Kuinka maanantain punnituksessa kävi? Toivottavasti paino oli edes hieman noussut! Kuuluiko anoreksiayksiköstä mitään uutta?
Olen myös miettinyt, kuinka tyttäresi hoitaa koulun tällä hetkellä. Opiskeleeko hän kotona?
Toivottavasti et koe tälläistä kyselemistä kovin tungettelevana, se ei ole tarkoitus.
Olen myös miettinyt, kuinka tyttäresi hoitaa koulun tällä hetkellä. Opiskeleeko hän kotona?
Toivottavasti et koe tälläistä kyselemistä kovin tungettelevana, se ei ole tarkoitus.
Vastaukset 15
Vanhimmat
oli noussut... 100 grammaa, jee...
Kyllä tässä taas mietitään uudestaan
osastolle ottamista, joskin tavallinen
lastenosasto ei juuri anorektikkoa
osaa hoitaa. Mutta mielelläni siirtäisin
hoitovastuun täydellisesti heille,
ei tässä ole juuri aikaa äiti olla,
kun pitää hoitajamaisesti seurata
syömistä ajallaan ja muutenkin
yleiskuntoa. Ja oltava niin hemmetin
tiukkana koko ajan!
Koulu suoritetaan erityisopettajan
tukiopetuksen ja äidin kotiopetuksen
turvin. Kokeet tekee valvotusti.
Hienosti menee, liian hienosti,
kuten anorektikolle kuuluukin.
Mistään ei anna periksi, vaikka
koulusta sanottiin, että syyslukukauden
perusteella akateeminen valmeus on niin
hyvä, että olisi voinut koulun unohtaa
joksikin aikaa, mutta kun ei niin ei!
Anoyksikön polille aika 12.6. ja toivon
sen johtavan pikaiseen osastolle pääsyyn,
sillä tytön mielestä 40kg 100gr on ihan
hyvä paino 170 senttiselle... Ei siis
mitään tajua siitä, miten äärirajoilla on.
Niin tyttäresihän on sairas ja ihan normaali murrosikä hänelläkin on... Kuulostat muuten aivan omalta äidiltäni, siksi vastasin, vaikka en anorektikko olekaan. Olen tunnollinen, kunnollinen suorittava 23-vuotias nuori nainen, jonka elämässä kaikki ei ole sujunut hirveän hyvin. Hienoa, että on ymmärretty tyttäresi koulutuksen tärkeys ja hienoa, että itse ymmärrät sen. Näin "tavallisen" ihmisen mielestä tytärtäsi ei tulisi missään nimessä ns. rangaista painonnousemisesta tai hänen ikään kuuluvista ajatuksistaan. Eri asia sitten on, jos tyttäresi ymmärtää, että häntä autetaan ja pitää esim. hoitohenkilökunnasta, huomiosta yms, jonka vuoksi tarkemmasta tarkkailusta olisi hyötyä ja tuntee olonsa muutenkin sairaalassa sellaiseksi, että jaksaa toipua, myös ajatuksissaan. Toisin sanoen, jaksaa vastaanottaa apua.
ei ole murrosikäisen kapinointia. En oikein ymmärtänyt viestiäsi, mutta et nähtävästi ymmärrä, mistä anoreksiassa on kysymys. Eikä kyllä mikään ihme, koska en sitä oikein itsekään tajua lähes 25-vuotiaana ja anoreksian vajaa 10 vuotta sitten sairastaneena.
Murrosikäisen kapinointi on pientä anoreksiaan verrattuna eikä anoreksiaan välttämättä liity edes minkäänlaista kapinointia. Anoreksia ei ole mikään normaali nuoruuteen kuuluva rankka elämänvaihe, vaan todella vakava sairas.
mutta en minäkään ihan ymmärrä
viestisi sisältöä...
Siis miten niin rankaistaisiin
painon nousu? Meinaatko,että siksi
mietitään osastolle ottamista,
kun paino noussut 100gr? Sehän on aivan
liian vähän, paino on laskenut 3kg
siitä, kun hän pääsi pois sairaalasta,
jossa oli letkuruokinnassa ja
liikkui rullatuolilla,
siksi suunnitellaan osastolle
ottamista.
