http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000016281364
tuossa on ketju jonka aloitin noin kuukaus sitten tästä kirjasta. Tässä olisi jatkoa, mutta olisi mukava jos lukisitte myös tuon alun ennen tätä että ymmärtäisitte (:
tässä siis jatkoa tuoho mihin jäi
”Sinä olet ollut nykyään hirveän poissaoleva.” Äitini sanoi katsoen minua silmiin.
”Onko sinulla huolia?”
”Ei”
”Oletko varma? Milli, kulta.. Kai sinä kertoisit minulle jos mieltäsi painasi jokin? Tiedän ettei kaikkea voi kertoa äidille mutta minusta saattaisi myös olla apua monessa…”
”Joo joo!” karjaisin äitini lepertelyn väliin.
Pomppasin tuolilta ja marssin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni.
Tiesin käyttäytyväni hölmösti. Ei äitini ollut tarkoittanut pahaa. Minä vaan en jaksanut kuulla tuollaista lässytystä! Heittäydyin sängylleni ja tuijotin jälleen kattoon. Todellisuudessa tunsin syyllisyyttä. Tiesin että minä tarvitsin apua ja että äidistä todella olisi hyötyä. Tiesin että minun olisi pakko kertoa hänelle jossain vaiheessa.
Minä en pysty.
Ajattelin.
En pysty en pysty en pysty! Miten minä muka voisin? Marssin vaan eteen ja sanon ”Hei äiti muuten. Minä olen raskaana tuntemattomalle minua vanhemmalle pojalle joka raiskasi minut bileissä joissa olin sinulta salaa. Dokasin vähän ja ups, mitä pääsi käymään.”
Puuskahdin turhautuneena ja käännyin kyljelleni. Hetken päästä käännyin kuitenkin mahalleni. Minua ahdisti ja turhautti. Minun teki mieli kiljua ja paiskoa tavaroita ympäriinsä.
Minulla oli ikävä Annaa, tunsin syyllisyyttä huutaessani äidille, ja yritin yksin miettiä mitä teen vatsassani kasvavalle sikiölle! Jo on kestämistä.
Kuulin rapinaa oven suusta ja oven välistä pilkisti ruskea kuono.
Iina tassutteli sänkyni luokse. Sillä hetkellä minua kuitenkin ärsytti kaikki.
”HÄIVY!” huusin Iinalle ja potkaisin sitä kylkeen.
Iina painoi päänsä ja näytti hirveän loukatulta. Sitten se kääntyi ja lähti huoneestani häntä alhaalla riippuen.
Nousin ylös ja paiskasin oven Iinan perästä kiinni.
Loukkaannu nyt sinäkin!
Puuskahdin. Istahdin työpöytäni ääreen ja purskahdin itkuun. Otin paperin ja kynän ja painoin kynän terän kaikella voimalla paperiin ja liikutin sitä siinä niin että paperi halkeili. Purin kiukkuani. Sitten otin uuden paperin ja kirjoitin kuin päivä kirjaa omalla salakielelläni jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Kirjoitin sanoja. Lauseita. Vauva. Sikiö. Raiskaus. Bileet. Anna. Äiti. Iina. Vauva. Vauva vauva vauva. En liikahtanut huoneestani sinä päivänä enään minnekään.
Seuraavana päivänä oli koulua. Se oli varmaan elämäni kurjin koulupäivä, sillä se oli ensimmäinen koulupäivä ilman että puhuin Annan kanssa.
Luokassa istun Annan vieressä mutta tänään Anna oli vetänyt tuolinsa kauas minusta Minnaa päin ja supisi tämän kanssa jotain päät yhdessä. Tunsin ärsytyksen vihlaisun ja tunsin olevani todella loukkaantunut että Anna puhui mielummin Minnan kanssa kuin minun. Anna oli kyllä aina ollut jotenkin puheväleissä Minnan kanssa mutta ei silti pitänyt tästä.
Menisikö Anna nyt Minnan ja Niinan porukkaan? Ajatus sai kiukun nousemaan sisälläni. Ei Anna ole sellainen. Ei Anna ole sellainen… pissis. Huora. Ärsyttävä. Lehmä. Argh.
Puristin nyrkkini valkoiseksi. Koko koulupäivän olin yksin ja yritin selvittää ajatuksiani. En puhunut kenellekään, vaikka tiesin että löytäisin kyllä jutteluseuraa muista, mutta en jaksanut puhua kenenkään kanssa. Pelkäsin että möläyttäisin jotain.
