Monesta viestistä huokuu halveksunta omaa kumppania kohtaan.
Minusta on tärkeää voida ihailla puoliskoaan.
Mitäs sanotte?
Minusta on tärkeää voida ihailla puoliskoaan.
Mitäs sanotte?
Kumppanuus
minä kyllä
271333
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
ihailee omaa kultia, jotkut ihailee ihanaista ulkomuotoa, jotkut ihailee paksua lompakkoa ja jotkut sitten jotain muuta. Sen tiedän, mitä on hävetä kumppania joka toimii moraalisesti arveluttavalla tavalla. Se onkin ainoa todellinen häpeän aihe.
Parannus pahoista tavoista tarvittaisiin. Mikä on moraalisesti arveluttavaa?
ja jännityksen puute, elämän jännityksen, lienee moninainen syy siihen. Elämä on asettunut jonkinlaiseen tyhjään uomaan. Tässä iässä, 50 , olisi aikaa tutustua uudelleen kunppaniin ja löytää yhdessä uusia mahdollisuuksia elämän poluille, ilo ja tyytyväisyys elämän ehtooseen.
Ninkuin tuossa alemmassa avauksessa puhutaan. Kun elämä on seestynyt ja hakenut uomansa, vielä voi opetella jotain ja harrastaa jotain tietopuolista, mikä avartaa ja innoittaa oikealla tavalla.
vähempiki välttäne..
Siis vähempi ihailuko?
ihailu so. jalustalle nosto - tasa-arvoinen kumppanuus riittäisi minulle.
Arvostan kyllä toisen huomioonottamista ja se on puolisoni yksi tärkeimmistä ominaisuuksista.
Samoin yritän puolestani huomioida hänen tarpeensa.
No, arvostaminen ja kunnioitus ovat ehkä paremmin tarkoitustani kuvaavia sanoja.
En minä kyllä miellä ihailuakaan mitenkään jalustalle nostamiseksi.
Taitaa vaan aina välillä unohtua ne toisen taidot ja ominaisuudet, mitä arvostaa.
Noo ei se kumppani välttämättä enää kauheasti kiinnosta. Vanhemmiten sekä hänestä että itsestä löytyy helposti ne possumaiset piirteet. Jotkin ovat ihan iäntuoma juttu.
Sitä varmaankin odottaisi, että joskus toinen heittäytyisi hieman romanttisemmaksi, eikä aina se 'tavallinen arkinen juttu' päivästä päivään. Olisikohan se sittenkin turhautumista kun ei muutosta ole näköpiirissäkään.
Siitä tulee niinkuin jatkumona seuraava ajatus: Ei se kuitenkaan. Se on mikä on. Ja sitten kun vielä jotain negatiivista tapahtuu, niin selvä possuhan se on...Ja alkaa mielessään sättimään.
Vanhemmissa ihmisissä on monasti jo saanut jalansijaa mielikuvituksen ja joustamisen puute ja tuntuu kuin itsepäisyys ja tietynlainen itsekkyys olisivat istuneet asumaan loppuiäkseen. Se on kamalaa, jollei toisen kanssa voi enää neuvotella mistään.
Sättiminen, yksittäinen tai julkinen ovat vain harmin ilmaus.
Miksei sitä voi itseltään kysyä ja kyseenalaistaa valintojaan ? Eikö kannattaisi välillä muistaa kenen kanssa sitä on ryhtynyt elämäänsä jakamaan? Eikö ne varhaiset tunteetkin ole vielä siellä muistoina pään sisällä? Mitkä ne sitten mahtoivat ollakaan ? Eikö sitä voi vanhempanakin kysyä itseltään että tämänkö kanssa minä tahdon loppuelämäni viettää ? Kysyä toiselta sitä samaa ? Ottaa välillä selvää tunteista, sillä sama ihminen se siinä rinnalla on, jonka kanssa on menty naimisiinkin. (ja kauhukseen huomata, että toinen nauttiikin siitä että toinen ei koskaan huuda vastaan ja se toinen, joka aina yrittää vain rakentavasti päästä eteenpäin uupuu...jopa niin että yksinäisyys tuntuisi nautinnolta). "En voi elää ilman sinua" - "joopa joo - et kai, kun minä en koskaan pane vastaan...kun en ole se kamala huutava ja nalkuttava akka, en edes osaa olla ilkeä - emmekä me pysty toistemme persoonallisuuksia mieleiseksi muuttamaan, kummassakaan ei ole varsinaista vikaa. On se niin väärin..."
