Milloin tämä uuvuttava maratoni alkoi?
Nuoruuden alku meni kovisnaamoja peläten.Peläten sitä iskua,jonka jälkeen en enää nousisi.
Toivoen,että vuodet menisivät.Yksinäisyyttä.Surua.Vuodatettuja kyyneliä,jotka sain kärsiä ilman kenenkään tukea.
Suljin itseni.
Rakensin muurin jonka peitin surun kalvolla.Sen kalvon taakse kätkin pettymykset,masennukset.Opin olemaan Jennan ystävä;Pomoteltu alamainen joka hymyili ja kätteli,niiasi ja kumarsi.Sanoi "moi" kun tapasi ja "hyvästi" kun lähti.
Ei koskaan itkenyt.Ei kertonut miten pelkäsi tätä kaikkea.Kuolemaakin aluksi.Lopuksi ei enää sitäkään.
Lukion alku ja unelmainen haavekuva.Kolmen vuoden nuoruus.Kaunis.Säteilevä.
Nuoruuden vimma.
Kaipaus,Intohimo,jotka joutui tappamaan.Jälleen kerran.
Tuuli piiskasi kasvoilleni tällä kertaa kuran ja saven,roskat ja koirankakat sellaisella voimalla,että kyyneleetkin loppuivat.
Viimeiset uskoni katosivat kuin tuhka tuuleen siitä päivästä alkaen kun Jennasta ja Marikasta tuli ylimmät ystävät.Heitä ei erottanut mikään.He loistivat.Nuoruus veti narusta,Jenna ja Marika perässään
Mitä minä tein?
Seisoin vieressä ja katselin.Olin heidän lähellään.Silti äärimmäisen kaukana.Silmät eivät kohdanneet.Äänet eivät tavoittaneet.
Helvetti syntyi.
Alussa se nakersi vain reunoja.Jo yläastevuosina rakentuneita sydämen ulko-osia.Paloja irtosi ja jälki oli aina vain voimakaamapaa.Syvempää.
Tuska raastoi.Itku alkoi taas kasaantua.Mutta ei ulos asti.Ei.Se musersi minut sisältä päin.Rakensi omia onkaloitaan.Syvemmälle.Pidemmälle.Kaarevaan.
Luulin kuolevani.Mutta en kuollut.Perkele.Minä elin.
Kirsi ja Niina.
Kumpi oli lopulta surullisempi tarina?No,ainakin minä yritin.
Laihoin tuloksin.
Yritin kaikenlaista jotta Jennan ja Marikan vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi.
Yritin kuulua ryhmään.
Yritin irrottautua heistä.
Koitin välittää.
Koitin olla välittämättä.
Tyhjyyttä vai itkua?Kumpi on parempi?
Onko parempi olla ulkopuolinen vai olla olematta kokonaan?Sitä en vieläkään tiedä.
Tuska,jota ei saa ääneen sanoa aiheuttaa vihan.Aluksi viha on suunnattu heidän sokeudelle,välinpitämättömyydelle.Uhkauksille,suuttumuksille.
Lopulta viha muuttuu pyörremyrskyksi itseä vastaan.
Kuolemasta tuli ylin ystäväni.
Haave,josta jaksoin haaveilla.Kiihottavat ajatukset miten muut reagoisivat tajuessaan minun kuolleen.Miten nauttisin heidän syyllisyydestään.Aivan kuin tarinan opetukseksi:"Minä olin oikeassa".
Se oli sairasta vihaa.Murhanhimoista.Pelottavaa.
Mutta pelkoonkin voi rakastua.
Kesä on talvi.
Talvi on kesä.
Hyvä on paha.
Paha on hyvä.
Vitsit olen älykäs!
Ja kaiken tämän keskellä nuoruus viiletti.
Miten olisin voinut keskittyä siihen?
Se harppoi harppomistaan.Hoputti minut juoksemaan.Tirskumaan.Kikattamaan.
Se pyysi minua mukaansa tanssimaan.Kiihotti fantasioillaan.
Kielsin sen kaiken.En päästänyt vapauttani irti.
Olin yhä kiltti tyttö,jolla ei ole oikeutta seurustella."Ei minulla,teillä muilla kyllä on.."
Ja toisaalta,enhän edes ihastunut.
Olin näkymätön.Tapojeni mukaan minua tervehdittiin aamulla.Loppupäivän olin hiljaa.Kuuntelin salaa.Raivosin.
Sattui niin lujaa.
Nuoruuden alku meni kovisnaamoja peläten.Peläten sitä iskua,jonka jälkeen en enää nousisi.
Toivoen,että vuodet menisivät.Yksinäisyyttä.Surua.Vuodatettuja kyyneliä,jotka sain kärsiä ilman kenenkään tukea.
Suljin itseni.
Rakensin muurin jonka peitin surun kalvolla.Sen kalvon taakse kätkin pettymykset,masennukset.Opin olemaan Jennan ystävä;Pomoteltu alamainen joka hymyili ja kätteli,niiasi ja kumarsi.Sanoi "moi" kun tapasi ja "hyvästi" kun lähti.
Ei koskaan itkenyt.Ei kertonut miten pelkäsi tätä kaikkea.Kuolemaakin aluksi.Lopuksi ei enää sitäkään.