Koulun ruokailu oli vaikeampi juttu. Siellä kaikilla oli omat pöydät ja omat porukat eikä kukaan hyväksynyt noin vain ketään pöytäänsä joka ei kuuluisi heidän porukkaansa. Ennen istuin aina sekä Annan, että myös muutaman muun ystävämme kanssa. Mutta Sanni ja Petra ja Saana nyttivät huomanneen minun ja Annan eripuran ja koska eivät halunneet osallisiksi riitaan he yksinkertaisesti valitsivat Annan puolen eikä minulla ollut aikomustakaan yrittää mennä heidän pöytäänsä. Valitsin siis ruokalan syrjäisimmän pöydän jossa saisin olla rauhassa.
Oli harmi että sinä päivänä sattui olemaan lempiruokaani, kalapuikkoa, koska en halunnut istua kauaa yksin ruokailussa. Vatsani kuitenkin kiljui nälästä ja vaati saada muutaman kalapuikon joten päätin syödä hetken.
Olin syödessäni niin ajatuksissani että säikähdin ääntä.
”Hei. Saako tähän istua?”
Kohotin hämmentyneenä katseeni noihin sinisiin silmiin jotka vain tiesin, en tuntenut.
Timo, eräs rinnakkaisluokkalainen poika, jonka tunsin vain siitä että Anna oli yhdessä vaiheessa tapaillut häntä, oli yksi suosituimmista pojista koulussa. En ollut koskaan kiinnittänyt tähän huomiota ja yleensä tämä liikkuikin ison porukan kanssa, tällä kertaa hän oli kuitenkin yksin, kädessään tarjotin ja kasvoillaan kysyvä ilme.
Olin niin hämmentynyt pojan äkillisestä tulosta että unohdin vastata ja tuijotin häntä mykistyneenä.
”Öh.. haloo?” Hän huhuili.
Havahduin.
”Öö joo, istu vaan, tai siis joo…” takeltelin.
Hän istui tyynenä minua vasta päätä ja alkoi syömään.
”Miksi sinä istuit täällä yksin?” Hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen (jona minä olin vain pyöritellyt perunamuussia haarukassani).
”Minä.. no en ole tällä hetkellä väleissä ystäväni kanssa.” Sanoin ja kaduin heti sanojani. Miksi minun piti alkaa selostaa jotain tuollaista, eihän häntä oikeasti kiinnosta! Punastuin ja laskin katseeni lautaseen.
Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan sen sijaan hän kysyi myötätuntoisesti
”Aijaa. Onko se vakavaakin?”
”Eei. Eipä kai. Tai en tiedä.” Sanoin hiljaa.
”Hän on vain muuttunut niin paljon. Ennen hän oli niin fiksu ja mukava ja tiesi rajat kaikkeen. Nyt hän sekoilee ja hölmöilee kuin mikäkin tollo.”
Sanoin ja hämmästyin kuinka helppo Timolle oli puhua.
”Entäs sinä?” Kysyin ”Sinäkin olet yksin.”
Katsoin häntä kysyvästi.
”Joo, no minäkään en tällä hetkellä jaksa noita samoja kasvoja.” Hän viittasi katseellaan yhteen pöytään. Katsoin sinne ja näin sen tutun suosittujen porukan joka nauraa hörötti kovaan ääneen jollekin.
”Ja sitten kun sinä näytit niin yksinäiseltä niin ajattelin.. no niin.”
Hän sanoi ja hymyili. Hämmästyksekseni hän myös punastui lievästi.
Sen jälkeen puhuminen oli helpompaa. Puhuimme kaikesta tv ohjelmista ja musiikista. Kävimme jopa hakemassa lisää ruokaa ja kun vihdoin lähdin ruokailusta ja erosin pojasta omaan luokkaani tiesin että olin saanut uuden ystävän.
Loppupäivän huomasin että Anna ja muut tytöt supattivat keskenään entistä enemmän. He myös vilkuilivat minua ja mulkoilivat. Minulta meni hetki tajuta että hehän olivat tietysti nähneet minut Timon kanssa ruokailussa ja ihmettelivät tietysti sitä!
Hymyilin heille omahyväisesti muutaman kerran salavihkaa.
