuttu terapiassa ja tiedostan todellakin ne, mutta se on niin vaikeaa.. ja en jaksa sitä kun kaikki on aina niin vaikeaa minulle. MIksei joskus voisi olla helpompaa?
Tämän hetkinen tilanteenikin ahdistaa niin julmetusti, sairasloma loppuu(kun siitäkin on enemmän haittaa kuin hyötyä), ei ole töitä tiedossa, joskaan niitä en jaksaisi tehdä kun pitää vetää naamari päähän, opiskelupaikka lähtee alta kun en ole pystynyt suorittamaan kursseja ja kädessä on "vain" ylioppilaspaperit. En tiedä pätkääkään mihin suuntaan lähtisi. Epätoivoset tilanteet pitkittyy ja pitkittyy kun en jaksa laittaa asioita rullaamaan.
Alkuperäinen kysymykseni kuuluu siis, että mistä lääkkeestä olette itse saaneet hyötyä. Muutakin neuvoa otan ilolla vastaan. Miten pääsisin tästä kuopasta ylös? Paljon olisi vielä asiaa, mutta ei jaksa edes kirjoittaa, kun ei ajatukset pysy kasassa.
Voimia ja kirkkaita päiviä kaikille toivotellen.
Tuntuupas jotenkin huojentavalta kun tämmönenkin paikka löytyi. Tiesinhän tällaisia olevan, mutta näin helposti..tuolta koirat-palstalta tänne eksyin. No, asiaan.
Olen 24-vuotias naikkonen, olen syönyt erilaisia mielialalääkkeitä 16-vuotiaasta lähtien. Välissä oli parin vuoden tauko terapiasta ja lääkkeistä, mutta sitten piti taas palata samaan..
Olen nyt taas pari vuotta käynyt säännöllisesti terapiassa ja lääkkeitä on vaihdeltu. Seroxat vaihtui efexoriin ja takaisin seroxatiin, sitten seroniliin ja uuteen lääkkeeseen, cymbaltaan. Ja mua alkaa ottaan sanalla sanoen päähän tämä kun en huomaa lääkkeistä olevan mitään apua. Tiedän kyllä todellakin, ettei ole olemassa mitään onnellisuuspilleriä, mutta kun tiedän senkin, että niistä voi olla olla oikeasti jotain hyötyä, niin ahdistaa kun huomaa lääke toisensa jälkeen ei huomaa mitään merkittävää eroa(ellei sitten huonompaan).
Alusta lähtien minua on vaivannut tämä aikaansaamattomuus, kun ei mitään jaksa, pienet päivittäiset arkiset asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä (esim. hampaiden pesu, pyykin pesu),aamulla tai siis lähinnä aina sängystä ylösnouseminen, yleinen ahdistus, kaikki tämä ja moni muu asia minkä moni teistä varmasti tunnistaa itsessään. Ja näitä asiota ei ole tähän mennessä auttanut siis mielestäni mikään. Ja alan olla niin väsynyt tähän ainaiseen väsymykseen ja olemattomaan elämääni. Tiedän kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain kykene. Näistä asioista on puhuttu terapiassa ja tiedostan todellakin ne, mutta se on niin vaikeaa.. ja en jaksa sitä kun kaikki on aina niin vaikeaa minulle. MIksei joskus voisi olla helpompaa?
Tämän hetkinen tilanteenikin ahdistaa niin julmetusti, sairasloma loppuu(kun siitäkin on enemmän haittaa kuin hyötyä), ei ole töitä tiedossa, joskaan niitä en jaksaisi tehdä kun pitää vetää naamari päähän, opiskelupaikka lähtee alta kun en ole pystynyt suorittamaan kursseja ja kädessä on "vain" ylioppilaspaperit. En tiedä pätkääkään mihin suuntaan lähtisi. Epätoivoset tilanteet pitkittyy ja pitkittyy kun en jaksa laittaa asioita rullaamaan.
Alkuperäinen kysymykseni kuuluu siis, että mistä lääkkeestä olette itse saaneet hyötyä. Muutakin neuvoa otan ilolla vastaan. Miten pääsisin tästä kuopasta ylös? Paljon olisi vielä asiaa, mutta ei jaksa edes kirjoittaa, kun ei ajatukset pysy kasassa.