Lukion alku ja unelmainen haavekuva.Kolmen vuoden nuoruus.Kaunis.Säteilevä.
Nuoruuden vimma.
Kaipaus,Intohimo,jotka joutui tappamaan.Jälleen kerran.
Tuuli piiskasi kasvoilleni tällä kertaa kuran ja saven,roskat ja koirankakat sellaisella voimalla,että kyyneleetkin loppuivat.
Viimeiset uskoni katosivat kuin tuhka tuuleen siitä päivästä alkaen kun Jennasta ja Marikasta tuli ylimmät ystävät.Heitä ei erottanut mikään.He loistivat.Nuoruus veti narusta,Jenna ja Marika perässään
Mitä minä tein?
Seisoin vieressä ja katselin.Olin heidän lähellään.Silti äärimmäisen kaukana.Silmät eivät kohdanneet.Äänet eivät tavoittaneet.
Helvetti syntyi.
Alussa se nakersi vain reunoja.Jo yläastevuosina rakentuneita sydämen ulko-osia.Paloja irtosi ja jälki oli aina vain voimakaamapaa.Syvempää.
Tuska raastoi.Itku alkoi taas kasaantua.Mutta ei ulos asti.Ei.Se musersi minut sisältä päin.Rakensi omia onkaloitaan.Syvemmälle.Pidemmälle.Kaarevaan.
Luulin kuolevani.Mutta en kuollut.Perkele.Minä elin.
Kirsi ja Niina.
Kumpi oli lopulta surullisempi tarina?No,ainakin minä yritin.
Laihoin tuloksin.
Yritin kaikenlaista jotta Jennan ja Marikan vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi.
Yritin kuulua ryhmään.
Yritin irrottautua heistä.
Koitin välittää.
Koitin olla välittämättä.
Tyhjyyttä vai itkua?Kumpi on parempi?
Onko parempi olla ulkopuolinen vai olla olematta kokonaan?Sitä en vieläkään tiedä.
Tuska,jota ei saa ääneen sanoa aiheuttaa vihan.Aluksi viha on suunnattu heidän sokeudelle,välinpitämättömyydelle.Uhkauksille,suuttumuksille.
Lopulta viha muuttuu pyörremyrskyksi itseä vastaan.
Kuolemasta tuli ylin ystäväni.
Haave,josta jaksoin haaveilla.Kiihottavat ajatukset miten muut reagoisivat tajuessaan minun kuolleen.Miten nauttisin heidän syyllisyydestään.Aivan kuin tarinan opetukseksi:"Minä olin oikeassa".
Se oli sairasta vihaa.Murhanhimoista.Pelottavaa.
Mutta pelkoonkin voi rakastua.
Kesä on talvi.
Talvi on kesä.
Hyvä on paha.
Paha on hyvä.
Vitsit olen älykäs!
Ja kaiken tämän keskellä nuoruus viiletti.
Miten olisin voinut keskittyä siihen?
Se harppoi harppomistaan.Hoputti minut juoksemaan.Tirskumaan.Kikattamaan.
Se pyysi minua mukaansa tanssimaan.Kiihotti fantasioillaan.
Kielsin sen kaiken.En päästänyt vapauttani irti.
Olin yhä kiltti tyttö,jolla ei ole oikeutta seurustella."Ei minulla,teillä muilla kyllä on.."
Ja toisaalta,enhän edes ihastunut.
Olin näkymätön.Tapojeni mukaan minua tervehdittiin aamulla.Loppupäivän olin hiljaa.Kuuntelin salaa.Raivosin.
Sattui niin lujaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tän tekstin olisi kyllä voinut laittaa kyllä johonkin toiseenki aiheeseen....tämä kun sivuaa vähän myös ujoutta ja masennusta..ja kiusaamista.
tyttöseni. Nyt jo tuska hiukan helpottanut..hetkellisesti? Mikään ei ole paremmin. Tunteet ei enää vaan jaksa riehua. Sivullinen. Suomen kielen rumin sana. Ulkopuolinen.
Ja neuvoja. Jos nyt mitä tekisin toisin. Anna tulla. Raivoa. Vaadi paavia myöten tilille. Aloita opiskelemaan itseäsi. Testaa itseäsi. Ja lopulta kuolemasta. Kun ei ole mitään kadotettavaa, on lopulta kaikki avoinna. Mieti, että he muistavat muistosi, eivät sinua, todellista sinua. Ja senkin vain pienen hetken. Ja ihminen löytää itsensä toisten ihmisten kautta, kokemusten kautta. Vain sinä voit kääntää ton paskan vahvuudeksi. Ja vielä unohdus on myös hyvä asia. Elä toisin ja kukaan ei hetken päästä muista että olisit muutoin elänytkään. SINÄ JA SINÄ olet tärkein. Ja siksi..sinun täytyy.
hyvä tietää että muutkin samassa tilanteessa. missä asut
Kiitos neuvoista...
yritän jaksaa vielä nousta..
Asun Turussa.Missä te muut?
Mulla on samoja kokemuksia takana ja asun kans turussa. Jos haluut ni oisin ilonen jos mailaat mulle [email protected]