Näin muutaman kerran Timon vielä koulupäivän aikana ja näin hänen silloin hymyilevän tai vilkuttavan minulle. Vilkutin onnellisena takaisin. Sisälläni tuntui lämpimältä ja se miten Minna ja Niina mulkoilivat minua sai minut vain hyvälle tuulelle sillä tiesin että he olivat mustasukkaisia. Anna oli myös leuhka minua kohtaan vaikka muutaman kerran näin hänessä surua ja epäilin ikäivöikö hän minua niin kuin minä häntä.
Koulu loppui kolmelta. Kävelin yksin kotiin kuten tavallista, sillä kukaan muu luokkatovereistani ei asunut siellä päin missä minä asuin.
Kävelin rauhassa kotiin ja annoin ajatukseni kelata. Olin täysin unohtanut lapsen ja raskausongelman ja ajatukseni pyörivät koko ajan sinisissä silmissä ja tummissa hiuksissa sekä mukavassa nauravaisessa äänessä. Olin juuri ylittänyt tien kun huomasin että käteni tuntui kevyeltä. Huomasin että liikuntakassini oli tippunut tielle ja lähdin hakemaan sitä turhautuneena.
Olin juuri kumartunut ottamaan pussia maasta kun yhtäkkiä kuului moottorin ääni. Se voimistui mielettömän kovaa.
Joku saa kohta sakot
Ajattelin tylsänä ja nousin juuri ylös katsomaan mutta en ehtinyt nähdä kuin valon kun tunsin kovan tömäyksen kyljessäni ja tunsin muutaman kylkiruusirasahtavan ja tunsin mieletöntä kipua kun tömähdin maahan ja kaikki vain pimeni.
kun ystäväni oli lukenut tämän hän kommentoi minulle
"toivottavasti keskenmeno"
:D mutta toisessa ketjussa on juonipaljastuksia. xP
Mutta antakaa kritiikkiä, olen iloinen kun olen päässyt takaisin rutiiniin vaikka kirjoittamisesta on hieman aikaa ja pieni palaute ei olisi pahaksi on se sitten hyvää tai huonoa, kiiiiitos.
tuossa on ketju jonka aloitin noin kuukaus sitten tästä kirjasta. Tässä olisi jatkoa, mutta olisi mukava jos lukisitte myös tuon alun ennen tätä että ymmärtäisitte (:
tässä siis jatkoa tuoho mihin jäi
”Sinä olet ollut nykyään hirveän poissaoleva.” Äitini sanoi katsoen minua silmiin.
”Onko sinulla huolia?”
”Ei”
”Oletko varma? Milli, kulta.. Kai sinä kertoisit minulle jos mieltäsi painasi jokin? Tiedän ettei kaikkea voi kertoa äidille mutta minusta saattaisi myös olla apua monessa…”
”Joo joo!” karjaisin äitini lepertelyn väliin.
Pomppasin tuolilta ja marssin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni.
Tiesin käyttäytyväni hölmösti. Ei äitini ollut tarkoittanut pahaa. Minä vaan en jaksanut kuulla tuollaista lässytystä! Heittäydyin sängylleni ja tuijotin jälleen kattoon. Todellisuudessa tunsin syyllisyyttä. Tiesin että minä tarvitsin apua ja että äidistä todella olisi hyötyä. Tiesin että minun olisi pakko kertoa hänelle jossain vaiheessa.
Minä en pysty.
Ajattelin.
En pysty en pysty en pysty! Miten minä muka voisin? Marssin vaan eteen ja sanon ”Hei äiti muuten. Minä olen raskaana tuntemattomalle minua vanhemmalle pojalle joka raiskasi minut bileissä joissa olin sinulta salaa. Dokasin vähän ja ups, mitä pääsi käymään.”
Puuskahdin turhautuneena ja käännyin kyljelleni. Hetken päästä käännyin kuitenkin mahalleni. Minua ahdisti ja turhautti. Minun teki mieli kiljua ja paiskoa tavaroita ympäriinsä.
Minulla oli ikävä Annaa, tunsin syyllisyyttä huutaessani äidille, ja yritin yksin miettiä mitä teen vatsassani kasvavalle sikiölle! Jo on kestämistä.
Kuulin rapinaa oven suusta ja oven välistä pilkisti ruskea kuono.
Iina tassutteli sänkyni luokse. Sillä hetkellä minua kuitenkin ärsytti kaikki.
”HÄIVY!” huusin Iinalle ja potkaisin sitä kylkeen.
Iina painoi päänsä ja näytti hirveän loukatulta. Sitten se kääntyi ja lähti huoneestani häntä alhaalla riippuen.