Ja mistä ajatuksista häntä voisikaan
rankaista? Ymmärrän, että hän on
sairas eikä todellakaan oma
itsensä. Hän ei hallitse syömättömyyttään
eikä edes tekojaan. En rankaise häntä
mistään, en syyllistä mistään, millään
tavalla, tietosesti ainakaan!!!
Jos nyt ymmärrän oikein, ajattelet, että
hänet otetaan osastolle tosiaan rangaistus
mielessä. Ei, vaan siksi, ettei
hän kuolisi! Luulen, että hän ennemmin
tai myöhemmin tajuaa, ettei se
ole rangaistus ( jos pitää sitä sellaisena
nytkään) vaan alkaa olla ainuita
keinoja saada hänet pysymään hengissä.
Tuossa olen samaa mieltä:
hänen pitäsi JAKSAA ottaa apua vastaan,
ja ennen kaikkea ymmärtää, että hän
tarvitsee apua, kipeästi!
Voi teidän tilannetta! Kaikkien kannalta olisi kyllä nyt parempi, että tyttäresi otettaisiin pikaisesti takaisin lastenosastolle! Voihan hän siellä odottaa anoyksikköön pääsyä. Ihmettelen todella, miten lääkärit antavat hänen olla vielä tuossakin painossa kotona! Itselläni sairaalaan ottamisen raja oli 42kg pituuden ollessa 168cm. Painoin pitkään 36-40kg ja niissä lukemissa aivot alkoivat jo surkastua. Ettekö voi kieltäytyä hoitamasta tyttöä kotona? Sehän on ihan järkyttävä vastuu! Ja äidin pitäisi saada olla VAIN äiti, ei hoitaja, opettaja tms. Sitä ei kestä kukaan pitemmän päälle! Onhan anorektikot ennenkin hoidettu sairaalassa, mikä siinä nyt on esteenä? Varsinkin jos painokin vielä on laskenut?
Mielestäni tyttäresi kuuluisi todella sairaalaan nyt! Siellä letkuilla voidaan ainakin turvata peruselintoiminnot. Kamalaahan se on, mutta psyykkistä apuakaan ei pysty ottamaan vastaan kovin nälkiintyneessä tilassa.
Oikein paljon voimia ja halauksia Sinulle ja teille kaikille sekä oikein aurinkoista kesäkuun alkua!
liisa81 ei vastannut sinun äiti-kertaa-kolme viestiin tuossa edellisessään, vaan sitä edellisen kirjoittajan viestiin!! Edellinen kirjoittaja epäili sitä, millä perusteella tyttäresi otetaan osastolle, johon liisa81 perusteli hienosti miksi. Ja kuinka vaarallista olisi olla ottamatta Sinun tytärtäsi osastolle. siis ymmärsittekö ? :)
ja pakko vielä lisätä:
äiti-kertaa-kolme sanoit, että tyttäresi mielestä se paino noin 40kiloa, on juuri sópiva senmittaiselle tytölle kuulostaa TODELLA tutulta! tosin itse painoin 47 ja olin 174,, kun ajattelin juuri sillä tavalla.. ja terveydenhoitaja ja äiti olivat repimässä hiuksia päästään, kun minussa ei ollut muutakuin vähän lihasta, luuta ja nahkaa. Sitä aikaa kesti noin puolivuotta, kunnes ymmärsin sen tahdin olevan minulle liikaa. Huomasin myös fyysisen kunnon heikentyneen ja päätin ITSE parantua.
Itsekin olet varmasti tiedostanut, että hän ei parannu ennenkuin itse sitä haluaa.. Toivon että jossain vaiheessa, ennenkuin on liian myöhäistä, hän itse ymmärtää että elämä voittaa!
Parempaa kesänalkua Sinulle äiti-kertaa-kolme, sekä tietysti tyttärellesi! toivottavasti paino nousee lisää.
Liisa81 ja minä oltiin yhdessä
ymmällämme "nimettömän" viestistä.
Ymmärsin, että liisa "puolusti"
meitä, ja tarkoitukseni
ei ollut ihmetellä liisan viestiä,
vaan sitä edellistä, ja uskon
sen tulleen monelle selväksi...?
Tätä olen toitottanut siitä lähtien,
marraskuusta, kun paino alkoi
romahtaa, aina tähän päivään saakka,
kun kaikki on päin honkia, että
PARANTUMINEN LÄHTEE ETEENPÄIN
VASTA KUN HÄN ITSE TAJUAA TILANSA!
