Hei vaan!
Ihan pakko purkaa näin kirjoittamalla mieltä, jos vaikka sitten taas pää selkiäisi. Kun tuntuu että pääni pehmisi ihan kokonaan ja olen hölmö ja pimeä ja jotenkin vajaa ja...
Kaikki alkoi siitä, kun sain ihanan vuoden ikäisen serkkutyttöni hoitooni ensimmäisen kerran. Aivan ihana lapsi, jonka luottamus minuun tuntui täydelliseltä, sellaiselta kuin olisin ollut hänen oma äitinsä. Helppo, hymyilevä pieni ihminen, joka kiukutteli vain muutaman kerran väsyessään kahden päivän aikana, jotka tyttö hoivissani oli. Tämä oli siis aivan ensimmäinen kerta kun pientä lasta itsenäisesti hoisin. Ja rakastuin hommaan aivan täysin! Ja tähän tyttöön. Ulkoilimme, söimme, leikimme ja pesimme kakkapyllyä. Normaalia toimintaa siis.
Mutta nyt kun tuo tyttö lähti kotiinsa vanhempiensa luo, oloni on tuntunut niiiiin tyhjältä. Ihan kuin minulla ei olisi mitään virkaa. Hölmöä, mutta tuntuu ihan siltä, kuin minulla olisi ollut jo lapsi ja se olisikin äkkiä riistetty minulta pois! Tiedänhän toki, että näin ei saisi tuntea, mutta minkäs teet.. Syli tuntuu tyhjältä ja koti autiolta. Ja tuon tämä pieni ihmistaimi sai aikaan vain kahdessa päivässä! Mutta ihan kuin olisin saanut koskettaa jotakin toista elämää, toisenlaista arkea, sellaista, jota olen jo halunnut elää, mutta en ole sitä näin tietoisesti tajunnut, ennen kuin nyt. Kyllä voin myöntää, että olin oudokseltaan väsynyt, kun tuo pikkuihminen täytti arjen niin täysin ja hänen ehdoillaan ja aikatauluillaan päivää eteenpäin kuljettiin, mutta kai siihenkin tottuisi.
Olen raskaana, ylittänyt jo puolen välin tällä taipaleella ja lasta kovasti paljon haluan ja odotan. Ehkä siinä se vika nyt onkin, kun en jaksaisi enää päivääkään odottaa!! Ehkä juuri tästä raskaudesta johtuen tuntuu siltä, kuin olisi harpannut monien vaiheiden yli ja päässyt jo maistamaan sitä arkea, joka meille joskus koittaa ja joka olisi otettu sitten minulta pois. Kun ensimmäistäni odotan..
huh huh.. mitä mieltä olette, lahoanko latvastani vai onkohan tämä ihan normaalia? Onko muilla mitään kokemuksia?
Ihan pakko purkaa näin kirjoittamalla mieltä, jos vaikka sitten taas pää selkiäisi. Kun tuntuu että pääni pehmisi ihan kokonaan ja olen hölmö ja pimeä ja jotenkin vajaa ja...
Kaikki alkoi siitä, kun sain ihanan vuoden ikäisen serkkutyttöni hoitooni ensimmäisen kerran. Aivan ihana lapsi, jonka luottamus minuun tuntui täydelliseltä, sellaiselta kuin olisin ollut hänen oma äitinsä. Helppo, hymyilevä pieni ihminen, joka kiukutteli vain muutaman kerran väsyessään kahden päivän aikana, jotka tyttö hoivissani oli. Tämä oli siis aivan ensimmäinen kerta kun pientä lasta itsenäisesti hoisin. Ja rakastuin hommaan aivan täysin! Ja tähän tyttöön. Ulkoilimme, söimme, leikimme ja pesimme kakkapyllyä. Normaalia toimintaa siis.
Mutta nyt kun tuo tyttö lähti kotiinsa vanhempiensa luo, oloni on tuntunut niiiiin tyhjältä. Ihan kuin minulla ei olisi mitään virkaa. Hölmöä, mutta tuntuu ihan siltä, kuin minulla olisi ollut jo lapsi ja se olisikin äkkiä riistetty minulta pois! Tiedänhän toki, että näin ei saisi tuntea, mutta minkäs teet.. Syli tuntuu tyhjältä ja koti autiolta. Ja tuon tämä pieni ihmistaimi sai aikaan vain kahdessa päivässä! Mutta ihan kuin olisin saanut koskettaa jotakin toista elämää, toisenlaista arkea, sellaista, jota olen jo halunnut elää, mutta en ole sitä näin tietoisesti tajunnut, ennen kuin nyt. Kyllä voin myöntää, että olin oudokseltaan väsynyt, kun tuo pikkuihminen täytti arjen niin täysin ja hänen ehdoillaan ja aikatauluillaan päivää eteenpäin kuljettiin, mutta kai siihenkin tottuisi.
Olen raskaana, ylittänyt jo puolen välin tällä taipaleella ja lasta kovasti paljon haluan ja odotan. Ehkä siinä se vika nyt onkin, kun en jaksaisi enää päivääkään odottaa!! Ehkä juuri tästä raskaudesta johtuen tuntuu siltä, kuin olisi harpannut monien vaiheiden yli ja päässyt jo maistamaan sitä arkea, joka meille joskus koittaa ja joka olisi otettu sitten minulta pois. Kun ensimmäistäni odotan..
huh huh.. mitä mieltä olette, lahoanko latvastani vai onkohan tämä ihan normaalia? Onko muilla mitään kokemuksia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tunnettu tosiasia että odottavat äidit ovat sekopäitä!Muisti menee ja hormonit heittelee.Verenkiertokin on muuttunut ja päähän ei enää riitä happea.Tämä ei tietenkään lopu synnytykseen vaan sitten tulevat yhtäkkiset horminimullistukset jonka laukaisee imetys ja verenkierron palautuminen lähes normaaliksi.Unohtamatta tietenkään univajausta.Kaikki tämä kestää noin 18 vuotta, riippuen tietenkin siitä että minkälainen hullu mahtaa olla.Ottaako vielä toisen tai ehkä useammankin samanlaisen kierroksen...
Heh heh :) Hyvin sanottu! Ehkä en olekaan ihan oikeasti hullu, vaan vain vähän sekaisin raskaudesta.. Taidan niin kovasti kaivata omaa pikkuista ja olla tällähetkellä kyllästynyt raskaana oloon.. Taitaapi pikkuisen alkaa helpottaa! Kiitos!