Voisihan sitä heittää kysymyksiä. Itse joutuisi vastaamaan. Ihminen vanhenee ja kalkkeutuu ja urautuu. Ne jotka vielä kyselee, se osoittaa että joustavaa aivotoimintaa on vielä olemassa.
Mehän muutumme. Ihminen uusiutuu kerran seitsemässä vuodessa. Yli 30 vuoden avioliiton jälkeen ei ole samasta ihmisestä enää kysymys. Siihen liitettynä se s-kelin urautuminen, romantiikan puute ja toisen sietämättömät kuviot ja joustamattomuus.
Jos taas työksemme muokkaamme toista ja muokkaus onnistuu. Olemmeko tyytyväisiä lopputulokseen. Teimme toisesta itsemme näköisen, mutta häneltä puuttuu kokonaan se särmä joka aikoinaan niin veti puoleensa. Eli umpikuja on valmis. =(
Tännehän kirjoittelevat pääasiassa eronneet, karanneet tai jompaa kumpaa suunnittelevat, liitossaan pettyneet ihmiset. Kumppanista ei ole juttukaveriksi, ja pahimmassa tapauksessa hän vielä estää muidenkin ystävyyssuhteiden ylläpitämisen ja syntymisen.
Miksipä häntä kehuisi saati ihailisi?
huomannut kuinka vähän löytyy jutunjuurta elämän positiivisista asioista...eikö olekin kummaa.:)?
Sama juttu kuin muissa viestimissä: hyvä uutinen ei ole uutinen. Kinastelu netissä taasen johtuu tietenkin siitä, että jos on samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, on turha vastata mitään.
Tästähän voisi melkein päätellä, että olen harvinaisen samaa mieltä kaikkien kanssa, paitsi feministien.
joko omaansa,mut joskus voi ihailla enempi naapurin ukkoa...
En kylläkään pidä tuosta ihailu-sanasta tässä yhteydessä....enempi se on kunnioittamista ja sitäkin pitää olla molemminpuolin..
enempi sitä pinnallisempaa plaattua, kuin kunnioitus.
On kiva katsoa ihaillen (kaukaa ja salaa) tosiaan vaikka naapurin miehen ruskettunuttta ja nuorta vartaloa, kun hän leikkaa nurmikkoaan..:))
Ja kuvitella,että on ite siellä samalla pihalla silmänruoan kanssa...;)
tämä vilkas mielikuvitus jälellä meikäläisellä..:)) se tekee joskus ankeastakin arjesta juhlan..
Ja onneks kukaan ei voi nähdä mitä milloinkin aattelee...:D
voi oisi se monasti noloa, jos jäisi kiinni ajatuksistaan....:)
jo valmiiks punaseks täällä koneen vieressä..;)
näkisimme toisemme näiden sokeiden ruutujen sijaan - toivoisin silloin ettei minulla olisi ainakaan värinäyttöä..:))
tietenkin että kaikki me palstalaiset olisimme videokameroiden edessä, ja livenä kirjoittaisimme toisillemme - minkähänlaista tekstiä silloin tuottaisi näppiksemme..:)
Ei vois koskaan olla räjähtäneen näkönen tietsikalla...:DD eikä sitä juttuakaa varmaan tulis nii sujuvasti...ei kehtais kirjottaa mitään..;))
ei miunka kieli paljo laulelis..:)