Eli olen tiedostanut, mitä
tämä tilanne vaatii...Tiedän, ettei
ole sitä nappia mitä painamalla
hän humpsista vaan paranisi.
Mutta, kuten sinäkin toivot, kiitos
siitä, toivon, että tytön silmät
aukeavat ja tilanne alkaisi kääntyä
parempaan päin. Vaihtoehtoja on
tasan kaksi: kääntyy tai sitten ei!
että kovapäinen tyttäreni on
liian kova pala lempeille
lastenosaston hoitajille!
Hän poltti loppuun lääkärit ja
hoitajat, kun paino vain laski,
vaikka mitä tehtiin! Oli
parempi pistää hänet kotiin,
hoitovastuun pysyessä sairaalassa,
ja hoitajat saavat taas keskittyä
"helppojen" vauvojen hoitamiseen, vauvojen
ja pienten lasten, jotka HALUAVAT
parantua, eikä tarvi tuhlata
energiaa "kapinoivaan, umpimieliseen, teiniin..."!
Lääkärikin myönsi minulle, ettei
lastenosastolla riitä ammattitaito
anorektikoille. Ja tottahan on, että
kotona tyttö SYÖ, vaikkakin vähän,
sairaalassa vain letkuilla. Ja
hän on mieleltään virkeämpi kotona.
Silti olen samaa mieltä kanssasi,
että rohkea vero sairaalan taholta
antaa potilas kotiin noin huonossa
kunnossa. Ja potilaitahan kuolee
melkoisesti vuodessa hoitovirheisiin...
Ole nyt tässä sitten rauhallisesti
vain äidin roolissa, kun koko ajan
tulee tarkkailla mahdollista äkkilähtöä
sairaalaan...
Tyttöhän oli kaksi kuukautta sairaalassa,
eikä siellä edetty se kummemmin kuin kotonakaan,
siksi hän odottelee kotona anoyksikköön
pääsyä, ellei eilen otetut verikokeet vaadi
sairaalahoitoa.
Sehän oli vaan kumma viimeksikin, kun hän
meni osastolle, niin odotettiin viikko,
että alkaako syödä vai ei, vaikka tyttö otettiin
vaarallisesta kuivumisesta sisälle. Ei silti
laitettu letkuihin tai tippaan. Eikä alkanut
syödä, ja sitten kun tuli se ykätauti ja
piti saada tippaan, ei meinannut suonia
löytyä...Eli en tiedä, pyllistääkö
tuo osastolla olo mitään, tietty vastuu
olisi kokonaan heillä, mutta luotanko
sairaala touhuun enää???!!!
Kyllä sinullakin oli paino älyttömän
matalalla alimmillaan! Voi että ja huh huh!
Katselitko silloin itseäsi peilistä?
Sanoin tyttärelleni, että laitapa nämä
uudet biksut päälle ja katso peilistä,
miten rantakuntoinen olet, muttei
hän suostunut. Näky olisi varmasti
pelästyttänyt. Ja biksut tuskin olisi
pysyneet päällä...
Olet varsin oikeassa siinä, ettei
nälkiintyneenä osaa ottaa apua
vastaan, hyvä, että osaa ajatella
loogisesti muutenkaan.
Eilisessä punnituksessa oli tullut
500gr lisää, vaikka maanantaina
punnittiin viimeksi. Se on ihanaa,
muttei siitä voi innostua liikaa:
tiedä sitten,miten paljon tyttö
oli tankannut ennen punnitusta eikä
suolikaan ollut toiminut muutamaan
päivään. Silti se on aina ilouutinen,
kun painoa on tullut lisää.
Nyt tulee kamalasti tekstiä, mutta
tämä vielä: tyttö oli tuudittautunut
siihen, ettei enää joudu sairaalaan,
ja kun paino noin kovasti putosi,
sanoin, että tietysti joudut
sinne uudestaan, jollei paino ala
nousta. Oma valinta: oletko kotona ja
syöt vähän enemmän, jolloin paino
nousee vai jatkatko liian vähäistä
syömistä ja menet sairaalaan, päätä
itse!? En tiedä, auttoiko tuo,
mutta suunta oli ylöspäin...Pidä
peukkuja, että sama jatkuu!