Voimia ja kirkkaita päiviä kaikille toivotellen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsellä myös masennus ollu jo muutaman vuoden. Siihen on kokeiltu efexoria ja cymbaltaa. Nyt molemmat lopetettu ja lääkäri on sitä mieltä, että efexoria kokeillaan uudestaan. Toki mulla on muitakin lääkkeitä ja diagnooseja, mutta en oikeen osaa sanoa mistä lääkkeestä on ollu enimmin hyötyä. Tuntuu, että tuo lito sopii minun diagnoosesista yhteen ihan hyvin, mutta nyt olen erehtynyt ottaa viinaa lääkkeiden kanssa ja tieto on mennyt omalle lääkärille (vatsahuuhtelut yms), niin se lopetettiin. On kuulemma erittäin vaarallinen yliannostuksina, mutta itsemurhaahan mä oon hakenukki jo 2 vuotta, siis lääkkeillä ja viinalla. Lääkkeetkin kun sopivat toisille hyvin ja toisille ie ollenkaan, että on vähän vaikea sanoa mistä sulle olis apu. Jos mule on jostain apua, ei siitä välttämättä/todennäkösesti ole taas jollekkin muulle apua. Oletko koskaan ollu tutkimusjaksolla? Voisi olla hyötyä, siinä saisit luultavammin oikean lääkityksen ja oikean diagnoosin! Itse olen lähdössä (kunhan lähete tulee, vielä n. 2viikkoa) uudelle tutkimusjaksolle, jotta sais ittesä edes johonki kuntoon... Kirjottele jos tahot jutella:)
Tuota noin, olen maalaisjärjellä sitä mieltä, että ihminen jaksaa, jos haluaa. Eli jos jaksat roikkua netissä ja kirjoitella pitkiä posteja, jaksat kyllä pestä hampaasikin. Tiedän, että kuulostaa kovalta, mutta tämä tuli eittämättä mieleen, kun luin kirjoituksesti.
Itse kärsin aikoinani jonkinasteisesta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siihen auttoi tasan se, että päätin, että minähän prkle lähden kerhoihin ja ihmisten ilmoille vaikka tulisi mikä vastaan ja vaikka sataisi tuhatkiloisia ämmiä matkalla. Ja menin, ja heti oli apua. Siitä asiasta sai sitten voimia taas tehdä enemmän ja enemmään. Pahasti sanottuna, jos joku olisi siinä tilanteessa ollut taputtamassa päähän ja sanomassa, että lepää vaan, sulla on kovaa, makaisin siellä sängynpohjalla vieläkin. Lapsi oli pakko hoitaa, joten sekin pisti vipinää kinttuun. Eli oma neuvoni on, että ota joka päiväksi yksi "Ohjelma" ja tee se, vaikka mikä olisi. Huomaat, että kun aivot saa vähän purtavaa, piristyt. Sitten onkin aika ottaa päivään kaksi ohjelmaa jne. Tärkeää on, että ei missään vaiheessa anna periksi. Taistelua se on, mutta meillä on vain tämä yksi elämä, eikä sitä kannata tuhlata. Se, että miettii, miten muilla on helpompaa, on pahinta itsesääliä ja siitä tavasta pitää opetella eroon. On myös ihmisiä, joilla on ihan hiton tavalla vaikeampaa, ja he yrittävät silti.
Usein myös sanotaan, että kun auttaa muita, auttaa myös itseään. Allekirjoitan tuon ihan täysin, eli hakeudupa jonnekin vapaaehtoishommaan. Siitä on se apu, että näet ihmisiä, joilla on asiat tuplasti huonommin ja lisäksi saat itsellesi muuta ajateltavaa kuin oma itsesi.
Kyllä minä ne hampaat jaksaisinkin pestä, jos sen vaan päättäisin. Tiedän, että pystyisin vaikka mihin, mutta miksei sitten ole näin?
En halua, että luullaan,että vellon itsesäälissä. Näitä jokapäiväisiä asioita en vaan saa tehtyä kun ajattelen niitä liikaa, teen niistä päässäni isoja asoita ja sitten ne alkavat ahdistaa, ja sitten en pysty tekemään niitä. Niin kuin sanoin olen näitä asioita paljon pyöritellyt päässäni ja tiedän mitä kaikkea vaatisi , että toimisin ns. normaalilla tasolla, mutta.. mutta? Ei ole voimia aloittaa, kun olen suurennellut kaikki päässäni, en tiedä, tämä on tällaista kehän kiertämistä.
Opiskelen terveysalaa ja olen työskennellyt paljon vanhusten parissa. TIEDÄN että minulla on asiat varmasti paljon paremmin kuin muilla. Olen kai sitten heikompi ihmisenä. Ja liian herkkä. Aloin itkeä kun luin tekstiäsi. Kun se olisikin niin helppoa. Minullakin on ogelmani, ne ei muitten mielestä ehkä ole suuria, muuta minun päässäni ne kasvavat suhteettomasti.
OLen ajateellutkin tuota vapaaehtoistyötä, koska nautin siitä että voin aiheuttaa toisille hyvää oloa.Sen kun töissäkin saa suoraa palautetta vanhuksilta. Kun sielä olisikin vain niitä potilaita eikä muita hoitajia, niin ei tarvitsisi teeskennellä.
Tänään on kaunis päivä, voimia kaikille tänäänkin. Ja olen iloinen puolestasi, että pääsit yli synnytyksen jälkeisestä masennuksestasi:)
Kirjoitin äsken vain masennuksesta synnytyksen jälkeen, mutta itse asiassa masennus oli kaverini pitkän aikaa teini-iästä lähtien. Pahimpina aikoina tuntui hyvältä kun kauppojen liukuovet aukenivat edessäni, ihan kuin muidenkin ihmisten. En siis kokenut itseäni oikein edes ihmiseksi.