Nousin ylös ja paiskasin oven Iinan perästä kiinni.
Loukkaannu nyt sinäkin!
Puuskahdin. Istahdin työpöytäni ääreen ja purskahdin itkuun. Otin paperin ja kynän ja painoin kynän terän kaikella voimalla paperiin ja liikutin sitä siinä niin että paperi halkeili. Purin kiukkuani. Sitten otin uuden paperin ja kirjoitin kuin päivä kirjaa omalla salakielelläni jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Kirjoitin sanoja. Lauseita. Vauva. Sikiö. Raiskaus. Bileet. Anna. Äiti. Iina. Vauva. Vauva vauva vauva. En liikahtanut huoneestani sinä päivänä enään minnekään.
Seuraavana päivänä oli koulua. Se oli varmaan elämäni kurjin koulupäivä, sillä se oli ensimmäinen koulupäivä ilman että puhuin Annan kanssa.
Luokassa istun Annan vieressä mutta tänään Anna oli vetänyt tuolinsa kauas minusta Minnaa päin ja supisi tämän kanssa jotain päät yhdessä. Tunsin ärsytyksen vihlaisun ja tunsin olevani todella loukkaantunut että Anna puhui mielummin Minnan kanssa kuin minun. Anna oli kyllä aina ollut jotenkin puheväleissä Minnan kanssa mutta ei silti pitänyt tästä.
Menisikö Anna nyt Minnan ja Niinan porukkaan? Ajatus sai kiukun nousemaan sisälläni. Ei Anna ole sellainen. Ei Anna ole sellainen… pissis. Huora. Ärsyttävä. Lehmä. Argh.
Puristin nyrkkini valkoiseksi. Koko koulupäivän olin yksin ja yritin selvittää ajatuksiani. En puhunut kenellekään, vaikka tiesin että löytäisin kyllä jutteluseuraa muista, mutta en jaksanut puhua kenenkään kanssa. Pelkäsin että möläyttäisin jotain.
Koulun ruokailu oli vaikeampi juttu. Siellä kaikilla oli omat pöydät ja omat porukat eikä kukaan hyväksynyt noin vain ketään pöytäänsä joka ei kuuluisi heidän porukkaansa. Ennen istuin aina sekä Annan, että myös muutaman muun ystävämme kanssa. Mutta Sanni ja Petra ja Saana nyttivät huomanneen minun ja Annan eripuran ja koska eivät halunneet osallisiksi riitaan he yksinkertaisesti valitsivat Annan puolen eikä minulla ollut aikomustakaan yrittää mennä heidän pöytäänsä. Valitsin siis ruokalan syrjäisimmän pöydän jossa saisin olla rauhassa.
Oli harmi että sinä päivänä sattui olemaan lempiruokaani, kalapuikkoa, koska en halunnut istua kauaa yksin ruokailussa. Vatsani kuitenkin kiljui nälästä ja vaati saada muutaman kalapuikon joten päätin syödä hetken.
Olin syödessäni niin ajatuksissani että säikähdin ääntä.
”Hei. Saako tähän istua?”
Kohotin hämmentyneenä katseeni noihin sinisiin silmiin jotka vain tiesin, en tuntenut.
Timo, eräs rinnakkaisluokkalainen poika, jonka tunsin vain siitä että Anna oli yhdessä vaiheessa tapaillut häntä, oli yksi suosituimmista pojista koulussa. En ollut koskaan kiinnittänyt tähän huomiota ja yleensä tämä liikkuikin ison porukan kanssa, tällä kertaa hän oli kuitenkin yksin, kädessään tarjotin ja kasvoillaan kysyvä ilme.
Olin niin hämmentynyt pojan äkillisestä tulosta että unohdin vastata ja tuijotin häntä mykistyneenä.
”Öh.. haloo?” Hän huhuili.
Havahduin.
”Öö joo, istu vaan, tai siis joo…” takeltelin.
Hän istui tyynenä minua vasta päätä ja alkoi syömään.
”Miksi sinä istuit täällä yksin?” Hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen (jona minä olin vain pyöritellyt perunamuussia haarukassani).
”Minä.. no en ole tällä hetkellä väleissä ystäväni kanssa.” Sanoin ja kaduin heti sanojani. Miksi minun piti alkaa selostaa jotain tuollaista, eihän häntä oikeasti kiinnosta! Punastuin ja laskin katseeni lautaseen.