Ihanaa kesänodotusta ja kesäkuuta
sinullekin! Halauksia ja lämpöisiä
ajatuksia
on kyllä tuo anoreksian hoito! Ymmärrän, ettet luota enää lääkäreihin ja hoitohenkilökuntaan kokemanne jälkeen. Ja kun he "luovuttivat" tytön hoidossa...Onhan se hyvä, että päävastuu on kuitenkin lääkäreillä, kokeet ja paino otetaan säännöllisesti ym. tarkkaillaan. Ei se varmaan kovin paljon eroa siitä jos olisi osastolla. Muuta kuin tietty se, että vanhemmat joutuvat olemaan koko ajan hälytystilassa. Ehkä tuo kotihoito on yleisempääkin nykyään, en tiedä.
Minua ei lääkärit ikinä olisi päästäneet kotihoitoon siinä kunnossa. Eikä vanhemmat (lähinnä äiti) olisi pystyneet kontrolloimaan tarpeeksi syömistä ja kulutusta. Huijasin kaikessa minkä pystyin. Eikä kotona syömisestä tullut mitään. Kerran sain olla kesällä n. vkon kotona, mutta sekin päättyi rytmihäiriöön ja jouduin kiireesti takaisin sairaalaan letkuihin.
Kun mainitsit tyttäresi mahdollisesta tankkauksesta ennen punnitusta, niin tarkoititko vedellä tankkausta vai ruokaa? Varo, ettei hän ala juomaan vettä litroittain! Se on TOSI vaarallista heikossa kunnossa olevalle. Suolotasapaino menee sekaisin ja solut alkavat turvota!
Kuten kerroin joskus aiemmin, menin kerran tajuttomaksi, kun tankkasin vettä monta litraa ennen punnitusta. Olin sen jälkeen teholla ja heräsin seuraavana päivänä. Selviäminen oli hiuskarvan varassa. Paino laski 6 kg, kun ylim. vesi poistui!Tarkkaile tyttöä sen verran, ettei hän pääse esim. vessaan juomaan ennen punnitusta. Se on hyvin yleistä. Aluksi riittää pieni määrä, mutta painon laskiessa pitää korvata yhä isompi määrä painosta vedellä ja siitä alkaa paha kierre, jos ei sitten todella nosta painoa.
Paljon voimia teille kaikille! Pidän peukkuja, että tyttäresi arvostaa nin paljon kotona oloa, että hän saa syödyksi ja jopa nostetuksi painoaan!
En ole lukenut kaikkia juttujasi tyttärestäsi tällä palstalla, mutta alkoi kiinnostamaan että kuinka kauan tyttäresi on ollut anorektikko?
Ja oletko ikinä vaatinut häneltä koulussa esim. koenumero ei saa mennä alle kasin?
Mitä olet vaatinut tyttäreltäsi ennen kuin hän sairastui anoreksiaan?
vaikutti vähän siltä kuin kuvittelisit, että anoreksiaan sairastutaan vanhempien liian kovien vaatimusten takia. Mutta eihän asia näin ole. Turha on kenenkään äidin tai isän itseään syytellä, jos lapsi sairastuu. Vanhemmat voivat olla vaikka kuinka ihania ja perhe-elämä onnellista, mutta siitä huolimatta lapsi voi sairastua anoreksiaan. Usein varmaan vanhemmat syyttelevät itseään ja miettivät, missä meni vikaan, kun lapsi kuihduttaa itseään syömättömyydellä. Mutta ei vika ole vanhemmissa tai vanhempien vaatimuksissa (tosin varmasti poikkeuksiakin on). Eihän sairaus ole kenenkään vika!
Itselläni oli hyvin onnellinen lapsuus. Äiti on lastentarhanopettaja, mutta hän oli kotiäitinä vuosikausia ja palasi työelämään vasta kaikkien lasten tullessa aikuiseen ikään. Äiti oli kotona aamulla herättämässä ja saattelemassa kouluun ja kotona vastassa kun tultiin koulusta kotiin. Äiti laittoi hyvää ruokaa, huolehti ja rakasti ja oli mielestäni maailman paras äiti. Isäni on lääkäri, joka piti hyvää huolta terveydestämme, luki iltasatuja ja oli aivan ihana isä. Koulussa olin keskitason oppilas. Vanhemmat olivat minusta ylpeitä, kannustivat koulunkäynnissä, kehuivat hyviä numeroita, neuvoivat läksyissä ja olivat tyytyväisiä minuun sellaisena kuin olin. Koskaan he eivät vaatineet minulta parempia numeroita kuin mitä sain. Minulla oli siis ihanat vanhemmat (ja on onneksi edelleen) ja ihana lapsuus, mutta niin vain kävi, että sairastuin anoreksiaan. Äiti tai isä ei olisi sitä voinut millään estää. Eivät hekään mitään yli-ihmisiä sentään ole!