Lääkehoitoon ja terapiaan suhtaudun hyvin nuivasti. Lääkkeet mielestäni estivät sen, etten vajonnut aivan niin alas masennuksen syövereihin, mutta apua niistä ei muuten ollut yhtään. Terapian koin tyhjänpäiväiseksi, tuntui, että lääkäri piti tärkeinä aivan vääriä asioita ja jätti huomiotta ne, jotka itse koin merkityksellisiksi. Tosin tämä on siis omaa kokemustani ja kokeilin vain yhtä lääkäriä.
Lisäksi sairastin anoreksiaa nuorena. Synnytyksen jälkeinen masennus oli siis pieni mauste tässä sopassa, ja selvisin siitä ehkä siksikin niin "helpolla", että osasin vähän ennestään miettiä asioita ja tiesin, mikä kohdallani saattaisi auttaa.
Minua on tällä kivisellä tiellä auttaneet kovasti seuraavat asiat:
- olen muuttanut niitä asioita, joita voi muuttaa
- olen oppinut elämään niiden kanssa, joita ei voi muuttaa, esim. perhetaustani, menneisyys
- olen löytänyt apua tanssista (suosittelen todella lämpimästi! itse tanssin flamencoa.)
- olen alkanut toteuttaa haaveitani nyt enkä joskus, mikään ei niin harmita kuin missattu tilaisuus
- olen uskaltanut olla muutakin kuin kiva, eli olen oppinut jämäkkyyttä
- olen luopunut halustani miellyttää kaikkia
-olen luopunut marttyyrin roolista, eli en painota muille, kuinka paljon olen joutunut kärsimään heidän sanojensa tai tekojensa tähden, vaan puutun asiaan siltä istumalta, eli pidän puoleni.
Minusta tuo, että koet, että sinun pitää hoitajille esittää roolia, on tosi huono juttu. Mene sellaisena kuin olet ja sano avoimesti, mistä kenkä puristaa. Jos joutuu esittämään, muuta kuin on, väsyy ja masentuu lisää. Jos joku ei sinusta tykkää, olkoon tykkäämättä!
Toisten ihmisten seura on erittäin hyvä peili itselle. Eli tuollaiset liioittelevat ajatukset asuvat juuri yksinäisissä tunneissa, jolloin kukaan muu ei palauta sinua todellisuuteen. Koita siksi järjestää itsellesi ihmiskontakteja. Itse tein niin, että päätin, että joka päivä minun on puhuttava ainakin kymmenen ihmisen kanssa. Muut ihmiset, joita helposti yksin kotona murehtiessa pitää niin täydellisinä, ovatkin tosiasiassa kaikkea muuta kun heidät oppii tuntemaan. Ja muut ihmiset ovat kukin omanlaisensa, siksi vertailu minä vastaan muut on turhaa.
Yksi valtavan tärkeä asia elämässäni on ollut työ. Työssä pääsin eroon sosiaalisten tilanteiden pelostani. Joudun päivittäin puhumaan kymmenien ihmisten kanssa, joten en yksinkertaisesti ehdi enkä jaksa jännittää näitä tapaamisia enää. Keskustelutaitoa oppii muiden kanssa keskustelemalla ja usein muiden kanssa ollessa, unohtaa itsensä ja antaa mennä vaan. Lisäksi työni on tuonut minulle onnistumisen tunteita ja vakautta.
Vanhana anorektikkona tiedän, mitä itselle vahingolliset ajatukset ovat. Nuo hullut ajatukset asuvat minussa edelleen, mutta olen oppinut erottamaan ne "sairaudeksi" ja koen, että niiden tarkoitus on vahingoittaa minua. Minusta on tärkeää erottaa, että nuo ajatukset ovat lähtöisin nimenomaan sairaudesta, ei minusta itsestäni. Siten ne on helpompi jättää omaan arvoonsa.
Tiedän, että masentuneena tuntuisi varmasti kivalta, että joku silittelisi päätä ja sanoisi, että onpa sinulla kovaa, aijai. Tuollaisesta ei kuitenkaan ole pitemmän päälle yhtään apua, se voi päinvastoin masentaa lisää, eli olla niin sanottu karhunpalvelus. Tosiystävä sen sijaan potkii pyllylle ja kiskoo kädestä ja pakottaa ottamaan elämästä kiinni.
En ole missään vaiheessa sanonut, että masennuksesta toipuminen olisi helppoa. Tuollaiset ajatukset ovat kuitenkin enemmän tapa. Tapa on kuten sanotaan toinen luonto, mutta siitä voi opetella pois opettelemalla uuden tavan. Neuvoisin näkemään nuo pahat ajatukset vihollisina, jotka pitää torjua. Älä elä niiden kanssa ja anna niiden pilata elämääsi. Yritä siksi keksiä elämääsi muuta, joka vie aina aikaa noilta suurentelevilta ajatuksilta. Parasta olisi, jos oppisit nauramaan noille ajatuksille.
Olen itse tietysti asioissa maallikko, ja selvää on, että parempaa apua on saatavilla muualta kuin netistä.