Poika ei kuitenkaan ollut moksiskaan sen sijaan hän kysyi myötätuntoisesti
”Aijaa. Onko se vakavaakin?”
”Eei. Eipä kai. Tai en tiedä.” Sanoin hiljaa.
”Hän on vain muuttunut niin paljon. Ennen hän oli niin fiksu ja mukava ja tiesi rajat kaikkeen. Nyt hän sekoilee ja hölmöilee kuin mikäkin tollo.”
Sanoin ja hämmästyin kuinka helppo Timolle oli puhua.
”Entäs sinä?” Kysyin ”Sinäkin olet yksin.”
Katsoin häntä kysyvästi.
”Joo, no minäkään en tällä hetkellä jaksa noita samoja kasvoja.” Hän viittasi katseellaan yhteen pöytään. Katsoin sinne ja näin sen tutun suosittujen porukan joka nauraa hörötti kovaan ääneen jollekin.
”Ja sitten kun sinä näytit niin yksinäiseltä niin ajattelin.. no niin.”
Hän sanoi ja hymyili. Hämmästyksekseni hän myös punastui lievästi.
Sen jälkeen puhuminen oli helpompaa. Puhuimme kaikesta tv ohjelmista ja musiikista. Kävimme jopa hakemassa lisää ruokaa ja kun vihdoin lähdin ruokailusta ja erosin pojasta omaan luokkaani tiesin että olin saanut uuden ystävän.
Loppupäivän huomasin että Anna ja muut tytöt supattivat keskenään entistä enemmän. He myös vilkuilivat minua ja mulkoilivat. Minulta meni hetki tajuta että hehän olivat tietysti nähneet minut Timon kanssa ruokailussa ja ihmettelivät tietysti sitä!
Hymyilin heille omahyväisesti muutaman kerran salavihkaa.
Näin muutaman kerran Timon vielä koulupäivän aikana ja näin hänen silloin hymyilevän tai vilkuttavan minulle. Vilkutin onnellisena takaisin. Sisälläni tuntui lämpimältä ja se miten Minna ja Niina mulkoilivat minua sai minut vain hyvälle tuulelle sillä tiesin että he olivat mustasukkaisia. Anna oli myös leuhka minua kohtaan vaikka muutaman kerran näin hänessä surua ja epäilin ikäivöikö hän minua niin kuin minä häntä.
Koulu loppui kolmelta. Kävelin yksin kotiin kuten tavallista, sillä kukaan muu luokkatovereistani ei asunut siellä päin missä minä asuin.
Kävelin rauhassa kotiin ja annoin ajatukseni kelata. Olin täysin unohtanut lapsen ja raskausongelman ja ajatukseni pyörivät koko ajan sinisissä silmissä ja tummissa hiuksissa sekä mukavassa nauravaisessa äänessä. Olin juuri ylittänyt tien kun huomasin että käteni tuntui kevyeltä. Huomasin että liikuntakassini oli tippunut tielle ja lähdin hakemaan sitä turhautuneena.
Olin juuri kumartunut ottamaan pussia maasta kun yhtäkkiä kuului moottorin ääni. Se voimistui mielettömän kovaa.
Joku saa kohta sakot
Ajattelin tylsänä ja nousin juuri ylös katsomaan mutta en ehtinyt nähdä kuin valon kun tunsin kovan tömäyksen kyljessäni ja tunsin muutaman kylkiruusirasahtavan ja tunsin mieletöntä kipua kun tömähdin maahan ja kaikki vain pimeni.
kun ystäväni oli lukenut tämän hän kommentoi minulle
"toivottavasti keskenmeno"
:D mutta toisessa ketjussa on juonipaljastuksia. xP
Mutta antakaa kritiikkiä, olen iloinen kun olen päässyt takaisin rutiiniin vaikka kirjoittamisesta on hieman aikaa ja pieni palaute ei olisi pahaksi on se sitten hyvää tai huonoa, kiiiiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kolmetoistavuotiaan tekstistä tuli hyvin esille sen ikäisten elämän kovuus ja pinnallisuus.
On sanottu, että yläaste on maailman kovin paikka.
Kirjoitustyyli oli kehittynyttä, jos todella olet 13-vuotias.
13. :D kiitos vaan (:
Terve.
Mun mielestä sä kirjoitat todella hyvin mitä tuossa lukaisin lyhyesti. Lisää puita pesään vaan!
Harri