Mielestäni on ihan turhaa syyllistää vanhempia lapsen anoreksiasta. Varmasti oman lapsen vakava sairastuminen on muutenkin aivan tarpeeksi tuskallista, että ei siinä enää kannata ryhtyä itseä syyttelemään ja pahentamaan tilannetta entisestään. Eihän kukaan äiti tai isä tahdo, että lapsi sairastuu anoreksiaan ja varmasti he tekevät kaikkensa, jotta niin ei käy.
on samallainen historia, kuin sinun
äidilläsi: oli kotona 11 vuotta siitä
lähtien, kun tyttäreni syntyi. Esikoisen
jälkeen olin vuoden töissä, sitten
tyttö tuli maailmaan ja puolentoista
vuoden jälkeen tuli vielä yksi lapsi ja
tosiaan olin pitkään kotona heidän kanssaan/
heitä varten. Se oli iiiihanaa aikaa!
Emmekä mekään vaadi lapsiltamme kuin sen,
että eivät tee itselleen vahinkoa ja silti
kävi näin... Karmeeta itseni syyllistämistä harrastan eikä sitä tietenkään helpota kysely, että
MITÄ VAADITTE TYTTÄRELTÄNNE?! Voi herra mun
jee! Itse olen koulussa töissä avustajana, ja
olen sitä mieltä, ettei koulu ole kuin osa
elämää, se ei saa olla itse tarkoitus,
mutta silti tyttäreni pitää sitä ylitärkeänä!
Hän vaatii itse itseltään täydelliset
suoritukset!
Kaikkea hyvää sinulle Liisa!
Me täällä kamppaillaan edelleen!
Miten maanantain poliklinikkakäynti anoreksiayksikössä sujui? Pääsikä tyttäresi jo hoitoon vai vieläkö joutuu olemaan jonossa? Onko paino jo vähän noussut? Toivottavasti asiat on jo hieman paremmin tai ainakin parempään päin menossa.
Toivon sinulle ja perheellesi oikein aurinkoista ja lämmintä kesää, Ja roppakaupalla voimia, jotta jaksat jatkaa tyttäresi vakavasta sairaudesta huolimatta!
Tarkoitin lähinnä sitä, että myös anorektikolla on murrosikä, mikä tottakai heijastuu hänen sairauteensakin. Onhan tämä sairauskin osa häntä
Vastasin tuolla aikaisemmin jo, kun
en ensin huomannut sinun viestiäsi,
mutta sellaista kuulostelua se oli.
Psykiatri oli ihana ja sai tytön
jo vähän avautumaan.
Mutta paikkaa ei vieläkään ole!
26.6. on taas käynti polilla/psykiatrilla.
Minua myös huojensi tieto, ettei
mistään yksityisestä psykiatrisesta
hoidosta olisi ollut tässä vaiheessa edes
mitään apua, kun tyttö on niin lukossa
edelleen. Itseäni olen syytellyt, kun en
ole hanakammin jaksanut psykiatria etsiä,
vaan hoitosuhde (huono) on ollut sairaalan
psykiatrin kanssa.
Painoa on enää 40 kg eikä tyttö suostu
lisäämään ruokamäärää. Hänen vuokseen olen
pahoillani,jos hän joutuu takaisin
lastenosastolle, jossa sukset meni jo
ristiin hoitajien ja tytön välillä
kevättalvella. Mutta pakko,jos keho
on kuiva. Tänään tulee eilisen
verikokeen tiedot.
Yhtä ylä- ja alamäkeä tämä tuntuu
tällä hetkellä olevan! Koko ajan vatsaa
puristaa kipeä rinki, vaikka kuinka
yrittää nauttia elämästä ja kesästä!
Mutta eiköhän se aurinko paista vielä
risukasaankin...
Hyvää kesää sinulle Liisa! Älä polta
itseäsi, jos auringosta pääset nauttimaan!
Ps. jaksaminen alkaa olla kovilla!